Ihmeellinen matka historian mailla/Neljäs luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kolmas luku Neljäs luku

Kirjoittanut Jalmari Finne
Viides luku


Ihmeellinen matka historian mailla.

Kirj. Jalmari Finne.

[NELJÄS LUKU.]

Kuinka Maija eksyi ja kuinka hän viimein löytyi noitana.

Kun Paracelsus oli alkanut pyöriä ja oli jo päässyt noin sata vuotta ajassa eteenpäin, niin sattuikin tulemaan kova pyörretuuli, jonka keskelle hän joutui. Eihän siinä auttanut enää koettaa pyöriä ympäri, sai olla tyytyväinen kun pysyi edes ilmassa. Tuuli oli läntinen ja lennätti heitä kovaa vauhtia eteenpäin. Lapset kurkistivat viitan alta ja näkivät seutujen kiitävän. He olivat aina kuvitelleet pääsevänsä lentokoneeseen. Nyt he olivat tavallaan sellaisessa, joka kiisi vielä kaiken hyvän lisäksi aivan hirveää vauhtia eteenpäin.

Ja matka kulki yhä vain itään päin. Lapset eivät tunteneet seutuja, kaikki oli heille aivan vierasta. Matkaa oli kestänyt jo jokseenkin kauan ja lasten kädet alkoivat uupua heidän pidellessään kiinni Paracelsuksen vyöstä. Varsinkin Maija, joka oli pienempi, tunsi kohta putoavansa.

He olivat erään linnan kohdalla, joka Maijasta tuntui niin tutulta, että hän huusi:

— Tuossa on varmasti Viipurin linna!

Kalle kuuli sen ja katsoi hänkin alas, ja linna näytti todellakin jokseenkin sellaiselta kuin mitä hän kuvissa oli nähnyt. Mutta kaikki muu oli aivan toisennäköistä, varsinkin kaupungin puoli, jonka ympärillä oli korkea muuri tornineen. Samassa tuli tavaton tuulenpuuska, joka heitti lentävän joukon aivan veden lähelle ja sitten kiskaisi heidät jälleen ilmaan. Juuri kun he sipaisivat vettä, heltyivät Maijan kädet ja hän pudota pulskahti veteen. Paracelsus, jolla oli täysi työ pidellä itseään ilmassa, ei tätä huomannut, eikä Kallekaan, joka oli kietonut koipensa Paracelsuksen säären ympärille, pysytelläkseen siten hänen viittansa alla.

Ja tuuli kuljetti heitä tavatonta vauhtia yhä vain eteenpäin itään. Tuuli pyöritti heitä sinne ja tänne, niin että Paracelsuksella ei ollut enää mitään tietoa siitä, missä ajassa he olivatkaan. Hän koetti omalla tavallaan pyöriä, mutta ei jaksanut ja viimein hän aivan uupuneena pudottautui maahan.

He tulla kupsahtivat leveään venäläiseen rekeen, jonka edessä oli neljä hevosta ja joka kiiti tulista vauhtia eteenpäin. Paracelsus ropsahti selälleen rekeen, ja Kalle meni vähäksi aikaa päälleen pystyyn ja siitä sitten pitkäkseen, jolloin hänen jalkansa osuivat jonkun päälle, joka lykkäsi ne syrjään ja sanoi selvällä ruotsinkielellä:

— Mitä lintuja nämät ovat!

— Kalle minä olen, sanoi Kalle suomeksi.

Ja silloin toinen ajajista alkoi puhua suomea, joka kaikui kovasti turkulaiselta murteelta. Paracelsus pyysi latinankielellä anteeksi. Ja silloin nuo molemmat herrat vastasivat hänelle latinankielellä. Kun siinä vähän aikaa oli selitetty, niin tuli Kalle tietämään, että ajajat olivat Ruotsin arkkipiispa Laurentius Petri ja Suomen piispa Mikael Agrikola. He olivat muitten suurten valtaherrojen keralla matkalla Moskovaan solmimaan rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä.

Kun Kalle tämän oli saanut tietää, niin kysyi hän:

— Oletteko te se sama, joka on ensimäisen aapisen tehnyt?

Agrikola hymyili ja sanoi, että kyllä hän sen on tehnyt.

— Sanokaa, mikä päivä nyt on? kysyi Kalle.

— Kahdeskymmenes-ensimäinen päivä helmikuuta 1557, vastasi piispa.

Sillä aikaa kun Paracelsus alkoi puhella piispojen kanssa latinankielellä, ihmetteli Kalle kovasti, minne Maija oli joutunut. Ei hän kovasti levoton ollut, sillä kyllä hän tiesi Parcelsuksen etsivän hänet jostain vuosisadasta.

Hauskaa oli ajaa sellaista tulista kyytiä eteenpäin. Pian he saapuivat Moskovaan ja muutamia päiviä odoteltuaan joutui Kalle näkemään Venäjän keisarin, jota historiassa kutsutaan Iivana julmaksi.

Oli Kalle toisinaan kuvitellut ihmisillä olleen loistavia pukuja, mutta sitä loistoa, mikä nyt tuli hänen silmiinsä, ei hän koskaan olisi voinut ajatellakaan. Miehillä oli pitkät, maahan asti ulottuvat väljät puvut, jotka olivat kaulan kohdalta rinnalle ja sitten edestä juovana liepeeseen asti koristetut jalokivillä. Ja puvun liepeessä oli kalliita nahkapäärmäyksiä ja samoin hian suissa. Kallen silmät olivat aivan selällään hänen tätä loistoa katsellessaan. Palatsi, jonne he olivat joutuneet, oli kauniilla ja kirkkailla väreillä maalattu ja erään huoneen katossakin oli jalokiviä. Kalle oli aivan kuin satulinnassa.

— Täällä pitäisi olla sähkövaloa, niin kylläpä se loistaisi, sanoi hän piispa Agrikolalle.

Mutta tämä ei vähääkään ymmärtänyt, mitä Kalle tarkoitti sähkövalolla, sillä sellaista sanaa kuin sähkö ei hän ollut koskaan kuullut.

Ja jos Kalle Juhana herttuan hovissa oli nähnyt pöydässä komeita kultaisia ja hopeaisia astioita, niin täällä niitä vasta olikin aivan suunnattomat määrät.

Tsaari, joka istui komealla istuimellaan, oli hyvin synkän näköinen. Kallen teki mieli sanoa hänelle jotain ystävällistä. Hän huomasi, että tsaari ei ymmärtänyt suomea eikä ruotsia, ja sen vuoksi Kalle kokosi kaiken sen venäjänkielen taitonsa, mikä hänellä oli, meni tsaarin eteen, löi häntä iloisesti polvelle ja sanoi:

— Trastu kamrat!

Vähän ajan perästä oli Kalle palatsin pihalla lumihangessa, jonne hän oli heitetty palatsin ikkunasta. Kaikki oli tapahtunut niin tavattoman joutuin, ettei Kallella ollut oikeaa aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän koetteli pyyhkiellä lunta silmistään.

Samassa tuli Paracelsus aivan läähättäen hänen luokseen huutaen:

— Onneton poika, mitä sinä taas olet tehnyt!

— Minä koetin olla ystävällinen! vastasi Kalle.

— Mutta etkö sinä tiedä, että Venäjän tsaarin eteen on mentävä polvilleen ja lyötävä otsa maahan; ei häntä saa polvelle taputtaa.

— Ei kai saa, sen minäkin nyt huomaan, kun istun täällä, sanoi Kalle.

Ja äkkiä hänen tuli kovasti ikävä Maijaakin, jota hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt.

— Setä, sanoi hän kyynelsilmin, — mennään täältä pois ja haetaan Maija!

— Missä hän on? kysyi Paracelsus.

— En minä tiedä, hän putosi johonkin vuosisataan Viipurin kohdalla, vastasi Kalle.

— Oliko se Viipurin kohdalla varmasti?

— Oli, minä muistan sen.

— Lähdetään sitten etsimään, sillä emmehän voi jättää häntä sinne vieraaseen aikakauteen, sanoi Paracelsus.

Hän lausui loitsulukunsa ja alkoi kiertää ympäri. Tuuli oli muuttunut toiseksi. Hiljalleen he liitelivät ilmassa eteenpäin ja viimein näkyi Viipurin linnakin. He laskeutuivat alas kaupungin ulkopuolelle. Kun he kaupungin portista, joka oli suuren muurin sisällä, tulivat kapeille kujille, niin huomasivat he kaikkien ihmisten kulkevan yhteen suuntaan.

— Minne te menette? kysyi Paracelsus.

— Torille, torille, vastasi muuan mies. Siellä poltetaan tänään eräs noita-akka.

Kalle tahtoi nähdä tätä. Ei Paracelsus pitänyt sitä oikein sopivana, mutta Kalle intti vastaan ja tahtoi kaikin mokomin nähdä, miten noita poltettiin.

Torilla oli tavaton väen tungos. Siellä oli valmiina suuri kasa risuja ja hiiden keskellä tukki, johon noita oli sidottava. Linnasta tuotiin vanha nainen kahleissa. Hän oli noita. Kun torille oli päästy, niin luki eräs pappispukuinen ääneen pitkän paperin, jossa sanottiin että tämä vaimo oli parannellut ihmisiä pimeyden ruhtinaan avulla ja että hän tiesi asioita, joita muut eivät tienneet[.] Väitettiin, että hän oli osannut laittaa sellaisen torven, jonka päässä oli rakko, ja sen keskeltä lähti lanka kauas toiseen samanlaiseen torveen, jolloin saattoi puhella tämän avulla.

Kun Kalle sen kuuli, niin sanoi hän Paracelsukselle:

— Se on samanlainen, kuin minkä Maija ja minä kerran maalla laitoimme. Ei se ole mitään noituutta, se on yksinkertainen telefooni. Kukahan tuo nainen on?

Silloin sai Kalle kuulla, että nyt oli vuosi 1647, että naisen nimi oli Maija, ja että hänellä oli kahdeksan lasta.

— Yhtä monta kuin Maijalla on nukkea, ajatteli hän.

Silloin vanha vaimo loi katseensa ympärilleen ja nähdessään Kallen, hän tunnusteli vähän aikaa ja sitten huusi:

— Kalle, Kalle, pelasta minut, he tahtovat polttaa minut elävältä.

Paracelsus oli kuullut myös huudon. Ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, oli hän jo rientänyt vanhan vaimon luo, tarttunut häneen, pistänyt hänet viittansa alle, lausunut loitsusanansa ja noussut lasten kanssa ilmaan. Kaikki torilla olevat huusivat kamalasti, sillä nähdessään tämän pyörivän joukon nousevan ilmaan, luulivat he että itse pimeyden ruhtinas oli tullut noutamaan liittolaistansa.

Kun Paracelsus viimein taukosi kiertämästä, niin olivat he kaikki jossain etäällä yksinäisessä paikassa.

Kylläpä Kalle ihmeissään katseli Maijaa, joka nyt oli kumarassa kulkeva vanha ämmä.

— Millä ihmeellä hänestä tehdään lapsi taas? sanoi Kalle.

— Minä pyöritän häntä vähän aikaa yksinäni, sanoi Paracelsus.

Hän teki sen. Kalle kävi istumaan nurmelle ja katseli, kuinka pyörre pyöri ensin toisaanne, jotta päästiin siihen aikaan, milloin Maija oli pudonnut, ja sitten toisaanne, jotta päästiin taas siihen aikaan, missä Kalle nyt oli. Lasten ilo oli niin suuri tavatessaan jälleen toisensa terveinä ja oikeaikäisinä, että he syleilivät toisiaan ja suutelivat. — Nyt minä jo tahdon päästä kotiin, sanoi Kalle.

— Se on pian tehty, sanoi Paracelsus.

Taas he pyörivät. Kun lapset viimein heräsivät, niin makasivat he vuoteissaan. Maija nousi istualleen, katseli nukkuvaa Kallea ja sanoi itsekseen:

— Minulla oli kahdeksan lasta ja ne aikoivat polttaa minut noitana!

Hän kiipesi katsomaan, olivatko kaikki kahdeksan nukkea elossa. Kaikki olivat paikallaan, mutta näytti siltä, kuin niiden vaatteet olisivat Maijan poissaollessa kovasti kuluneet.

Maija herätti Kallen ja huusi:

— Kuule, Kalle, missä sinä kävit sillä aikaa, kun minä elin noitana?

Ja Kalle kerroi matkastaan Moskovaan.

(Jatk.)

Lähde: Pääskynen no 4, 1915, s. 83–86 (13–16)