Fritiofin satu: 3. Fritiof perii isänsä
Ulkoasu
2. Kuningas Beele ja Torsten Viikinginpoika | 3. Fritiof perii isänsä. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
4. Fritiofin kosinta |
- Pantuna kumpuun niin oli Beele jo ylhä ja Torsten,
- minne he määräsi sen: kahapuolen lahtea kummut
- kaartuivat, kaks toisistaan erotettua rintaa.
- Helge ja Halfdan niin, kuni kansa jo päätti, nyt otti
- yhteisvaltaan maan; mut Fritiof, ainoa poika,
- istuvi yksin, hallussaan kotikartano Framnäs.
- Kolmiapäin talon ulkosi maat penikulmia kolme,
- laaksoja, vuoria näit, sivu neljäs kohtasi merta.
- Koivuja kantoi harjanteet, mut päivikerinteet
- kultia ohran toi sekä miehenmittoa ruista.
- Järviin välkkyäviin loi siintoa tunturit ylhät,
- siinteli metsän vyö, jota hirvet korkeasarvet
- asteli uljain päin, puropaikkoja etsien illoin.
- Laaksoja laajoja taas sekä laidunmaitapa kulki
- läikkyvä karja, ja kiulua vain utar uhkuva vuotti.
- Sielläpä myös eri ryhmin käy lukemattomat uuhet,
- valkeavillaiset, kuni taivaan hattarapilvet,
- kussa ne kiitää ryhmittäin suvituulien aikaan.
- Sälköä kuustoist’ taas, kovasuista ja viuheajalkaa,
- ryskivi pilttuissaan rivityksin rouskien lauhaa,
- harjoissaan punavyöt sekä kengiss’ säihkyvä rauta.
- Päätupa, huoneus itsessään, oli aimoa honkaa.
- Joukkopa viidensa’an (kakstoista on kymppiä sa’assa)
- täyttää ei sitä voi, kun juovat jouluna siellä.
- Päästä ja päähän sen käy pöytä, ja tamminen on se,
- kiiltävä, niinkuin luu; yläistuin pylvähin uljain
- kunniapääss’ on tän, jumaloina ne kattoa kantaa:
- Ooden valtijapäin, Frej[1] otsassaan kehä päivän.
- Tuossapa karhuntaljallaan (oli musta se talja,
- ruskea kieli ja suu, hopeainen kynsien uurros)
- Torsten on istunut ain ilokesteiss’ ystäviensä.
- Siinä, kun ui läpi pilvein kuu, myös haasteli vanhus
- nähtyjä kummia vieraan maan sekä viikinkiretket,
- tiet Itäväyläin, Vienantiet sekä Läntisenaavan.[2]
- Miehet kuunteli vait; kuni ruusua mettinen, etsi
- silmät huulia tuon; mut laulaja Braagea[3] mietti,
- missä hän istuvi, harmaapää, ikiviisaus suussaan,
- pyökkien alla ja kertoilee tarumuistoja noita
- kuohuun Miimerin[4] aallon vuon, ikimuisto hän itse.
- Permannolla sa oljet näit; siell’ loimuva lieska
- suitsusi kiukaallaan; savuaukon kauttapa tähdet
- tuikkivi huoneesen, nuo taivaan ystävät armaat.
- Pitkin seiniä vaarnoillaan rivi ankara riippui
- haarniskoita ja pääkypäröitä, ja täällä ja siellä
- miekkaki säihkeen loi, kuin illoin lentävä tähti.
- Mutt’ yli miekkain, haarniskain toki säihkyvi kilvet,
- kirkkaat kuin kehä kuun, tai loistava pyöriö päivän.
- Impi, kun astui pöydän luo sekä sarvia täytti,
- katseen maahan loi punotuksin: kilpi se myöskin
- ruskon sai, kuni hän: sepä mieliks juovien urhoin.
- Riistaa puuttunut ei: jos minne sä silmäsi loitkin,
- kaapit, kellarit on täpötäydet, on ahdetut aitat.
- Sielläpä myös moni kalleus on, moni taistelusaalis:
- kullat kirjaillut sekä huolitetut hopeatkin.
- Kalleuksistapa arvattiin toki kolmea parhaaks:
- miekka, min taatoltaan peri poika, se noista on ensi,
- Angurvaadel, niin nimitetty, ja säihkyvä leimaus.
- Kaukana tuon Itämaall’[5] oli karkaisseet (taru kertoo)
- kääpiöt ahjossaan: se ol’ ensin Björn Sinihampaan.
- Björnipä miekan tään yhtaikaa heitti ja hengen,
- kun tuli Grööningraumaan,[6] miss’ oli valtava Viifell.
- Poian Viifell sai, sepä Viiking. Valtija vanha
- Upplanniss’ eli raihnaillen kera tyttären ainon.
- Kas, nyt tuolta jo metsistään saa kauhea jätti,
- – ihmisheimoll’ ei sitä mittaa – pörheä, hurja,
- vaatien kaksintaisteluhun, tai maan sekä neiden.
- Kenkään taistohon ei toki käy, terä pystyä ei voi
- kalloon rautaiseen, nimi julman siks oli Järnhös.[7]
- Viiking vain, viistoistias äsken, ryhtyvi taistoon,
- luottaen uljuuteens’ sekä miekkaans’. Yhtehen iskuun
- halkasi hirviön uumeisiin, vapauttaen immen.
- Viikingiltä jo miekan sai, tän poikana, Torsten,
- hältäpä sen peri Fritiof: kun sen tempasi vyöstään,
- loisti se välkähtäin kuni leimaus tai palo pohjan.
- Kahva se kultaa on, mut säiläpä riimuja näyttää,
- outoja, jotka jo unhoss’ on, mut tuttuja muinoin
- maill’ esivanhempain, jost’ Aasat tänne ne toivat.
- Himmeäloistoiset oli nuo, kun maass’ oli rauha,
- mut kun Hildur[8] leikkiin käy, heti hehkua loi ne
- niinkuni heltanpäät, kun otteli kukko; ja myyty
- mies, joka taistelun yöss’ sen riimuin lieskoja kohtas.
- Miekkapa, kuuluja maan, oli parhain miekkoja Pohjan.
- Arvoon jälkeen sen tuli rengas, mainio maassa,
- min teki Pohjoismaan ikiseppo, – ontuva Vaulund.[9]
- Naulaa kolme se painoi, työ oli tehtynä kultaan.
- Siinä sä taivaan näit sekä linnat kuolematonten,
- huonehet auringon: kakstoistapa, niinkuni kuuta.
- Alfhem[10] siin’ oli myös, koti Frejn, eli päivä, mi jälleen,
- jouluna ilmestyin; mait’ taivaan kiivetä alkaa.
- Siinäpä Sökvabäck[11] on, miss’ Saagan[12] luona nyt Ooden
- maistavi maljaa loistoisaa: meri siintävä tuo on
- väikkeess’ aamun koin, mut Saaga se on satu kevään,
- vihreä tuo, min riimuna on vain haipuva kukka.
- Balder on istuimellaan myös, suviaurinko armas,
- runsauttaan joka vuodattaa, hyvän oikea vertaus;
- näet hyvä loistava valkeus on, paha synkeys yön on.
- Päivä se uupuvi noustessaan, hyvä uupuvi myöskin,
- korkeuksiltaan huimautuu; jopa kumpiki Heelaan
- vaipuu varjoihin: roviolle jo joutuvi Balder!
- Vieläpä Glitner-linnaki[13] siin’ on: riitoja ratkoin
- Forsete[14] vaakoineen siell’ istuvi syyskäräjissä.
- Nää sekä muut kuvavertaukset, joiss’ ilmeni taisto
- yön sekä päivän, – taivaallai kuten inhimisessä taituri
- siihen piirtänyt on. Kivi hohtava säihkyi
- kantana kaaress’ sen, kuni taivaan kantana päivä.
- Rengas tää sukukalleuksiin oli kuulunut aikaa,
- Vaulundiin kävi näet suvun äidinpuolinen alku.
- Kalleuden toki rosvonneeks sai ryöväri Soote,
- rantoja Pohjan kiertäissään, ja se jäi sitä tietä.
- Kulkipa niin huhu Sooten Bretlannissa[15] jo hautaan
- laivoin, saalihineen elävältään mennehen itse;
- rauhaa ei muka kummuss’ saa, vaan peikkona kulkee.
- Torsten kuuli jo tän: kera Beelen purtehen astui,
- halkoin kuohuja veen, osotettuun paikkahan ohjas.
- Laajana kuin joku kartano, tai kuni temppeliholvi,
- jos sitä peittäis maa sekä turpeet, tuoss’ oli kumpu.
- Tulta he huomasi sieltä: he vait rakoloista jo portin
- katseli kurkistain, ja se siin’ oli viikinkilaiva,
- mastoin, purjehin, ankkurineen; peräpäässäpä purren
- hirviö julmin päin sekä yllään liekkivä viitta
- tuimana istui hankaillen veritahroja miekan;
- pois toki niit’ ei saa: nuo kullat rosvoamansa
- häll’ oli vieressään, mut ranteellaan oli rengas.
- ”Käymmekö holvikkoon sekä taistoon”, kuiskasi Beele,
- ”peikkoa vastaan kaks?” Puol’äissään vastasi Torsten:
- ”Yhtäpä vastaan yks meni ennen, lähtenen yksin.”
- Kauvan kiisteli nää nyt, kumpiko pääsisi ensin
- vaaraa koittelemaan; kypärinsäpä sieppasi Beele,
- arpaa kahta jo puisteli vait, ja jo tähtien alla
- Torstenin arpa se tunnettiin. Hän töytäsi peistään, –
- aukeni salpa, ja hän läks kumpuun. Jos joku urkki
- nähtyjä hirmuja varjoiss’ yön, hän vait oli kammoin.
- Beelepä ensin laulun kuuli, se soi kuni loitsu;
- kohtapa kuului melskeki myös, kuni kalskisi kalvat,
- viimein karjaus; niin oli vait. Ulos urho jo syöksyi
- valjuna, kaamein päin: oli taistellut kera kuolon!
- Renkaan hän toki toi. ”On kallis”, tuumi hän aina,
- ”kerran värjyä taisin, – tein sen, konsa ma sain tuon”.
- Rengas, kuuluja maan, koru arvokkain oli Pohjan.
- Pursipa myös, Elliida, on yks sukukalleuksista.
- Viiking (kerrotahan), kun retkiltään tuli kerran,
- luovien pitkin rantamiaan, näki hylkiöpurren;
- siinäpä huoleti keinui mies, kuni aaltoa ilkkuis.
- Mies oli korkeakasvuinen, jalo kasvojen ilme,
- hilpeä, vaihtuva myös, kuni päivän paistama selkä.
- Vaippa se siinsi ja väikkyi vyö merihelmiä täynnä,
- vaahdinvalkea parta ja hius sinivihreä hällä.
- Viiking ohjasi purren luo ja jo korjasi raukan,
- vei tuon kartanohon sekä vieraan syötti ja juotti.
- Mut kun maata ol’ aika, jo mies hymysuisena virkkoi:
- ”Tuuli on oiva, ja purteni myös on laatusa kyllä,
- kai penikulmia jonkun sa’an tänä iltana pyyhkin.
- Kaikite kiitän suopeuttas! Jos vain olis antaa
- muistoa sulle nyt ees! mut riistani vetten on alla.
- löynnet rannaltas toki lahjan huomenen aikaan.”
- Rantaan Viiking käy ani varhain: kas! kuni kotka
- etsien saalistaan, nyt lahteen liitävi pursi.
- Miehiä siin’ ei näy, perämiestäki puuttuvi ruori,
- mutta se löytävi mutkat tien sivu kallioluotoin,
- kuin jos kuulisi henkeä tuo: kun luontihe rantaan,
- purjehet itsestään kävi kääröön, ankkuri vaipui,
- myös kuni ihmein vain, sekä kynsi jo pohjahan iski.
- Viiking katseli vait, mut lauleli leikkivä laine:
- ”Eegir[16] velkaans’ unhota ei, saat lahjana purren.”
- Lahja on uhkea tää, näet palkkein tammiset uurteet
- liitetyt ei ole, vaan limi toiseen kasvanut yhteen.
- Muodoltaan lohikäärme[17] se on: etukeulana päätään
- nosti se ylvästäin, kita leimusi ruskoa kullan.
- Rinta sen on sinikeltainen, mut taaksepa ruorin
- mahtava pursto se kiemurtaa, min välkkyvi suomut.
- Mustat siivet sen, punareunat; kun se ne laukoi,
- myrskyn kanssa se kilvata voi, mut kotka jo jäikin.
- Jos taas purren näit asemiehiä täynnä, sä luulit
- valtijakaupungin tai linnan vastahas uivan.
- Pursipa, kuuluja maan, oli parhain pursia Pohjan.
- Nuo, sekä muutaki myös, isävainaaltaan peri Fritiof.
- Tokkopa Pohjoismaiss’ oli arvokkaampata miestä,
- jos joku ruhtinas ei, näet arvo se seuravi valtaa.
- Vaikkei poikia ruhtinahan, oli ruhtinamainen,
- herttainen, jalo, hellä, ja myös yhä maine se karttui.
- Kakstoist’ urhoa näit asetöissään harmaunutta,
- taaton taisturit ankarapäät, siin’ arpisin otsin.
- Penkillään alipääss’ ikäkumppali Fritiofin istui,
- – ruusuna haan, min puut repi syys – Björn, vetreä veikko,
- hilpeä, niinkuin laps, mut mieli ja maltti on urhon.
- Yhtenä varttui nuo, ja he myös veren yhtyä suoneet
- Pohjan miesten laill’ oli, kasvinveljinä vannoin
- seisoa rinnan ain sekä toisen kuoloa kostaa.
- Kestiten urhoja nyt sekä peijaisvierahiansa,
- Fritiof haikeamielin, vait vain, kyynelesilmin
- taaton muistoa joi, kuni kohtuus käski, ja kuuli,
- kuinka jo vainaallen soi jyhkeä draappa; ja niin hän
- nous isän istuimeen, sen haltuuns’ otti ja istui
- Oodenin alle ja Frejn: sija taivaiss’ on tämä Toorin.
- ↑ Vuosikasvun jumala.
- ↑ Itäväylän teillä tarkoitettiin retkeilyä Itämerelle ja sen lahdelmiin sekä Suomenlahteen. Läntinenaava, Pohjanmeri.
- ↑ Runouden jumala.
- ↑ Miimer oli salaisen viisauslähteen omistaja.
- ↑ Itämaa, Suomi.
- ↑ Seelannin, Falsterin ja Möenin välinen salmi.
- ↑ Järnhös = Rautakallo.
- ↑ Sodan jumalatar.
- ↑ Tarumainen urho, joka oli mainio taidollisuudestaan ja kuuluisa seppä.
- ↑ Frejn asunto; hyväin keijujen koti.
- ↑ Saagan asunto.
- ↑ Saaga, historian jumalatar (suomeksi Satu).
- ↑ Forseten asunto.
- ↑ Forsete, oikeuden jumala, Balderin poika.
- ↑ Englannissa.
- ↑ Meren jumala.
- ↑ Viikinkilaivojen korkeat etukeulat, olivat tavallisesti leikatut lohikäärmeenpään muotoisiksi. Ne kutsuttiinkin draakkeiksi, joka merkitsee lohikäärmettä.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.