Fritiofin satu: 17. Fritiof saapuu kuningas Ringin luo

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
16. Fritiof ja Björn 17. Fritiof saapuu kuningas Ringin luo.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
18. Jäämatka


Ring yläpenkiss’ istui ja joulusimaa joi,
ol’ kuningatar luonaan, kuin kirkas aamukoi.
Kuin syys ja kevät nähdä on rinnan siinä nuo,
on Ingborg kevät raikas, Ring kolkko syksy tuo.
Nyt saliin astui ukko, mies outo olikin,
ja yltään kääriyneenä hän nähtiin nahkoihin.
Hän kulki nojass’ sauvan ja kumarassa pää,
mut muita korkeampi on vielä vanhus tää.
Vait istui penkin päähän hän salin uksen luo; –
kuin nytkin köyhäin paikka, niin ennen oli tuo.
Nuo hovimiehet ilkkui ja katsoi toisiaan
ja karhunnahkaäijää he näytti sormellaan.
Jo päähineestä säihkyy kaks silmää välähtäin,
mies toista kättään oikoin käy huoviin äkkipäin;
vain sievään käänsi herran hän ylösalaisin,
muut vaikenivat: samoin ois käynyt meidänkin.
”Mi melske oven puolla? Ken rauhaa häiritsee?
Sa vanhus, tule tänne ja selvitykses tee!
Ken olet, mies, ja mistä? Sun nimes, asias?”
Noin loukkoon kätkeyneelle jo tiuskaa kuningas.
”Kuningas, kysyt paljon, mut vastaan puolestain.
En nimeäni anna, se kuuluu mulle vain.
Ma Katumuksess’ synnyin, ma perin Puuttehen,
nyt suden luota saavun, yön uinuin luona sen.
”Ma muinoin merta kynnin niin uljain kokkapuin,
nuo purjeet vankat paisui, ma riemuin laineill’ uin;
nyt lamauneena pursi on lahteen jäätynyt,
ja rannall’ ukko yksin vain suolaa keittää nyt.
”On viisautesi kuulu, sua saavuin näkemään,
mut kohdeltiin mua pilkoin, en pilkaks lienekään;
vain alassuin niin käänsin ma houkan huoveistas,
mut ehjänä hän nousi, suo anteeks, kuningas!” –
”Et pahoin”, virkki Ring nyt, ”sa sanoiks haastakaan;
ja vanhus arvon saakoon, käy tänne istumaan!
Sa valhepukus heitä ja kasvos näytä pois,
ei muuten riemu viihdy, Ring viihtyvän sen sois.”
Ja vieras yltään heitti jo taljan pörheän,
ja ukon sijass’ siinä mies nuori nähdähän.
Yli kirkkaan otsan liehui nyt hiusten keltavuo,
ja olkapäille valui kuin kultalaine tuo.
Sinivaippa häll’ on uljas ja hopeainen vyö,
on vaaksaa leveämpi tuo sepon taidetyö.
Näät korkokuvin hurtat ja sarvaat salomaan:
vyön ympäri ne siinä vain ajaa toisiaan.
Ja ranteella sa renkaan näät kalliin, kultaisen;
kuin pidättynyt leimaus on kalpa tulinen.
Yli salin urhon katse lens tyyni, pelvoton;
hän kaunis on kuin Balder, kuin Toor hän ylhä on.
Mut Ingeborgin posket ne värein vivahtaa,
kuin hanki, jonka ruskoon yön revontulet saa:
kuin kaksi lummekukkaa, kun pauhaa myrskysää,
siell’ lainehella keinuu, niin povi hyökyää.
Nyt lupausten on hetki:[1] jo torvi saliss’ soi,
on kaikki vait, ja sisään he Frejrin karjun toi;
se kultalautasella, ja kantain kiehkuraa,
on polvillansa siinä ja haukkaa omenaa.
Ring kuningas nyt nousi, näit ukon uljain päin,
hän koski karjun otsaa ja tyynnä lupas näin:
”Ma voittavani vannon nyt Fritiof sankarin,
niin Ooden, Frej mua auta ja Toor myös, ankarin!”
Nous uhkahymyin vieras, hän oikas varttahan,
ja vihan leimaus lensi yli otsan korkean;
hän miekkansa löi pöytään, soi helähtäen ään’,
ja pystyyn joka urho nyt hyppäs penkiltään.
”Ja, kuningas, sa kuule mun lupaukseni myös:
on ystäväni Fritiof, jää turhaks uhkatyös.
ma vannon: mailmaa vastaan saa suojan multa hän!
Niin auttakoon mua norna ja terä miekan tän!”
Mut Ring hän hymys, lausuin: ”On puhees pelvoton,
mut Pohjan kuninkaissa sun sanas vapaa on.
Sa kuningatar, hälle nyt parhain viinis tuo!
Hän talven yli, toivon, jää vieraaks meidän luo.”
Ja Ingborg otti sarven jo kalliin, arvokkaan,
min metsähärkä kerran sai antaa otsastaan;
sen kultavanteet loisti ja jalat hopeiset
ja muinaiskuvat oudot ja riimukirjaimet.
Ja silmät maahan luoden hän sarven tarjos vait,
mut kädessä se värjyi, ja läikkyi viini kait.
Kuin iltarusko hehkuun luo liljat valkeat,
niin poltti valkokättä nuo tummat pisarat.
Ja ilomielin vieras jo otti sarven tään;
ei kaksi miestä tuota jois pohjaan nykyjään;
mut tyynnä, empimättä ja mieliks antajan
sen yhteen henkäykseen joi urho pohjahan.
Käy esiin runoniekka, jo harpun kielet soi,
ja lemmestä hän laulaa, min Pohjan taivas toi,
luo Haagbartin ja Signen[2] vie vienot sävelet,
ja terässopain alla jo sulaa sydämet.
Hän Valhallasta laulaa ja auvot vainajain,
työt uljaat suurten isäin ja retket merin, main.
Käy kädet silloin kalpaan, ja silmät leimahtaa,
ja ahkerasti sarvi taas pöytää kiertää saa.
Ja vahvastipa juotiin nyt luona kuninkaan,
ja joka urho päätyi jo kelpo humalaan,
niin joulu-unen ottoon läks huolin haipuvin;
mut vanha Ring läks maata luo kauniin Ingborgin.


  1. Muinaisilla Skandinaavilaisilla oli tapana joulukesteissä tehdä lupaukset tulevan kesän taisteluretkistä.
  2. Vrt. edellinen runo siv. 111, muist. 1). – Haagbartin ja Signen onnettomat vaiheet olivat muinoin – ja ovat vieläkin olleet – runoilijain suosimana aiheena.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.