Aliina: X. luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
IX. luku X. luku
Aliina
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
XI. luku


Aliinalta kului kolme kuukautta voinvalmistuskoulussa hyvin hupaisesti. Ei tullut kertaakaan tällä ajalla kotona käydyksi, eikä Iidallekaan kirjoitetuksi. Vapaana kodin hiljaisuudesta, nuorten seurassa, ei entisten ystäväin kaipuu ollut erittäin suuri. Täällä sai monta uutta tuttavaa, tyttöjä jos poikiakin, joista viimeksimainituista eräs poika ennätti päästä Aliinan sydämen ystäväksi ja valtasi mielen ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Tuo rakastetuksi tullut oli sieltä sukulaistalon läheltä, Hiljan sulhasen veli. Hilja oli nimittäin Aliinan siellä ollessa mennyt julkikihloihin, mistä lemmenliittokiihko tarttui toisiinkin, ja niin oli ennen oppiajan loppua Aliinakin salakihloissa nuoremman veljen kanssa. Salaisuutta eivät julkisesti tietäneet muut syrjäiset kuin Hilja, joka sukulaisena ja ystävänä oli vaikuttanut paljon serkkunsa hyväksi, suoden tälle saman onnen kuin itselleenkin.

Oppimatkalta kotiinpalaaminen ei ollut Aliinasta oikeinkaan iloista, kun rakastetun näkeminen jäi aivan sattuman varaan, pitkien väliaikojen taakse. Mutta siitä syntyvä suru ei ollut raskasta, vaan se ikäänkuin kirkasti sitä autuaallista ajatusta, että on olemassa eräs, joka myöskin kaipauksella ajattelee häntä.

Aivan kuin Aliinan onnellisuuden täytteeksi ja armaasta kauas joutumisen palkinnoksi oli häntä kotona odottamassa pari iloista uutista. Ne olivat vielä sitä laatua, että toisella niistä sopi ilahuttaa erästä toistakin, nimittäin Iidaa, jolle kirjoittaminen oli viivähtänyt rakkauden ajatuksissa, joita ei kumminkaan rohjennut niin vakavalle ystävälle näin alussa ilmoittaa. Nytpä oli sekä asiaa että aikaa, ja aivan innostuneena hän kirjoitti:

»Paras ystävä Iida!

Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen, kun rupean tätä sinulle kirjoittamaan, että et usko, ja varmaan tulet sinäkin iloiseksi, kunhan saat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa. Minä olin nyt enolassa voinvalmistusta oppimassa, ja siellä oli niin hauska että ei milloinkaan ennen. Ja kuulehan, mitä isä oli puuhannut sinä aikana täällä kotona. Isä oli hakenut kirkonkylän kansakoulun opettajan tänne pitämään kyläkuntalaisten kanssa kokousta uudesta kansakoulusta ja oli saanut kaikki suostumaan koulun perustamiseen tänne, kun oli luvannut ilmaiseksi koulun paikan meidän pellon takaa Kuoppa-aholta ja vielä 50 hirttä. Ja kuulehan, mikä isällä on mielessä tätä puuhatessaan: se sanoi mulle, että siihen näet otetaan naisopettaja ja että koulun pitää valmistua siihen mennessä kuin sinä pääset seminaarista ja että se ihan sinun varallesi rakennetaan. Ja se on nyt jo ihan valmiiksi päätetty se koulun rakentaminen, ja rupeathan sinä ihan varmaan, se tulee niin kauniille paikalle, muistathan sen Kuoppa-ahon, josta aina marjassa käytiin. Isä vielä sanoi, että Iida saapi kesällä käydessään määrätä paikan, johonka kouluhuoneet rakennetaan. Ja tulehan taas kesällä, niin sitten meillä on vasta oikein lysti ja sitten minä kerron vielä paljon muutakin, kunhan tulet.

Oletkos sinä sitä kuullut, että täällä pidetään kesällä suuret arpajaiset kansanopiston hyväksi, joka kuulutaan ensi syksynä avattavan. Ja et usko kun minunkin nimeni on pantu arpajaisvoittojen kerääjien joukkoon ja ilmoitettu sanomalehdessä. Opettaja se on varmaan minut muistanut. Mutta mistähän minä niitä voittoja saanen? On minulla varmaan yksi (viimeisen sanan hän raaputti pois ja jatkoi) muutamia, joilta saan, ja kun ennättäisi ja olisi aineita, niin pitäisi itsenikin tehdä sinne jotain. Ja niissä arpajaisissa me varmasti ollaan yhdessä ja mitähän sinä sanonet, jokohan torunet, kunhan minä kaikki kerron. Ja et sinä usko kummempaa, kun serkku Hilja on kihloissa, se tapahtui minun siellä ollessani. Sulhanen on siitä läheltä, Vihtori Nevalainen nimeltään, ja on siinä talossa toinenkin poika, Augusti niminen. Onko se Hilja kirjoittanut sinulle mitään?

Meillä ollaan terveinä ja kirjoita sinä nyt kohta, mitenkä sinä siellä seminaarissa ja lupaudutko tulemaan tähän kouluun. Anna anteeksi, jos on tullut harvoin kirjoitetuksi, nyt minä kirjoitan siitäkin edestä. – Uskollisin ystäväsi

Aliina.»

Hän luki kirjeen moneen kertaan ja oli mielissään, kun siitä tuli niinkin pitkä ja sujuva. Yksi puute siinä oli entisiin verraten, kun ei käynyt mainitseminen mitään siitä, että saadaan asua lähekkäin. Aliina joutui vähän ikäviinsä tätä ajatellessaan, mutta toinen vahvempi tunne sai voiton. Iidan koulusta pääsemiseen oli vielä kolme vuotta, joka oli kovin pitkä aika. Ja vaikka tuo aika olisi ollut lähempänäkin, niin tuntui aivan selvään, että Augustin nimi vetää puoleensa semmoisella voimalla, ettei sen rinnalla kestäneet mitkään muut tuttavuusliitot.

Aliina sulki Iidalle kirjoitetun kirjeen kuoreen ja alkoi kirjoittaa toista kirjettä sulhaselleen. Kirje alkoi kuluneiden kuukausien ikävöimisellä, joiden muistoa täytyi vielä uudistella kysymyksillä, »muistatko sinä kun me siellä ja siellä oltiin ja mitenkä sinä silloin ja silloin sanoit ja mitenkä minä vastasin ja ajattelin». Toivossa että rakastettu nuo ihanimmat sanansa taas uudistaisi, jatkoi hän surunvoittoisesti: »Mitäpä minä näistä muistellen, ehkä jo olet ne unohtanut ja kohta unohdat kaikki.»

Keskiosaan tuli samoja asioita kuin Iidallekin, nimittäin kansakoulusta ja arpajaisista. Ja niistä kirjoittaessaan ei enää kuulunut unhottamisvalituksia. Aivan välttämättömänä asiana teroitti hän, että Augustin on ostettava ja tehtävä arpajaisvoittoja ja sitten itsensä tuotava ne Aliinan kotiin. Mutta jos ei itse pääsisi tuomaan, niin on välttämättä kuljettava Hiljan ja hänen sulhasensa kanssa Aliinan kodin kautta arpajaisiin. Hän päätti pitää muistissaan, että jos ei Augusti tätäkään viimeistä toivomusta täytä, niin silloin hän ei enää rakastakaan. Mutta täyttäähän hän.

Kun kirjeet oli lähetetty, jäi mieli niin hyväksi, kuin jos niissä lähetetyt sanat jo olisivat perillä.


Kevät mielessä ja kevät luonnossa, silloin on kaikki suloista. Aliina liikkui kuin siivillä, eikä työt tuntuneet vaikeilta. Rinta uhkui riemua, joka laulun sävelinä virtaili ulos. Hän eli kuin autuaitten maailmassa, jossa ei kaivata ympäristön ihmisiä, vaan ihanne on sama ja ylinnä muita.

Nuoremmat sisaret hupenivat aivan mitättömiksi, niistä oli vain kiusaa. Jos niiden kanssa meni kävelemään vasta sulaneille pellon pientareille, häiritsivät ne vähäpätöisillä kysymyksillään ja toimillaan. Siksipä hän sovittikin niille kaikenlaisia yksinkertaisempia töitä kankaiden laitossa ja voinvalmistuspuolella ja liikkui ihailukävelynsä yksin.

Mutta kohtapa sisaretkin kyllästyivät hänen lankavyyhtiensä kerimiseen ja erosivat omiin toimiinsa, varsinkin kun kuulivat, etteivät he pääse ensinkään osallisiksi parhaimpiin kankaisiin. Ei auttanut yhtään, jos Aliina vetosi vanhemmuuteensa ja nimitti toisia laiskoiksi. Yhtä vähän hyödytti, jos koetti torumalla ja riitelemällä pakottaa. Käämejä ei tullut puoleksikaan kankaan tarpeeksi.

Viimein hän jo valitti sisarten uppiniskaisuutta äidilleen, joka niitä hyvällä sanalla kehoitti olemaan apuna.

– Ei me ennätetä kaikkea, puolustelivat sisaret. – Meidän pitää pestä astiat, lakaista lattiat ja paimentaa lehmiäkin.

– Kyllä te vielä niiltä töiltä ennätätte vuorotellen auttaa Aliinaakin, sanoi äiti.

– Onpa tuo Aliinakin meille niin tyly, valittivat sisaret. – Ei aio antaa meille yhtään mekkovaatetta, eikä ota minnekään mukaansa; ei näytä kirjeitään eikä mitään, eikä laske kamariinsakaan, yksinään vaan siellä kirjoittelee ja meidän pitäisi tehdä käämejä sotkeutuneista langoista.

– Jopa teillä nyt on syitä, naurahti emäntä. – Antaa Aliinan pitää nuo kankaansa kokonaan, paneehan se kohta teille erityisen kankaan, jota saatte itsekin opetella kutomaan.

– Niin, minkälaista yksiväristä panenee, joka ei itselleen kelpaa, ja joutuuko sekään koko kesänä valmiiksi.

– Kyllä joutuu, kun olette ahkerasti Aliinan apuna, alussa on kesä. Isänne tuopi ensi kerran kauppiaassa käydessään lankoja, puhukaa sille, minkänäköisiä haluatte.

Kohta oli tytöillä kokoelma langanpäitä, ja kun isä lupautui niiden mukaan tuomaan kankaan tarpeet, niin loppuipa Aliinalta apulaisten puute. Myöhään iltasilla lapsutti käämirukin poljin, ja milloin varsinainen kutoja poistui kangaspuiden takaa, oli apulainen kohta paikalla.

– Elkää työntäytykö kutomaan, en minä anna, torui Aliina. – Monta väärää rantua olette jo tehneet ja niitä sitten minun purkaa.

– Kudo sitten kiireesti, että joutuu meidän hamevaate, kiirehtivät tytöt.

– Mihinkä niillä on kiire?

– Arpajaisiin.

– Pysytte vielä muuallakin eikä arpajaisissa.

– Sinäkö vain menet.

– Menen minä.

Tässä molemminpuolisessa etujen valvomisessa pysyi sisarusten väli riitaisena ja kylmänä.

Jäiden hidas sulaminen teki harmillisen pysähdyksen Aliinan hempeimmillään olevalle lemmenyhteydelle. Lupausten mukaan piti Augustilta olla ainakin kaksi kirjettä tulossa, mutta ne varmaan odottivat postihuoneella, kun ei päässyt siellä käymään. Tyynellä säällä löhöttivät järvien keskukset jään sojetta täynnä, vaikka mailta oli lumi sulanut näkymättömiin.

Viimein kertyi kaikenmoisia asioita, ja Auvinen päätti lähteä veneellä soluttelemaan jäiden lomitse kirkonpuoleiselle mantereelle. Moneen kertaan muistuttivat pienet tytöt langoistaan, jotteivät ne vaan unohtuisi ostamatta. Aliina uskoi asiansa selityksen yhteen kertaan, mutta sitten oli vielä yksi asia, postihuoneella käynti, jota teki mieli monestikin teroittaa, jollei tämä tärkeä toimi olisi ollut annettava isälle. Oli hän ennenkin kysyttänyt isällään kirjeitä postista, eikä se yhtään saattanut hämilleen, mutta nyt kun olikin tiedossa rakkaudenkirjeitä.

Aliinan työnteosta ei isän matkallaoloaikana tahtonut tulla mitään. Mentyä vielä sujui kankaan kutominen jotenkin, mutta kun alkoi olla toivoa takaisintulosta, pujahti tihkipäätä erehdysrantuja, joita sai purkaa. Eikä siinä malttanut monta minuuttia kerrallaan istua, kun täytyi käydä tähystelemässä, joko näkyisi venettä tulevaksi. Ei koskaan ennen ollut odotus niin pitkältä tuntunut. Jos vielä kaiken tämän odotuksen lisäksi isä unohtaa kirjeitä kysyä, niin sitten kelpaa.

Aliina ihan väsyi alituisesta järvelle tähtäämisestä, kun isän tulo myöhästyi vuorokauden yli tavallisen ajan. Viimein hän jo päätti, ettei mene katsomaan, vaikkei tulisi koko kevännä. Olkoon, mihin lienee taas siellä yhtynyt...

Uhalla ei mennyt vielä sittenkään, kun sisaret riemuitsivat, että nyt se tulee. »Tulkoon, jos tulee, ei sillä ole mitään minulle...» Isä oli ennättänyt pihaan asti, ennenkuin uteliaisuus voitti ja täytyi mennä puheille. Isä alkoi heti naurussasuin kaivella povitaskuaan, ja silloin jo Aliinankin toivo virkistyi. Kirjeitä oli hänelle kokonaista kolme.

– Onpa nämä taskussa vähän rutistuneet ja nuhrautuneet, puheli Auvinen antaessaan.

– Ei se mitään! Kiitoksia paljon! sanoi Aliina iloissaan ja kiirehti kamariinsa lukemaan.

Hän näki päällekirjoituksesta, että Augustilta oli kaksi ja Iidalta yksi. Nämä olivat ensimmäiset postissa tulleet rakkaudenkirjeet! Hyvältä mieleltä ei oikein tiennyt, minkä niistä aukaisisi ensiksi. Hän käänteli kutakin erikseen ja pysähtyi tarkastelemaan nuhrautuneinta. Se oli hyvin löyhästi kiinni, muutamin paikoin ei ollenkaan, vaikka kirje oli suljettu ostokuoreen. Kynnellä kohottamalla aukeni se aivan repimättä, ja nyt näkyi selvästi, että irtonaisista kohdista oli jo ennen revennyt ylälaidan liimainen osa alimmaiseen paperiin.

... Tämä on aukaistu matkalla, sanoi Aliina harmistuen. Tarkemmin katsomalla näkyi, että kirjeen päällä oli ollut lakka, kuten toisenkin, mutta se oli raaputettu pois. Nytpä jo harmitti ja samalla iletti, sillä muita ei osannut ajatella syylliseksi kuin isää. Hän oikaisi kirjeen levälleen ja luki:

»Oma rakas Aliina», mutta täytyi ihan siihen keskeyttää, niin pahasti töykäisi mieleen, kun ajatteli, että sen on siitä jo ennen syrjäinen lukenut, vieläpä... Mielen rauhoittamiseksi alkoi hän aukoa toisia kirjeitä, joiden sisältöä eivät muut olleet nähneet. Väkisinkin täytyi sydämen sykähdellä ilosta, kun hän luki toisesta alkulauseen: »Iäti oma Aliina!» ja Iidan kirjeestä: »Uskollisin ystäväni.»

Hän ei ennättänyt vielä yhtäkään kirjettä loppuun, kun sisar Mari tuli huutaen heilaten sanomaan: »Tule katsomaan, kun isä on tuonut sinulle muslimia vaatteiksi ja vaikka mitä.»

– Tuokoon, sanoi Aliina tylysti ja keräili kirjeitään sisaren nähtävistä.

– Tule nyt, kiirehti Mari, joka oli vaateasioista niin innostunut, ettei joutanut olemaan uteliaskaan.

Aliina meni kumminkin. Hänen äitinsä seisoi selin ja puhui parhaillaan:

– ... niitä sinun turhia luulojasi, en usko, enkä toivokaan; vielä niihin ennättää...

Auvinen antoi salaisia merkkejä, ettei enää puhua. Mutta emäntä vain kääntyi Aliinaan ja jatkoi:

– Minä täällä olen parunnut isällesi, kun otapas talonpoikaiselle tytölle tällaista vaatetta, joka niin näkönsä kuin hintansakin puolesta kuuluu herrasväelle. Tämä sitten sinua puolustaa, että jos muka joudut morsiameksi, ikäänkuin siihen pitäisi vaatteilla pyrkiä. Liika on liikaa, hyvin joutaisit vielä itse tekemään vaatteesi.

Aliina kuunteli ja katseli äänettömänä. Äidin puhe vahvisti äskeistä luuloa kirjeen avaamisesta, ja se yhä enemmän hävetti. Hän kääri vaatteen kokoon pois viedäkseen.

– Mitä se Iida sieltä kirjoittaa? kysyi Auvinen hyvin viattomalla äänellä.

– En ennättänyt lukea, vastasi Aliina.

– Keltäs ne toiset kirjeet olivat? kysyi äiti.

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin joko olla ääneti taikka valehdella äidille isän tieten. Sitäpä ei olisi haluttanut tehdä näinkään »arassa» asiassa.

– Koulutovereilta tuli, vastasi hän lyhyesti ja kiirehti pois.

Kirjeitä lukiessa alkoi jo iloinen mieliala palautua, sillä sulhasen kirjeet olivat mitä rakkaimpia. Ensimmäinen kuohui ikävöivää, toinen vakuuttavaa rakkautta. Ei kuulunut hetkeksikään unohtuvan mielestä, ei päivillä eikä öillä. Arpajaisvoittoja lupasi lähettää, ja jos vaan saapi toveria, niin kulkee Aliinan kodin kautta.

Oli kerrassaan ihanaa tietää itsellään olevan näin uskollisen rakastajan, ja ilman tuota kirjejuttua olisi se ollut monta vertaa ihanampaa. Nyt se tulee käymään ja isä tietää... Jos vaan ilkeäisi, niin aivan sietäisi kieltää tulemasta.

Iidan kirje jäi viimeiseksi. Se alkoi näin: »Et usko kuinka minä ihastuin iloisesta kirjeestäsi ja jouduin samalla hämille isäsi puuhasta ja sinun kysymyksestäsi. Se on aivan liikaa luottamusta minuun, joka olen vasta vajaan vuoden ollut seminaarissa. Eihän ole ensinkään varmaa, pääsenkö eteenpäin toisina vuosina, sillä ne ovat paljon vaikeampia. Ja toiseksi voivat mielet muuttua kolmeen vuoteen, jos senkin ajan eläisi, joka sekään ei ole varmaa. Täällä on viime vuodellakin sattunut kuolemantapaus, niin ettei sitä tiedä minunkaan elämäni pituutta. Siis ei puhuta enää mitään tästä asiasta, aika näyttäköön. Elä suinkaan luule minun katsovan ylön opettajana olemista teidän kylän koulussa. Päinvastoin pidän sitä vielä liika suurena kunniana itselleni.

Nyt toiseen asiaan. Luin kirjeesi moneen kertaan ja tulin sitä vähän tutkineeksi. Siinä piilee jotain, jota sinä et ole tahtonut minulle ilmaista. Et saa pahastua, jos epäilen, ettei tuo riemu ole syntynyt yksistään minun puolestani. Sinulla on varmaan jotain ilon syytä siellä lähempänä, jota luuloa vahvistaa lupauksesi, että »tulehan tänne, niin sitten kerron». Olisin jo ennenkin utelias tietämään, mutta jääköön, kuten tahdot, yhtymiseen asti. Jo ennen teidän arpajaisianne olen kotona, ja silloin rupatellaan yksi yö läpeensä. Puuhaa vaan puolestasi arpajaisten hyväksi, sillä tarkoitus, johon varoja kerätään, on jalo.»

Loppuosassa puhuttiin seminaarin riennoista ja muista pienistä asioista.

Kirje vaikutti Aliinaan samalla tapaa kuin jos hurmasteltuaan rakkauden tunteissa joutuisi yhtäkkiä istumaan vakavain ihmisten keskeen kirkon penkkiin. Hänen täytyi taas ihmetellä Iidaa, kuinka se aina malttaa ja osaa ajatella asioita pitemmältä, niin ettei riemastu eikä pahastu ennen aikojaan. Olihan hänkin monesti päättänyt seurata Iidan esimerkkiä ja lukenut siinä tarkoituksessa »Ihmisen omaa voimaa», mutta ei vaan auttanut.