Fritiofin satu: 19. Fritiofin kiusaus

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
18. Jäämatka 19. Fritiofin kiusaus.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
20. Kuningas Ringin kuolema


Päivä paistaa, lehdot lehtii, linnut laulaa: kevät on;
vapaat virrat laulain rientää, kohti merta taistohon.
Hehkuin niinkuin Freijan poski, ruusu umpuns’ avajaa,
ihmisrintaan riemu puhkee, toivo, elininto saa.
Vanha Ring käy kauriin ajoon kuningatar mukanaan,
kertyy hovi pihamaalla, vilkkuu, välkkyy loistossaan.
Jouset kiikkuu, viinet kalkkuu, ratsut kuopii kavioin,
haukat peittosilmät kirkuu, saalista jo vainuin noin.
Kas, jo kuningatar saapuu! Fritiof, pois nyt katso, oi!
Valkoratsullaan hän istuu kuni pilvell’ aamukoi,
puoleks Freija, puoleks Roota[1], kauniimpi kuin kumpikaan,
hatun purppuraisen soljess’ sinisulka keikallaan.
Älä katso kutrein kultaan, silmäin sinitaivohon!
Fritiof, siro vyö on norja, poven silkki vallaton!
Älä nää, jos ruusuin, liljoin poskein väri vivahtaa,
älä kuule armaan ääntä, kevättuulta kuiskivaa!
Nyt on joukko lähtöön valmis. Hei vaan, kautta metsän, maan!
Torvi raikkuu, haukka liitää, nousee pilviin oikonaan.
Metsän riista hädissänsä kaikkoo kätköön rotkelmain,
mut valkyyria jäljess’ seuraa, sojopeitsin ahdistain.
Vanha kuningas ei jaksa kiitää kilpaan ajon tään,
hänen sivulleen jää yksin Fritiof, vait ja mietteissään.
Synkän raskaat ajatukset täyttää rinnan vaivauneen,
kääntyköön hän vaikka minne, soi kuin ääni kaihoiseen.
”Oi! miks merestä mä luovuin, sokeana vaarallein?
Aalloilla ei murhe viihdy, pois se häipyy tuulen tein.
Mietelmöinet, saapuu vaara, kisaan viehtää ynsein suin,
ja jo mustat mietteet väistyy, aseloistoon hurmaantuin.
”Kuinka toisin täällä kaikki: kahlehdittu kaipuu vain
otsallani siivin viuhtoo; käyn, kuin oisin unissain!
ei jää unhoon Balderlehto, ei jää unhoon valat nuo, –
Ingborg rikkonut ei niitä, jumalain ol’ työtä tuo.”
”Ihmisheimoa he vihaa, riemuja ei maahan sois;
ruusunuppuni he otti, talven helmaan vei sen pois.
Mitäs talvi ruususella? Ei se arvost’ tiedä tään,
mut sen kylmä henkäys peittää terät, lehdet verhoon jään.”
Noin hän nurkui. Vait he kahden laaksoon tyyneen saapui niin
jylhäin vuorten ympäröimään, leppäin, koivuin siimeksiin.
Kuningas nous ratsahilta. ”Tääll’ on lehto vilpoinen!
väsähdyin, me levätkäämme! uinun täällä hetkisen.” –
”Älä, kuningas, sa uinu; kova, kylmä tääll’ on maa,
unen raskaan saat; ma kotiin voin sun kohta johdattaa.” –
”Unen haltiapa usein saapuu kutsumatta luo”,
ukko virkkoi, ”eikö vieras tunnin rauhaa mulle suo?”
Silloin Fritiof vaippans’ otti, levitti jo maahan tään;
Ring nyt turvaisesti laski vieraan syliin harmaan pään,
untui tyynnä, kuten urho taiston jälkeen kilvellen,
tyynnä, kuten lapsi untuu helmaan oman äityen.
Noin kun nukkuu, lintu puussa sysimusta laulelee:
”Joudu, Fritiof, surmaa vanhus, loppu riidastanne tee!
Ota Ingborg, sinun on hän, morsiussuukot hältä sait,
ihmissilmä ei nää työtäs, ja on synkkä hauta vait.” –
Fritiof kuulee; silloin puussa valkolintu laulelee:
”Vaikk’ ei nää sua ihmissilmä, Ooden tekos havaitsee.
Ilkimys! ken unen murhaa? turvattoman äijän lyö?
Mitä voittanetkaan siitä, mainetta ei tuo se työ.” –
Lauloi linnut noin; mut Fritiof otti miekan kupeeltaan,
kauhuissaan sen kauas luotaan heitti kätköön metsämaan.
Musta lintu hämyyn kaikkoo, mutta toinen livertäin
kuni harpun helkkein vienoin, kiitää aurinkohon päin.
Kohta kuningaskin herää. ”Paljon maksoi uni tuo,
tyynnä siimeess’ uinut, missä urhon miekka suojaa suo.
Mutta, vieras, miss’ on miekkas? missä veikko salaman?
en mä teidän, ystävysten, koskaan luullut eroovan!” –
”Vähät tuosta”, Fritiof lausui, ”taisto uuden antaa voi:
terävä on miekan kieli, rauhan sanat siit’ ei soi.
Öiset henget Niflehemin[2] hurjat siinä asuvat,
uni ilkityöks on niille, kiusaks hapset harmajat.” –
”Nukkunut en, nuorukainen, koittelin vain vierastain,
taattuun mieheen sekä miekkaan järkimies se luottaa vain.
Olet Fritiof, sinut tunsin, saliini kun ensin sait,
vanha Ring sen aikaa tiesi, mistä vieras oli vait.
”Miksi meille nimetönnä, valhepuvuss’ saavuitkaan?
Miksi, jollet vanhukselta morsiota rosvoomaan?
Kunnia ei hiivi, Fritiof, nimetönnä kestihin,
kilpi sen on päivänkirkas, suora sen on katsekin.
”Kuultiin, kuinka Fritiof, kauhu ihmisten ja jumalain,
kilvet halkoi, templit poltti, yhtä hurjapäisnä ain.
Kohta sotakilvin, luulin, hänen saapuvan ma nään,
saapui hän, mut ryysyt yllään, kerjuusauva kädessään.
”Miksi katsehes luot maahan? Olin nuori minäkin;
elo alusta on taisto, nuoruus kulku berserkin[3].
Rutistaa saa kilvet vimmaa, kunnes on se tehotoin;
surkuttelin, – jätin unhoon; tutkin ja ma anteeks soin.
”Katso, vanhaks olen käynyt, astun kohta kumpuhun;
ota maani, nuorukainen! ota Ingborg, hän on sun.
Siihen saakka poikanani tänne vieraakseni jää!
urho miekaton mua suojaa, loppunut on riita tää.” –
”Enpä varkaan lailla tullut”, Fritiof synkkään puhui nyt;
”puolisos jos ottaa tahdoin, kenpä olis estänyt?
Nähdä morsioni vielä, kerran vielä tahdoin vain.
Houkka! hiipunehen liekin jälleen leimahtamaan sain.
”Liiaksi jo täällä viivyin, kauvemmin en luokses jää!
Taivaan vihan alla mulla painossa on raskas pää.
Balder keltakutri, hän mi kaikille vain hyvää sois,
Balder vain mua yksin vihaa, minusta hän kääntyi pois.
”Niin, mä templin tuleen pistin, Templisuden[4] nimen sain;
lapset kirkuu, riemu häipyy, kun mua mainitahan vain.
Synnyinseutu hylkypoian inhoin karkoittanut on,
rauhaton oon kotimaassa, rinnassani rauhaton.
”Maasta vihreästä rauhaa etsimään en enää käy,
tanner polttaa jalkain alla, suojaa pää ei saavan näy.
Ingeborg on mennyt multa, syliss’ on hän harmaapään,
elonaurinkoni sammui, yön vain ympärilläin nään.
”Niinpä, pois nyt aaltoin tyrskyyn! Hei vaan, pursi, merellen!
riemuin rintaas pikimustaa huuhtoa suo kuohujen;
viuhdo siivilläsi yössä, hyrskyvesiin viillä tie,
lennä, minne laineet kantaa, minne tähdet tylyt vie!
”Tahdon kuulla myrskyn ääntä, kuulla ukon jylinää!
Kun soi pauhu ympärilläin, Fritiofin on tyynnä pää.
Nuolituisku, kilven kalske! Kesken merta taistellaan;
kaadun riemuiten ja lähden puhdistunna Valhallaan.”


  1. Eräs valkyyria.
  2. Pahan maailma.
  3. Berserkiksi kutsuttiin soturia hurjassa taisteluvimmassaan.
  4. Templinsaastuttajan herjanimi.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.