Ihmeellinen matka historian mailla/Viides luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Neljäs luku Viides luku

Kirjoittanut Jalmari Finne
Kuudes luku


Ihmeellinen matka historian mailla.

Kirjoittanut Jalmari Finne.

VIIDES LUKU.

Kuinka Kalle ja Maija menivät tätinsä syntymäpäiville Tampereelle, mutta tapasivatkin Kustaa III:nnen.

Kallen ja Maijan alkoi jo olla ikävä Paracelsusta. He eivät tienneet mitään keinoa, jolla olisivat tämän kutsuneet luokseen. Joululoma oli jo alkanut, kun he eräänä päivänä saivat luvan lähteä Tampereelle äitinsä sisaren syntymäpäiville. Tultuaan asemalle kohtasi heitä kummallinen näky.

Tavattoman suuri ihmisjoukko töllisteli erästä miestä, joka kummalliseen asuun puettuna käveli aseman sillalla. Ja kylläpä olikin miehessä katsottavaa! Hänellä oli yllään puku, joka oli kokonaan rautaa. Yläruumiin peitti jokseenkin ruumiin mukaan tehty rautatakki, joka sivuilta sidottiin nahkahihnoilla. Tähän oli hihnoilla kiinnitetty rautaiset hiat, joissa oli kyynärpään kohdalla taipeet ja käsissä oli hansikkaat, jotka olivat liitetyt monesta kappaleesta, niin että sormia saattoi liikutella. Säärien päällä oli niiden etupuolella rautaiset suojukset, jotka polvien kohdalta taipuivat. Jalassa oli saappaat ja niissä kannukset. Päässä oli kypärä ja siinä töyhtö. Kupeella oli miekka ja kädessä hän piteli pitkää jousta. Rautapuvun päällä oli viitta.

— Onkohan tuo mies karannut teatterista? sanoi Kalle. Siellähän tuollaisia pukuja käytetään.

Asemalla sanomalehtiä kauppaavat pojat päästivät samalla oikean riemuhuudon, sillä rautavarustuksissa oleva mies oli ajatuksissaan astellessaan pudonnut asemasillalta kiskoille. Kaatunut mies parkaisi samassa. Maija kuuli äänen ja huusi Kallelle:

— Se on Paracelsus, aivan varmasti se on Paracelsus!

He riensivät auttamaan kaatunutta miestä ylös. Kun he vaivalloisesti olivat saaneet hänet istualleen, katsoi tämä lapsiin ja huusi:

— Siinähän te olettekin! Minä olen teitä jo kauan etsinyt monesta vuosisadasta!

— Olemme mekin teitä kovasti kaivanneet, sanoi Kalle. Mutta minkätähden te olette noin merkillisesti puettu?

— Minä olen viimeksi ollut kolmenkymmen-vuotisessa sodassa. Ja kun tulin tähän aikaan, niin en ollenkaan muistanut muuttaa pukua. Olin niin ajatuksiini vaipuneena, etten sitä laisinkaan tullut huomanneeksi.

Paracelsus katsoi lapsiin ja nähdessään heillä matkatavaroita, kysyi: — Minne te olette matkalla?

— Me aioimme mennä junalla Tampereelle, sanoi Maija.

— Mikä Tampere on? kysyi Paracelsus.

— Se on eräs suuri tehdaskaupunki, vastasi Kalle.

— Se on kai hyvin nuori, kun minä en ole siitä kuullut puhuttavan.

— Ei se niin kovasti nuori ole, sanoi Kalle. Minä muistan, että se perustettiin vuonna 1779, kuningas Kustaa III:s kävi paikalla jo 1775.

— Siis 1775 ja nyt on 1915, sanoi Paracelsus. Ja te olette menossa Tampereelle?

— Niin olemme junalla, vastasivat lapset.

— Mutta emmehän me siihen tarvitse mitään junaa, me menemme muuten! sanoi Paracelsus.

Lapset saivat tarttua hänen vyöhönsä; hän lausui taikalukunsa ja alkoi pyörien kohota ilmaan kaikkien asemalla olevien suureksi ihmeeksi.

Mutta nyt oli niin, että Paracelsus ei laisinkaan ollut kysynyt, mitä varten lapset menivät Tampereelle. Ja koska hän mielellään liikkui vuosisadoissa, niin kuultuaan, milloin Kustaa III:s oli käynyt paikkakunnalla, hän alkoikin pyrkiä tähän aikaan. Arvaahan sen, etteivät Kalle ja Maija sillä tavoin koskaan joutuneet tätinsä syntymäpäiville.

Kyllähän Kalle ja Maija ennen olivat käyneet Tampereella, mutta eivät he tunteneet paikkaa laisinkaan samaksi, kun he nyt siihen pysähtyivät. Sehän oli aivan pikkuinen kylä, jossa oli muutamia puurakennuksia. Ja kummallisen tyhjää oli kylässä, jonka torille he olivat tulleet. Ei näkynyt elävää olentoa missään. He alkoivat kävellä Kallen neuvosta uudelle kirkolle päin. Mutta kun he olivat jonkun matkaa kulkeneet, niin ei näkynytkään mitään kirkkoa, ei muuta kuin metsää sillä paikkaa. Täällä muuan vanha vaimo, nähdessään rautapukuisen Paracelsuksen, juoksi parkaisten pakoon. Ja siitä he huomasivat, että heidän pukunsa eivät olleet laisinkaan ajan mukaisia. Pianhan siihen Paracelsus keinon keksi. Hän sanoi vain muutaman sanan ja pisti kätensä viitan taskuun ja sieltä alkoi tulla vaatteita ilmoille. Ja koska oli kaunis kesäinen päivä, niin saattoivat he varsin hyvin metsässä muuttaa pukua.

Paracelsuksen täytyi neuvoa lapsia, miten vaatteet olivat puettavat ylle, niin ihmeissään he olivat kaikesta. Kalle sai silkkiset polvihousut ja silkkisukat sekä mustat kengät, joissa oli kauniit soljet ja punaiset korot. Liivit olivat vaalean sinistä silkkiä ja niihin oli ommeltu kauniita kukkia. Takki oli punaista samettia, sen liepeet leveät, reunuksiin silkillä ommeltu kukkasia, hioissa leveät käännökset. Valkoiset silkkihansikkaat sai hän käsiinsä ja kaulaansa ohuesta valkoisesta kankaasta tehdyn huivin, joka ensin käärittiin moneen kertaan kaulan ympäri ja sitten sidottiin nauharuusulle.

Maija ei ihmetellyt silkkisukkiaan eikä kenkiään, sillä sellaisia hänellä oli jo ollut tanssiaisissa. Alushame oli silkkiä ja edestä koristettu ommelluilla kukilla. Mutta sen päälle pantiin toinen hame, joka oli toisen väristä kangasta ja oli kohotettu lanteiden kohdalta kovasti korkeille röyhellyksille. Kummastusta herättivät hänessä liivit. Niiden alle oli pantava ensin kureliivi. Kyllähän Maija sellaisia oli nähnyt, mutta hirveiltä piinapenkeiltä nämät näyttivät, sillä niissä oli niin kovasti paksut raudat sisällä. Otti hän kuitenkin kaiken ylleen ja näytti nyt hyvin merkilliseltä, kun röijyn kaula oli kovasti avonainen. Kaikkialla oli pitsejä ja nauharuusuja.

Lapset luulivat nyt jo olevansa valmiita, mutta Paracelsus otti taskustaan suuren laatikon, josta hän poimi esiin kaikenlaisia merkillisiä laitteita. Ensin hän otti valetukan, jonka niskassa oli tupsu ja pani sen Kallen päähän. Sitten hän otti paperia, teki siitä tötterön, jonka hän pani Kallen naaman eteen ja alkoi ajaa tuohon valetukkaan valkoista jauhoa. Sitten hän pani saman tötterön Maijan naaman eteen ja ajoi hänenkin tukkaansa niin paljon jauhoa, että se muuttui aivan valkoiseksi.

Kalle nauroi niin että hän hirnui katsellessaan Maijaa.

— Ihan sinulla on tukka kuin vanhoilla ämmillä, sanoi hän.

— Se kuuluu muotiin! sanoi Paracelsus. Tällaista tukkaa kutsutaan puuteritukaksi. Ja nyt on teidän kasvonnekin maalattavat.

— Mitä me maalia tarvitsemme? kysyi Maija. Eikö meillä ole muutenkin hyvä väri?

— Vaikka olisi, niin se ei ole hienoa. Pitää maalata!

Paracelsus otti laatikosta esiin kaikenlaisia pensseleitä, joiden avulla hän pani poskiin punaa ja silmäkulmiin mustaa, otsaan ja leukaan hän siroitti valkoista jauhoa. Ja aivan viimeiseksi hän leikkasi jostain mustasta kankaasta pieniä palasia, jotka hän liimasi lasten poskiin.

— Ei siinä ole mitään haavaa! sanoi Kalle.

— Ei tämä olekaan sitä varten, sanoi Paracelsus, vaan sen tähden, että se on hienoa. Näillä pilkuilla on kaikilla oma nimensä, riippuen siitä, missä paikassa ne ovat. Niillä on sellaisia nimiä kuin: »Katso minua, kultaseni», »Hävytön», »Minä olen kaino», ja kymmeniä muita.

Kun he olivat vielä saaneet hatut päähänsä, jolloin lasten iloksi tukkaan pantu jauho pöllähti korkealle, alkoi Paracelsus pukeutua samanlaatuiseen pukuun kuin heilläkin oli.

— Ja nyt menkäämme katselemaan, missä kaikki ihmiset ovat? sanoi Paracelsus.

Pian he pääsivät selville siitä, että kaikki asukkaat olivat rientäneet läheiselle Pyynikille. Ja aivan oikein, siellähän oli todella katsottavaa, sillä Ruotsin kuningas Kustaa III:s oli siellä koko hovisaattueensa kanssa. Kun he olivat kovasti hienosti puettuja, niin eihän kukaan estellyt heitä, vaan pääsivät aivan kuninkaan lähelle, jonka he kuulivat juuri silloin, hänen katsellessaan kaunista maisemaa Pyhäjärven puolella, sanovan:

— Tällä paikalla varmaan paholainen kiusasi Jeesusta!

— No, se on nyt valhe, sanoi Kalle, Palestiinassa se oli. Kyllä minä sen tiedän!

Kuningas kääntyi katsoen hämmästyneenä lapsiin. Nämät kumarsivat syvään. Kuningas nyökkäsi ja kun hän nyökkäsi, niin silloin täytyi kaikkien toisten nostaa lakkiaan. Ja kun he nostivat lakkiaan, niin pöllähti jauho kaikkien valkoisiksi tehdyistä valetukista. Maijan mielestä oli tämä niin hassua, että hän aivan kikatti. Kuningas ei ollut laisinkaan suuttunut, vaan kyseli heiltä yhtä ja toista ja ihmetteli kovasti heidän vastauksiaan. Mutta olipa lapsillakin kyseltävää ja ihmeteltävää. Maija muisti, että tällaisia pukuja kuin heidän kutsuttiin rokoko-puvuiksi ja hän oli aina halunnut päästä sellaiseen aikaan. Olihan kaikki kovasti hienoa, puvut silkkiä ja samettia ja niissä jalokiviäkin, mutta oli kaikissa noissa ihmisissä jotain, jota Maija varsinkaan, joka oli kovin puhtautta rakastava, ei voinut ymmärtää. Hän näki nimittäin ihmisten raapivan tukkaansa ja syyhyttelevän itseään. Hän kysyi eräältä herralta, joka sanoi olevansa Kustaa Mauri Armfelt, miksi ihmiset noin raapivat itseään, ja eikö se ollut sopimatonta. Armfelt nauroi ja selitti, että kaikkia niitä vaivasi sellaiset pikku eläimet, joita ihmisissä toisinaan on.

— Kyllä ne menee pois, kun pesee itseään lamppuöljyllä, sanoi Maija.

— Mitä se on? kysyi Armfelt.

Vaikka Maija kuinka olisi selittänyt, niin eihän kukaan sitä ymmärtänyt. Ja kun Maija selitti, mitä lamppu oli, niin ei Armfelt sitäkään ymmärtänyt. Maija puhui sähkövalosta ja kaasuvalosta, ja silloin luuli tuo hieno herra Maijan kertovan satuja ja nauroi. Lapset pääsivät kuninkaan mukana Hatanpään kartanoon, missä pidettiin neuvottelua, ja päätettiin perustaa kaupunki Tampereelle. Neuvottelun jälkeen kääntyi Kustaa III lasten puoleen ja sanoi:

— Eikö täällä ole hauskaa?

— Kyllähän täällä on hauskaa, sanoi Kalle, mutta en minä ymmärrä, kuinka te kaikki olette niin kovasti likaisia! Pesisitte itseänne hiukan enemmän ja maalaisitte vähemmän, niin olisi se toista. Mikä vuosisata tämä on, jossa ei puhtautta harrasteta?

Oli se metakka, joka nyt syntyi. Herrat hyökkäsivät lapsiin kiinni. Kuningas tarttui Kallen tukkaan, joka jäi hänen käsiinsä. Maijan hame repesi aivan kokonaan. Mutta pakoon he pääsivät, tapasivat Paracelsuksen ja huusivat:

— Auttakaa pakoon! Me sanoimme noille herroille totuuksia ja nyt ne suuttuivat siitä niin kovasti!

Eihän siinä mikään muu auttanut, kuin että Paracelsus antoi heidän ottaa vyöstään kiinni ja läksi pakoon johonkin muuhun vuosisataan.

(Jatk.)

Lähde: Pääskynen no 5, 1915, s. 110–114 (16–20)