Fritiofin satu: 4. Fritiofin kosinta

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
3. Fritiof perii isänsä 4. Fritiofin kosinta.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
5. Kuningas Ring


Kai salissa Fritiofin soitot soi,
ja mainetta isäin he laulaa voi,
mut lauleloita
ei kuuntele Fritiof, ei huomaa noita.
Ja jälleen vihreäks muuttui maa,
taas purret ui siniselkäin taa;
mut aatos muissa
käy urho nuori vain haaveiluissa.
Toki äsken niin oli riemuissaan,
kun hilpeä Halfdan ol’ vieraanaan
ja Helge karmas,
ja heill’ oli kanssansa sisko armas.
Luo immen hän istui, ja kättä tän
vait hyväillen, myös sai hyväilyn hän,
ja hän hurmoksissa
sulo piirteissä riippuvi rakkahissa.
Oli puheena riemuiset päivät nuo,
kun ruskoa aamu viel’ eloon luo,
ja lapsuusmuistot,
nuo mielen puhtahan ruusupuistot.
Nimikoivuilta terveiset Ingeborg toi,
siell’ laaksot ja lehdot nyt vihannoi,
ja jo tammet nousi:
yli urhojen kummun jo latvat sousi.
”Talo kuninkaan, oi, miten riemuton,
laps Halfdan ja ankara Helge on.
Siell’ liehakoitaan
he kuulevat vain ja rukoilijoitaan.
”Ei ketään, (kuin ruusu hän punehtuu)
min haltuhun kaihoja uskois suu.
On kuninkaissa
niin toisin kuin Hildingin laaksomaissa!
”Ja kyyhkyt, jotka he kesyiksi sai,
oli poissa, ne haukka on vienyt kai.
Yks pari mulle
vain jäi; jätän niistä nyt toisen sulle!
”Kai kotiinsa lentävi kyyhky tuo,
kuin muutkin se kaipaa ystävän luo.
Pien’ riimu mukaan
Sido siipehen sen! sit’ ei huomaa kukaan.”
Noin päivän he kuiskivat rinnakkain;
tuli ilta, ja vielä he kuiskii vain,
kuten keväin kuulet,
kuink’ kuiskii lehdossa iltatuulet.
Nyt impi on poissa ja poissa on
ilo Fritiofin myös. Veri vallaton
kuin laine läikkyy,
ja hän hehkuu, huokaa ja salaa säikkyy.
Jo huolet kaihonsa kirjoitti hän,
ja jo kyyhky se kiidätti kirjeen tän;
oi, ei se palaa,
vain puolison luokse se jäädä halaa.
Ei Björniä miellytä käytös tää.
Hän virkki: ”Miks painossa kotkan pää?
Niin vait, niin arka!
Mikä rinnassa, poikkiko siipiparka?
”Mitä tahdot? Puutetta tääll’ ei lain;
on keltaista ihraa ja simaa ain!
Myös laulajoita,
vaikk’ aamusta iltaan kuulisit noita!
”Tosin juoksija polkevi pilttuussaan,
ja haukkakin saalista kirkuu vaan.
Mut retket taivaan
teki Fritiof yksin ja riutui vaivaan.
”Elliida ei aalloilla rauhaa saa,
se ankkuritouvia tempoaa.
Elliida, viihdy!
on rauhaisa Fritiof, ei taistoon kiihdy.
”Ois kuolo! jos kuolisi pahnoilla[1] näin:
kuin Ooden jo viiltänen itseäin.
En usko muuta,
pian Heelassa[2] kuulemme: ’paina puuta’!” –
Sai Fritiof jo purtensa valloilleen,
ja purje se paisui kuohuissa veen.
Hän poikki lahden
luo Beelen poikien suuntas hahden.
He kummulla Beelen päivän sen
nyt kansaa kuunteli tuomiten;
mut Fritiof haasti,
soi ääni kaikuen voimakkaasti.
”Te kuninkaat, Ingeborg lempeni on,
ja teiltä nyt pyydän mä morsion;
tää liitto varmaan
kai myös oli tarkoitus Beelen harmaan.
”Luo Hildingin jouduimme kasvamaan,
kuni koivut, jotk’ yhtyvät latvoistaan.
Miss’ ilmat siinsi,
punarihmalla latvat Freija kiinsi.
”Isä kuningas ei ollut, ei jaarlikaan,
mut laulut soi hänen mainettaan.
Ja aikain yöstä
kivet kummuilla kertovat isäin työstä.
”Kai helposti voittaisin kruunun ja maan,
mut jään kotiseutua suojaamaan,
niin köyhän majaa,
kuin kuningasta ja maamme rajaa.
”Miss’ seison ma kummulla, Beele voi
joka lauseen kuulla, mi suustani soi.
Nyt Fritiofin kieleen
myös yhtyvi vanhus: se pankaa mieleen!” –
Nous Helge ja ilkkuen virkahtaa:
”Ei Valhallatytärtä moukka saa.
Vain ruhtinaissa
on vertainen kosija Pohjoismaissa.
”Ole Pohjassa parhain jos kuinka ja kuin,
käsin miehet sä voita ja naiset suin!
Mut verta Aasain
ei röyhkälle alttiiksi anneta maassain.
”Ei maastani tarvis huolia sun,
sitä suojelen itse, mut miehiks mun
jos tahdot tulla,
pihamiehen paikka on joutilas mulla.” –
”En miehikses tulle”, Fritiof ties,
”kuten taattoni, lien oman itseni mies.
Jo säiläs näytä,
sa Angurvaadel, sa toimes täytä!”
Terä siinsi, päivässä leimahtain,
ja riimut ne hehkui lieskana vain.
”Toki et lie halpa”,
hän haasti, ”sa oiva aateliskalpa!
”Ja jos kummun rauhaa en häiritseis,
pääs, noitakuningas, kohta se veis.
Toki näytän sulle,
niin ettet taas liki miekkaani tulle.” –
Vain isku, ja kilven hän kuninkaan,
tuon kultaisen, halkasi oksaltaan.
Nuo kaistaa kaksi,
löi kumpuun, mi kuultiin kumahtavaksi.
”Hyvin kalpani! Uljaammat vasta on työs;
siks kätkien lieskas ja riimus myös
nää unta maineen!
Nyt lähdemme pois yli synkän laineen.”


  1. Vanhat skandinaavilaiset pitivät vuoteella eli »pahnoilla» kuolemisen häpeällisenä kuolemana. Siksi he Oodenin tavoin vanhuudessaan piirsivät »kuolemanriimuja» rintaansa.
  2. »Pahnoilla kuolleet» joutuivat etupäässä Heelan luokse.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.