Fritiofin satu: 5. Kuningas Ring

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
4. Fritiofin kosinta 5. Kuningas Ring.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
6. Fritiof pelaa shakkia


Ring pöydästä siirsi jo tuoliaan,
– tuli hiljaus syvä, –
ja urhot jo lauseita kuninkaan
nous kuulemaan;
hän on viisas kuin Miimer, kuin Balder hyvä.
Kuin jumalten lehtona hällä on maa,
ei aseet sinne
sen vihreihin varjoihin saapua saa,
ja kukoistaa
vain rauhassa laakso ja tuoksuu rinne.
Maan käräjiss’ istuvi oikeus vain,
lait toimet johtaa,
ja vauraus karttuvi vuosittain,
ja turvass’ ain
käy tähkähän vilja, mi kultaisna hohtaa.
Ja valkoisin purjein laivat nuo
saa mustarinnat;
ne vierailta rannoilta saapuen luo
tavaroita tuo,
mut rikkaus maksavi rikkautten hinnat.
Taas rauhan ja vapauden liittoumaan
saa sovun siteet,
ja rahvas lempivi isää maan,
mut suoraan vaan
soi käräjiss’ ilmi sen mielipiteet.
Vuoskymmentä kolme jo rauhan mies
oli riemuks maansa,
ja hauskasti kaikilla loimus lies,
ja Ooden ties,
miten illoin he siunasi ruhtinaansa.
Ja hän pöydästä siirsi jo tuoliaan,
ja riemumielin
jo kaikki nyt lauseita kuninkaan
nous kuulemaan;
mut hän huokas ja haasti murheisin kielin:
”Läks purppurapilvihin puolison’
jo Freijan luokse,
mut hauta on peitossa nurmikon,
ja kummull’ on
puron reunalla kukkien tuokse.
”En kuningatarta niin hyvää saa,
ei vainaa palaa.
Valhallaan lähti hän tähtein taa;
mut kansa, maa
ja lapset ne äitiä halaa.
”Nyt Beele, min usein vieraaksein
toi suvituuli,
on tyttären jättänyt; vaalini tein:
on liljasein
tää immyt purppurahuuli.
”Hän on nuori, sen tiedän, ja impi tuo
kai mieltyis kukkaan;
mä tähkän jo tein, ja talvet nuo
nyt luntaan luo
jo kuninkaan harvahan tukkaan.
”Mut lempiä harmaapäätä jos vois,
mi on suora, vakaa,
ja jos pienille, joilta on äiti pois,
hän hoidon sois,
niin keväälle valtaansa syksy jakaa.
”Korut esiin kätköistä holvikkoin
nyt neittä varten!
ja laulajat, soittajat mukaan noin!
Näet lauleloin
on kosihin käytävä kaunotarten.” –
Läks jymisten joukko, ja säihkeen loi
nuo kullat julki,
ja he matkalla lauloi ja ilakoi,
ja harput soi,
ja he Beelen poikien eteen kulki.
Kaks päivää he joi, jäi kolmas jo taa,
nous neljäs seessä;
min vastuun Helgeltä nyt he saa,
he tiedustaa,
näet lähtö jo heillä on eessä.
Hevot, haukat Helge on uhraillut,
ja myöhään, varhain
on vaalaa[1] ja pappeja urkkinut
ja tutkaillut,
mikä vain olis siskolle parhain.
Mut keuhkot ei myönnytä, papit ei,
ja vaala uhkaa;
ja Helge, min entehet pelkoon vei,
nyt lausui Ei,
näet taivaisten eessä on ihminen tuhkaa.
Mut hilpeä Halfdanko vaieta vois:
”Pidot päättyi, pelkään!
Myös kuningas Harmaaparta jos ois
nyt tullut pois,
ukon auttaisin ratsunsa selkään.”
Läks matkaan airuet kiukuissaan;
he eivät karta
myös tietoon tuomasta solvaustakaan;
mut kuivaan vaan
Ring virkki: ”On kostava Harmaaparta”.
Hän kilpehen löi, ja sen oksalleen
pani pyhään puuhun.
Jo purret puskevat kuohuja veen
punarintoineen,
luo kypärät päilyä salmen suuhun.
Sotasanomat Helgelle saatettiin;
heti käy hän toimiin:
”On voimakas Ring, mut hän tulkoon niin,
mä temppeliin
jätän siskoni Balderin hoimiin.”
Nyt templin rauhassa lempivä tuo
vain kaihoo hiljaa.
Hän kullalla neuloo, hän silkkiä luo,
ja kyynelvuo
poven täyttävi: kaste se valaa liljaa.


  1. Tietäjänainen.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.