Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kymmenes luku
| Yhdeksäs luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Kymmenes luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Yhdestoista luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Kun don Quijote viimein kohotti katseensa maasta, huomasi hän tusinan verran miehiä lähestyvän, jotka näyttivät olevan sidotut toisiinsa kuin helmet [s. 47] rukousnauhassa pitkällä köydellä, joka kulki kaikkien kaulojen ympäri, sekä käsiraudoilla kalvosimissaan. Mukana seurasi kaksi ratsastajaa ja kaksi jalkamiestä, edelliset varustetut olkatussareilla, jälkimmäiset miekalla; sitäpaitsi oli kullakin heittokeihäs tai biskaijalainen peitsi. Nähdessään tämän surullisen saattueen Sancho sanoi: »Nuo ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin!» — »Mitä!» huudahti don Quijote; »pakko-orjiako? Onko mahdollista, että kuningas harjottaa väkivaltaa alamaisiaan kohtaan?» — »Niin en sanonut», vastasi Sancho, »sanonhan vain, että nuo ovat rikostensa takia tuomitut palvelemaan kuninkaan kaleereissa.» — »Oli miten oli», sanoi don Quijote, »nämä miehet kärsivät väkivaltaa eivätkä kulje omasta vapaasta tahdostaan.» — »Sitähän minä juuri tarkotinkin», sanoi Sancho. — »Jos niin on laita», virkkoi ritari, »niin näen nyt itselleni tarjoutuvan mieluisan tilaisuuden estää hirmutekoja ja auttaa ja tukea sorrettuja.» — »Mutta ajatelkaahan toki, hyvä herra», huudahti Sancho, »ettei kuningas eikä korkea oikeus harjota mitään hirmuvaltaa näitä roistoja vastaan, vaan on tuominnut heidät ansioittensa mukaan!»
Tällä välin oli joukkue tullut lähemmäksi, jolloin don Quijote kohteliaasti pyysi vartijoita selittämään minkä vuoksi noita ihmisparkoja kuletettiin tuolla tapaa. »Hyvä herra», vastasi toinen ratsastajista, »ne ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin; muuta en tiedä, enkä luule teidänkään tarvitsevan tietää sen enempää »Teidän velvollisuutenne kuitenkin on», sanoi don Quijote, »sallia minun kysyä kultakin heistä erikseen, mikä heidän onnettomuuteensa on syynä.» Hän lausui tämän niin ystävällisesti, että toinenkin ratsastajista katsoi kohteliaisuuden vaativan vastaamaan: »Meillä on kyllä mukanamme pöytäkirja näiden ihmiskurjien rikoksista, mutta meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa ruveta sitä lukemaan eikä meidän muutenkaan maksa vaivaa ruveta aukomaan laukkujamme. Te, herrani, voitte kyllä [s. 48] puhutella heitä itsekutakin; he tyydyttävät uteliaisuutenne jos heillä vain on halua, ja sitä heiltä tuskin puuttuukaan, sillä nämä kunnon veikot eivät muuta pyydä kuin saada kerskailla konnantöillään.»
Saatuaan tämän luvan, jonka don Quijote olisi ottanut asekädessäkin jos se häneltä olisi kielletty, lähestyi hän joukkoa ja kääntyi ensimmäisen puoleen, kysyen mistä rikoksesta hänet oli vangittu. »Sen vuoksi että rakastuin liiaksi», kuului vastaus. — »Mitä, eikö muuta syytä ollut?» huudahti ritari. »Jos ihmisiä lähetetään kaleereihin sen vuoksi että ovat liiaksi rakastuneet, niin olisin minäkin jo aikoja sitte istunut aironlapa kädessä!» — »Minun rakkauteni ei ollut sitä laatua kuin te ehkä tarkotatte», vastasi pakko-orja; »minä rakastuin niin suuresti muutamaan pesukoriin, etten voinut luovuttaa sitä käsistäni; ja jolleivät oikeudenpalvelijat olisi sekautuneet juttuun, olisi se yhä vieläkin hallussani. Minut tavattiin teossa, vangittiin ja muitta mutkitta tuomittiin, sain selkääni satasen raippoja ja lähetettiin kolmeksi vuodeksi korkeaa kruunua palvelemaan.» Puhuja oli nuori mies, arviolta neljänkolmatta vuotias ja kotoisin Piedrahitasta. — Don Quijote teki saman kysymyksen toiselle vangille, joka oli synkän ja surullisen näköinen eikä vastannut hänelle sanaakaan. »Tämä on kanarialintu», vastasi edellinen hänen puolestaan, »joka viedään kaleereihin koska on laulanut liiaksi.» — »Mitä!» huudahti don Quijote, »lähetetäänkö joku kaleereihin pelkästä laulamisesta?» — »Kyllä, herra, mikään ei ole sen vaarallisempaa kuin hädässä laulaminen.» — »Päinvastoin», sanoi ritari, »olen kuullut sanottavan että laululla voi haihduttaa hätänsä ja murheensa.» — »Mutta tässä kohden on asianlaita aivan toinen; ken kerran laulaa, saa katua sitä kaiken ikänsä.» — »Myönnän etten sitä käsitä», sanoi don Quijote. — »Herra», sanoi silloin muuan vartijoista, »nämä kelpo veikot kutsuvat kidutuspenkillä tunnustamista hädässä laulamiseksi. Kysyttäessä tämä pöllöpää [s. 49] tunnusti rikoksensa, joka oli hevosvarkaus, ja täten 'hädässä laulettuaan’, kuten he sanovat, hänet tuomittiin ensin paikalla saamaan kaksisataa raipaniskua ja sitte kuudeksi vuodeksi kaleereihin. Ja kun nyt hänet noin allapäin ja pahoilla mielin näette, johtuu se siitä, että toiset pitävät häntä kurjana raukkana, jolla ei ollut rohkeutta kärsiä ja kieltää, niinkuin muka olisi helpompi sanoa 'ei' kuin 'kyllä’, ja että kelmille on parempi itse määrätä kohtalonsa kuin kuulla se vierasten miesten suusta. Omasta puolestani ajattelen, etteivät he siinä kuitenkaan ole niin vallan väärässä.» — »Sitä mieltä minäkin olen», sanoi don Quijote, ja kääntyen kolmannen vangin puoleen kysyi hän tältä hänen rikostaan. Mies vastasi huolettomasti: »Sain kaleeria viideksi vuodeksi, koskei minulla ollut kymmentä tukaattia.» — »Oh, annanpa teille kaksikymmentä, jos sillä voin pelastaa teidät pulastanne», lausui don Quijote. — »Totta vie, se on vähän liian myöhäistä», vastasi vanki; »te tarjoatte minulle sinappia, kun olen jo lopettanut ateriani. Jos minulla ennemmin olisi ollut nuo tarjoamanne kaksikymmentä kultalintua, olisin niillä voinut rasvata pöytäkirjurin kynän ja kirkastaa yleisen syyttäjän järjen, niin että nyt kävelisin Toledon katuja pitkin enkä kulkisi kuin mikäkin koira näissä kahleissa. Mutta kärsivällisyyttä vain, kullakin asialla on aikansa.» Don Quijote puhutteli vielä neljättä vankia, joka oli harmaapäinen vanhus, valkea parta aina ryntäille asti ulottuen. Tämä pillahti itkemään kun häneltä rikostaan kysyttiin, eikä vastannut sanaakaan. Sen sijaan esiytyi ensimmäinen vanki jälleen selittäjänä. »Tämä kunnianarvoisa halliparta», sanoi hän, »menee kuninkaan meriväkeen neljäksi vuodeksi, sittekun juhlasaatossa ja korupuvussa ensin kulki kaupungin halki.» — »Se kai merkinnee», arveli Sancho, »että hänet tuomion jälkeen vietiin kaakinpuuhun piestäväksi.» — »Aivan niin, ja rangaistuksensa sai hän siitä syystä, että harjotti noituutta ja [s. 50] muita ilkeitä asioita ...» — »Siihen minulla ei ole mitään sanottavana», lausui don Quijote.
Sitte hän kääntyi vielä viidennen vangin puoleen udellen hänen rikostaan, johon tämä vastasi vielä huolettomammin kuin edelliset: »Lähden tästä palvelemaan hänen majesteettiaan, koska tulin vaihtaneeksi vanhat paitani toisten uusiin ja perin rahoja sellaisilta, jotka eivät olleet mulle velkaa. Siitä pidettiin tutkinto, ja kun mulla ei ollut varoja eikä suojelijoita, niin olin vähällä joutua hirteen; kuitenkin pääsin kuuden vuoden kaleerivankeudella, johon olin tyytyväinen, sillä olin ansainnut rangaistukseni. Minä olen nuori ja elämä on pitkä, niin että vankeuteni kyllä jaksan kestää. Jos teidän armollanne olisi antaa jotakin meille köyhille raukoille, niin Jumala sen kyllä taivaassa palkitsee ja me muut täällä maan päällä rukoilemme teille pitkää ja onnellista ikää.» Tämä vanki oli puettu ylioppilaan tavoin, ja muuan vartijoista sanoi hänen olevan taitavan puhujan ja osaavan hyvin latinaa.
Hänen jälkeensä tuli muuan noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, hyvännäköinen mies, joka hiukan karsasti toisella silmällään ja oli kahlittu toisella tapaa kuin muut. Hänen jaloissaan oli ketju niin pitkä, että se kiersi koko hänen ruumiinsa ympäri, ja kaulassa oli hänellä kaksi rengasta, joista toinen oli kiinnitetty ketjuun, ja toinen oli n. s. leukanoja, josta kävi kaksi rautatankoa alas vyötäisille; näihin jälleen olivat isoilla munalukoilla varustetut käsiraudat kiinnitetyt, niin ettei hän voinut viedä käsiä suuhunsa tai kumartaa päätään maahan päin. Don Quijote kysyi miksi tätä vankia näin kovin kohdeltiin. »Siksi», vastasi vartija, »että tämä on yksinään tehnyt enemmän rikoksia kuin nuo kaikki toiset yhteensä, ja koska hän sitäpaitsi on niin raju ja keinokas, ettemme muuten saisi häntä käsissämme pidellyksi.» — »Herra ritari», virkkoi silloin rosvo, »jos teillä on jotakin meille annettavaa niin antakaa se pian ja menkää sitte taivaan [s. 51] nimessä matkoihinne, sillä tuo loppumaton kyselynne muiden ihmisten elämänkohtaloista alkaa meitä jo väsyttää. Jos olette yhtä utelias minun suhteeni, niin tietäkää että nimeni on Ginès de Passamont, jonka elämäkerran nämä omat sormeni ovat kirjoittaneet. Se on ihmeellinen kirja ja kaunein mitä Espanjassa sitte Maurien aikojen on sepitetty. Mutta jatkakaamme matkaamme sen pitemmittä puheitta; nämä lörpötykset ovat jo muutenkin vieneet liian paljon aikaa.» Passamontin näin töykeästi puhuessa kohotti vartija keppiään kurittaakseen häntä siitä, mutta don Quijote astui väliin sanoen; »Aivan oikeana pidän, että niin armottomasti köytetty mies saa edes kieltään vapaasti käyttää»; sitte hän kääntyi vankien puoleen ja puhui heille: »Rakkaat veljet, kaikesta mitä olette minulle puhuneet olen tullut siihen käsitykseen, että vaikka teidät rikostenne vuoksi onkin tuomittu, ette kuitenkaan rangaistusta mielellänne kanna ja perin haluttomasti menette kaleereihin; niin myös, että mahdollisesti yhden puuttuva rohkeus piinapenkillä, toisen varattomuus ja kolmannen ystävättömyys sekä vielä tuomarin ahdasmielinen arvostelukyky ovat voineet olla syynä perikatoonne ja siihen, ettette ole saaneet oikeutta osaksenne, vaikka todellisuudessa asianne kenties olisikin oikea. Kaiken tämän vuoksi katson nyt itseni velvolliseksi osottamaan teille, että taivas on asettanut minut maailmaan ja liittänyt vaeltavaan ritaristoon siinä tarkotuksessa, että auttaisin vääryyttä kärsiviä ja vapauttaisin heikkoja mahtavien mielivallasta. Mutta koska viisaus vaatii, että minkä hyvällä voi tehdä, siihen ei pakkokeinoja ole käytettävä, niin pyydän nyt herraa päällysmiestä ja muita herroja vartioita irrottamaan teidän kahleenne ja päästämään teidät vapauteen; sillä löytyy aina muitakin ihmisiä, jotka tarpeen tullen haluavat palvella kuningasta, ja väärin on tehdä orjiksi sellaisia, jotka ovat syntyneet vapaina. Ja ennen kaikkea, hyvät herrat vartijat», lisäsi hän, »pyydän teitä muistamaan, etteivät nämä miesparat ole koskaan tehneet teille [s. 52] vääryyttä; sallikaa siis heidän tehdä tiliä omantuntonsa kanssa elkääkä pakottako heitä sellaiseen, jota eivät ole ansainneet. Taivaallinen vanhurskaus kyllä rankaisee niitä jumalattomia, jotka eivät paranna itseänsä, eikä kunniallisten ihmisten sovikaan ruveta toisten pyöveleiksi. Pyydän tätä teiltä mitä leppeimmin ja kohteliaimmin, hyvät herrat, ja jos siihen myönnytte, tunnen aina kunnioittavaa kiitollisuutta teitä kohtaan; mutta jos ette hyvällä taivu, niin on tämä keihäs ja miekka ja käsivarteni voima pakottava teidät siihen.» — »Hoh hoh, sepä oli sukkela kompa!» nauroi päällysmies; »eipä ole hullummin ajateltua pyytää meitä vapauttamaan kuninkaan kaleerivangit, niinkuin meillä muka olisi valta siihen. Menkää, herraseni, laputtakaa tiehenne ja korjatkaa vähän suoraan vatia, jota kannatte päässänne, elkääkä vastedes pistäkö nokkaanne sellaiseen mikä ei teihin kuulu.» — »Te olette roisto ja kurja pelkuri!» jyrisi don Quijote; ja näin sanoen hyökkäsi hän päällysmiehen kimppuun niin tuimasti että hän, antamatta tälle aikaa ryhtyä puolustukseen, syöksi hänet vaarallisesti haavoitettuna alas satulasta. Muut vartijat ällistyivät suuresti niin rajusta ryntäyksestä, mutta hyökkäsivät sitte kaikki don Quijotea vastaan, mikä hutkien häntä miekalla, mikä tavotellen piikillään, niin että sankarimme olisi pian käynyt huonosti, jolleivät kaleeriorjat, joille arvaamatta tarjoutui näin oivallinen tilaisuus päästä vapauteen, olisi rientäneet murtamaan kahleitaan. Tästä syntyi sellainen hämminki etteivät vartijat, joiden yhdellä haavaa täytyi torjua don Quijoten vimmattuja hyökkäyksiä sekä estää vankeja vapautumasta, saaneet oikeastaan mitään aikaan. Sancho auttoi tällä välin Ginès de Passamontin irti kahleistaan, jonka jälkeen tämä syöksyi päällysmiehen kimppuun, anasti häneltä tussarin ja avusti sen perällä niin tarmokkaasti tovereitaan, että vartijain oli kiiruimman kautta pötkittävä pakoon ja heitettävä taistelutanner voittajain valtaan.
[s. 53] Sancho ei kuitenkaan suurestikaan iloinnut loistavasta voitosta, sillä hän arvasi vartijain heti menevän ilmottamaan asiasta Pyhälle Hermandadille [1] ja vaatimaan tätä asekädessä rankaisemaan lainrikkojia. Tätä peläten hän sanoi isännälleen, että parasta olisi heti erota tieltä ja ottaa turvansa vuoristoon; »sillä nuo hirtehiset eivät suinkaan laiminlyö rämpyttää hätäkelloa ja ympäröidä meitä joka taholta, jolloin voimme saada pahempia kolauksia kuin kivenheittoja ja kepiniskuja.» — »Olet oikeassa», vastasi don Quijote, »mutta tällä hetkellä on meillä jotain vielä tärkeämpää tehtävänä.» Ja hän huusi luokseen vangit, jotka juuri olivat ryöstäneet vartijain päällysmiehen ilki alastomaksi; nämä asettuivat kehään ritarin ympärille kuullakseen mitä tällä oli heille sanottavaa.
»Oikeamielisten ihmisten korkein hyve on heille osotettujen hyvientekojen tunnustaminen, mutta kiittämättömyys on kaikista paheista kamalin. Olette nähneet, herrani, minkä uroteon juuri tein hyväksenne, ja huomannette kai mihin kiitollisuudenvelkaan olette sen johdosta minua kohtaan joutuneet; olen varmasti vakuutettu, etten apuani suinkaan ole tarjonnut kiittämättömille ihmisille. Sen vuoksi pyydän teiltä vastapalvelukseksi, että täältä poistuessanne panette köyden jälleen kaulaanne ja kahleet käsiinne; ja kun satutte kulkemaan Toboson mainion kaupungin ohi, poikkeatte sinne ja esitätte itsenne neiti Dulcinealle, jolle sanotte tulleenne hänen nöyrän orjansa Surullisen hahmon ritarin tyköä ja kerrotte kaikki mitä olen tehnyt hyväksenne aina vapautuksenne hetkeen saakka. Sen jälkeen pääsette omiin valtoihinne ja voitte mennä mihin tahdotte.» — Ginès de Passamont vastasi kaikkien puolesta seuraavasti: »Teidän ritarillinen armonne ja [s. 54] meidän jalo vapauttajamme, meidän on mahdoton täyttää mitä pyydätte; emme näet uskalla lähteä täältä yhtenä joukkona siinä tilassa kuin mainitsitte, koska silloin varmasti joutuisimme kiini; päinvastoin on tärkeätä että heti hajaannumme toisistamme ja koetamme kukin omia teitään luikkia pakoon, jottemme joutuisi poliisin käsiin, jonka epäilemättä pian saamme kintereillemme. Mutta minkä teidän armonne puolestaan voi helposti tehdä on se, että muutatte tätä vaatimustanne ja määräätte meidän lukemaan joukon rukouksia neiti Duleinean hyväksi. Sitä voimme tehdä vaaratta itsellemme, päivillä ja öillä, paetessamme tai levätessämme, sodan ja rauhan aikana. Mutta että meidän pitäisi tästä vielä kerran käydä Egyptin lihapatojen luo, tai toisin sanoen panna tuo naru kaulaamme, siinä vaatimuksessa ei ole järkeä hiluistakaan, tai te uneksitte semmoista vaatiessanne.» — »Kautta taivaan valtojen!» karjasi don Quijote suuttuneena; »nyt minä määrään että te, don Ginesille de Parapilla vai mikä teidän kehno nimenne lienee, saatte käydä Tobosoon aivan yksinänne häntä koipien välissä kuin häpeävä koira ja koko entinen rautakorunne niskassanne!»
Silloin Passamont, joka ei myöskään ollut siunattu kovin pitkällä kärsivällisyydellä eikä muuten pitänyt ritarin järjenvoimia kovin suuressa arvossa, ei enää kauvempaa voinut hillitä itseään; hän iski silmää tovereilleen, jotka heti hajautuivat ja antoivat sellaisen kivisateen suhista don Quijotea vastaan, että tämän oli mahdoton suojella itseään kilvellä ja saada liikkeelle Rosinantea, joka oli tunteeton hänen kannuksilleen kuin pronssihevonen. Sancho lyyhistyi aasinsa taa ja pelastui sillä tapaa myrskyn käsistä; mutta hänen herransa ei päässyt yhtä helpolla, vaan sai kupeihinsa neljä tai viisi kiveä, jotka kaasivat hänet kellelleen. Entinen ylioppilas juoksi hänen luokseen ja tempasi vaski vadin hänen päästään takoen sitä vuoroon hänen hartioihinsa vuoroon kiveen, niin että se tuli vallan täyteen kuhmuja. Ryövärit riistivät ritarilta [s. 55] vielä hänen asetakkinsa ja olisivatpa vieneet kengätkin hänen jaloistaan, jolleivät rautaiset säärisuojukset monine nauhoineen ja solkineen olisi olleet esteenä. Kaiken lopuksi he ottivat Sanchonkin kauhtanan, ja jaettuaan saaliinsa keskenään hajautuivat he kukin haaroilleen, enemmän ajatellen pelastua P. Hermandadin käsistä kuin mennä rauta kaulassa tervehtimään neiti Dulcineaa ...
Aasi, Rosinante, Sancho ja don Quijote jäivät yksin taistelutantereelle; aasi seisten pää nuupuksissa ja alati luimistellen korviaan, ikäänkuin olisi vielä kuullut kivien suhinaa ympärillään; Rosinante pitkällään maassa herransa vieressä, pari pahaa haavaa kupeissaan; Sancho miltei yhtä alastonna kuin maailmaan tullessaan ja puolikuolleena pelosta; ja don Quijote viimein allapäin pahoilla mielin, surren tämän pahan maailman kiittämättömyyttä.
- ↑ Pyhä Hermandad, »veljistö», oli keskiajalla syntynyt Espanjan kaupunkien liitto omavaltaista aatelistoa vastaan; sittemmin se järjestettiin yleiseksi poliisikunnaksi, jossa merkityksessä sitä tässä mainitaan.