Ihmeellinen matka historian mailla/Kuudes luku
| Viides luku | Kuudes luku Kirjoittanut Jalmari Finne |
Ihmeellinen matka historian mailla.
Kirjoittanut Jalmari Finne.
KUUDES LUKU.
Kalle ja Maija alkavat marista, saavat rangaistuksensa ja putoavat merkilliseen paikkaan.
Kun Paracelsus lakkasi jälleen pyörimästä, niin näkivät lapset olevansa keskellä aivan asumatonta seutua. Kaikkialla oli vain kallioita, merta ja saarta.
— Mikähän paikka tämä on? kysyi Kalle.
— Minä en tiedä, sanoi Paracelsus, mutta odottakaahan, niin käyn kysymässä viisi sataa vuotta eteenpäin.
Samassa hän jo lausui taikasanansa ja alkoi pyöriä. Kun hän uudelleen tuli näkyviin, niin sanoi hän:
— Tämä on Helsinki.
— Mutta eihän täällä ole taloja, ei katuja, ei raitioteitä, sanoi Maija.
— Mutta kyllä tämä on Helsinki, sanoi Paracelsus. Minä pyörin tällä samalla paikkaa ja silloin minä tulin keskelle suurta laumaa nuorta väkeä, joilla oli valkoiset lakit päässä ja huusivat kauheasti.
— Ne olivat uusia ylioppilaita, sanoi Kalle.
— Silloin minä kysyin eräältä sellaiselta, missä minä olin. Hän katsoi minuun aivan kuin hulluun ihmiseen. Lopulta hän kuitenkin sanoi minun olevan Helsingissä. Minä kysyin häneltä silloin, koska kaupunki on perustettu. Hän katsoi minuun pitkään ja viittasi kädellään tällä tavalla. Ja Paracelsus näytti, miten ylioppilas oli tehnyt. Maija selitti silloin:
— Se on tapana koulussa, kun näytetään, että osaa vastata.
— Sitä minäkin arvelin. Ja sitten tuo nuori mies sanoi, että kaupunki perustettiin ensin jonnekin muualle, flöntti-joen suuhun v. 1550.
— Kyllä se oli Vantaan-joen suuhun, sanoi Maija.
— Niin kai se nimi olikin. Ja sieltä se muutettiin tänne 1640. Me olemme nyt siis Helsingissä, jossa on yliopisto.
— Ja se perustettiin samana vuonna kuin Helsinkikin, mutta ensiksi Turkuun ja muutettiin tänne vasta silloin, kun Turku oli palanut, sanoi Kalle. Mutta minä en pidä yliopistosta, sillä sinne päästäkseen pitää lukea niin hirveän paljon kirjoja.
— Minä vihaan kirjoja, sanoi Maija, en juttukirjoja, mutta niitä kaikenlaisia oppikirjoja. Minä tahtoisin ne kaikki hävittää!
Mutta nyt suuttui Paracelsus, ai, kuinka hän suuttui! Hän ei vähään aikaan saanut ollenkaan sanaa suustaan, leukapielet vain kävivät. Ja sitten hän viimein alkoi haukkua, ja kuinka hän haukkui lapsia! Nämät eivät ennen olleet sellaista sanatulvaa kuulleet. Kun Paracelsus käytti kiukuissaan kaikkia maailman kieliä, niin eivät he ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta muodosta päättäen oli hän hirveän vihainen. Viimein hän lausui: — Teillä on liian hyvä olla, teillä on liian paljon kirjoja, siksi ette ymmärrä antaa niille arvoa. Mitä kirja on, sen minä tiedän. Ja minä näytän teillekin jotain, jotta kerrankin oppisitte kunnioittamaan kirjaa!
Ja samassa hän oli jo lapset siepannut viittansa alle ja nyt lähdettiin ilman halki. Kun he viimein seisahtuivat, olivat he erään harmaassa kivimuurissa olevan portin edessä.
— Tämä on Turun luostari ja tässä on sen portti, sanoi Paracelsus. Teidän aikananne kulkee tämän paikan yli Kaskisten katu eikä kukaan edes tiedä, että samalla kohtaa on tiedon ahjo ollut. Hän puki häthätää lasten päälle keskiaikaiset puvut, jotka kovasti muistuttivat kolttia ja olivat hyvin yksinkertaisia. Sitten hän viittasi porttiin ja sanoi:
— Tämä on kuuluisa portti, sillä sille on kerran Ruotsin kuningas, Kaarle Knuutinpoika, paetessaan vihollisiaan, kolkuttanut.
Hän kolkutti portissa olevalla portinkolkuttimella. Se oli käyrä rauta, jonka yläpää oli kiinni portissa ja alapää löi porttiin, kun rautaa nosti ja sitten antoi sen pudota.
— Meidän talossa on sähkönappula, sanoi Kalle.
Paracelsus loi häneen vihaisen katseen. Portti avattiin ja he astuivat luostariin. Paracelsus vei lapset erään ystävänsä, vanhan munkin kammioon ja näytti pergamentteja, joille munkki oli hienosti kirjoittanut.
— Tässä on jotain katsottavaa, sanoi hän.
— Kovin on huolellisesti kirjoitettua, sanoi Kalle. Meidän isä sanoo aina, että kyllä kirjapainossa latojat ymmärtävät vaikka millaista käsialaa ja sen vuoksi hän sohiikin sinne ja tänne.
— Tyhmä nulikka, sanoi Paracelsus, ei tänä aikana ole mitään kirjapainoa. Tämä tässä on itse kirja. Pergamentti on kallista, kirjoitustyö kallista ja yksi kirja maksaa yhtä paljon kuin kokonainen kartano.
— Ja minulla on yhteensä viisikymmentäkahdeksan kirjaa! sanoi Kalle. Olen minä todellakin rikas.
Mutta Paracelsus ei enää kuunnellut, hän kiskaisi lapset taas viittansa alle ja nousi ilmaan, jolloin luostarissa kerrottiin, että vanhan munkin kammiossa oli käynyt paholainen kahden pikkupaholaisen kanssa.
Kun lapset jälleen olivat maan päällä, niin puki Paracelsus heidän ylleen uudet puvut. Kalle sai säämiskänahasta tehdyn leveän takin ja leveät sarkahousut, päähän leveälierisen hatun ja jalkaan saappaat. Maija sai leveän hameen ja röijyn, jonka kaulus oli pitsiä ja päähän huopahatun, jossa oli sulka.
— Nyt on vuosi 1642, sanoi Paracelsus ja te saatte nähdä ensimäisen kirjapainon tässä maassa.
He menivät puutaloon, jossa eräässä huoneessa oli neljänkymmenen-vuotias ruotsia puhuva mies, jota Paracelsus kutsui Petter Valdiksi. Tämä näytteli tulijoille suurella ylpeydellä kirjapainoaan. Siinä oli yksi ainoa käsikone, jolla painettiin. Kirjainlaatikon luona seisoessaan sanoi Petter Vald:
— Kirjaimia on hiukan vähän, mutta me voimme kuitenkin aina latoa kahdeksan sivua kerrallaan ja sitten painaa sen. Onhan se aivan suuremmoista. Eikö olekin?
— Kuinkahan kauan kestäisi latoa ja painaa silloin yhtä helsinkiläistä sanomalehteä? sanoi Kalle. Olisi se hirveä taksvärkki!
Hän nauroi ja Maija yhtyi siihen, mutta ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Paracelsus oli tarttunut heidän niskaansa ja he olivat kadonneet. Tästä tapauksesta kirjoitti sitten Vald oppineen selostuksen latinankielellä ja kutsui sitä: »Tuulenpyörteen merkilliseksi vaikutukseksi».
Jonkun ajan päästä olivat lapset jälleen maan päällä, mutta nyt maaseudulla.
— Tämä on Pälkänettä, sanoi Paracelsus. Ja nyt on juuri paraillaan se aika, jonka nimi on Iso-viha.
— Alkoi vuonna 1710 ja päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, sanoi Kalle tahtoen saattaa Paracelsuksen lempeälle tuulelle, sillä tämä oli vielä vihaisen näköinen.
— Ja nyt on vuosi 1714, sanoi Paracelsus. Tulkaa tähän taloon.
Hän vei lapset erääseen taloon, puettuaan ensin heidän ylleen aivan talonpoikaiset puvut, jotka olivat harmaata sarkaa. Talossa näkivät lapset miehen, jota Paracelsus kutsui Daniel Medelplaniksi, veistävän kirjaimia puulaattoihin. — Katsokaa tätä, katsokaa tätä, sanoi Paracelsus. Kun kansalla ei ole aapistakaan enää ja lapset tahtovat oppia, mutta kirjapainoa ei ole, niin tässä kaiverretaan kirjaimet puuhun ja sitten painetaan aapinen. Ja nämät lapset ovat onnellisia, kun heillä on edes aapinen, kun heillä on edes se kirja!
Ja Maijan oli oikein paha mieli siitä, että hän oli tahtonut hävittää kirjat maailmasta, sillä nyt hän huomasi, kuinka hyvä hänen oli olla, kun aina oli sentään jotain luettavaa. Hänen teki jo mieli pyytää sopimattomat sanansa anteeksi, kun Paracelsus olikin siepannut heidät käsiinsä ja taas alkanut lentää ilmaan.
Kun he avasivat silmänsä, niin olivat he Helsingissä erään talon rautapeltisellä katolla. Paracelsus kääntyi lasten puoleen ja sanoi:
— Te olette minua syvästi loukanneet sillä, että olette halveksineet kirjoja! Minä olen pitänyt niitä kaikkein pyhimpinä asioina maailmassa, sillä niiden kautta säilyy sivistys vuosisatoja. Ja nyt olen päättänyt sanoa teille hyvästi, sillä teidän kaltaistenne kanssa en halua olla.
Kalle oikein sävähti ja hänen mielensä tuli pahaksi. Maija alkoi itkeä ajatellessaan, ettei hän enää saisikaan historiassa matkustaa. Mutta eivät he ehtineet mitään sanoa, kun Paracelsus jo oli tarttunut Maijaan ja heiluttaen häntä ilmassa heitti hänet kadun toisella puolella olevan talon avoimesta ikkunasta sisään.
Tämä talo oli Otavan kirjapaino, jossa juuri suuri rotatsionikone painoi lastenlehteä, jonka nimi on »Pääskynen». Kirjapainon faktori, joka painatustöitä johtaa, seisoi juuri suuri painoarkki kädessä, kun Maija lensi ihan keskelle sitä ja meni sen läpi.
— Mikä kärpänen se on? sanoi faktori.
— Maija se on! vastasi Maija, joka oli pudonnut suuren paperiarkin päälle.
Samassa ölähti pahasti se mies, joka seisoi koneen reunalla, sillä hänen päänsä yli lensi jotain mustaa ja putosi aivan keskelle konetta. Se oli Kalle. Olipa se onni, että kone saatiin ajoissa pysäytetyksi, sillä muuten olisi Pääskyseen tullut oikein suuri ja litteä kuva Kallesta.
Kun he selitettyään asiansa viimein tulivat kadulle, sanoi Kalle:
— Taisi loppua jo ihmeellinen matka historian mailla. Jos olisin pitänyt suuni kiinni, niin ei Paracelsus olisi suuttunut eikä jättänyt meitä.
— Oli onni, etten enää sanonut mitään pahaa historiasta, lausui Maija, sillä silloin olisi hän varmaankin jättänyt meidät oppimaan johonkin aivan vieraaseen aikaan. Ja se olisi ollut hirveää.
— Ei surra sentään, sanoi Kalle. Vaikka emme enää pääsekään Paracelsuksen kanssa historian maille, niin pääseehän ajatuksissaan ainakin, kun vain oikein hyvin kuvittelee.
— Niin, kun oikein hyvin kuvittelee.
Ja siihen päättyi Kallen ja Maijan ihmeellinen matka historian mailla Paracelsuksen seurassa ja he saivat alkaa sitä tehdä ainoastaan ajatuksissaan.
Lähde: Pääskynen no 6, 1915, s. 129–132 (11–14)