Ihmeellinen matka historian mailla/Kolmas luku
| Toinen luku | Kolmas luku Kirjoittanut Jalmari Finne |
Neljäs luku |
Ihmeellinen matka historian mailla.
Kirj. Jalmari Finne.
KOLMAS LUKU.
Kalle ja Maija näkivät ihmisten yllä vanteita ja joutuivat suuriin turnajaisiin.
Kun Paracelsus lakkasi pyörimästä, ja Kalle ja Maija vielä hiukan päästä pyörällä katselivat ympärilleen, niin ihmettelivät he kovasti, missä he oikeastaan olivat. Paikka oli Kallelle tuttu ja samalla vieras. Etäältä hän näki Turun linnan ja tuomiokirkon tornin.
— Nyt minä tiedän! sanoi Kalle. Me olemme Ruissalossa lähellä Turkua. Olen täällä ennen käynyt, mutta kaikki puut olivat niin paljoa suuremmat silloin.
— Olemmekohan omassa ajassamme? lausui Maija.
— Minä en joutunut siinä kiireessä laskemaan kierroksia, sanoi Paracelsus. Mahdollisesti olemme jääneet muutamia vuosia taaksepäin. Koettakaamme ottaa selkoa siitä, missä ajassa olemme.
He läksivät kulkemaan. Vähän matkaa astuttuaan näki Paracelsus maahan heitetyn sanomalehden. Hän otti sen käteensä:
— Tässä on niinkutsuttu sanomalehti, sanoi hän.
— Se on kovasti pieni, sanoi Kalle. Toista on Uusi Suometar ja Helsingin Sanomat, ne ovat varsinkin sunnuntaisin oikein paksuja.
— Eikä siinä ole kuin pikkuisen ilmoituksia, sanoi Maija.
— Niin, nehän täyttävät nykyään suuren osan sanomalehdistä, sanoi Paracelsus. Minun aikanani ei vielä ollut laisinkaan sanomalehtiä. Varsinaiset säännölliset sellaiset alkoivat ilmestyä i7oo:nnen vuosisadan loppupuolella.
— Onkohan tämäkin niin vanha? sanoi Kalle.
— Tarkastetaan, sanoi Paracelsus. Ei, tämä on paljoa myöhempi. Tässä on vuosiluku 1858.
— Me olemme siis viisikymmentäseitsemän vuotta omaa aikaamme jäljessä, sanoi Maija.
— Jos oikein hyvin sattuu, niin voisimme nähdä iso-isän elossa, sanoi Kalle.
Heidän päätään oikein pyörrytti se ajatus, että he voisivat nähdä elossa miehen, joka oli kuollut ennen heidän syntymäänsä, ja vielä hyvin nuorenakin; Maija meni ihan ymmälle, kun hän sanoi:
— Isä olisi siis kapalovauva juuri nyt.
Heistä tuntui aivan ihmeelliseltä ajatella, että he tällä tapaa voisivat olla omaa isäänsä vanhemmat.
He läksivät kävelemään ja katselemaan seutua. Heidän teki kovasti mieli nähdä, millaisia ihmiset olivat siihen aikaan, jolloin heidän isänsä oli syntynyt. Käveltyään jonkun matkaa Juhani herttuan aikaisissa puvuissaan, näkivät he joukon henkilöitä, jotka olivat hyvin merkillisissä pukimissa. Naisten hameet olivat kovasti leveitä.
— Ihan ne ovat kuin suuria nurin päin käännettyjä gramofoonin torvia, sanoi Maija. Millä ihmeellä he saavat hameensa pysymään noin leveällä?
Mutta pian he sen salaisuuden perille joutuivat; tuulenpuuska kaatoi erään naisen, joka oli tullut heidän lähelleen. Hän suistui maahan, ja silloin Maija ihmeekseen huomasi, että naisen yllä oli ensin jonkinmoinen kori, joka oli tehty toinen toistaan suuremmista vanteista, ja ne olivat sitten nauhoilla yhdistetyt toisiinsa. Naisen kaatuminen nauratti kovasti lapsia. Maija huusi:
— Mitähän hän sanoisi, jos näkisi meidän aikuiset naiset, joilla on niin piukat vaatteet, etteivät tahdo kävelemään päästä!
Mutta samassa nainen oli jo päässyt pystyyn ja nähdessään lasten nauravan, suuttui hän tavattomasti. Hän alkoi torua näitä ja sanoi:
— Mitä te minusta pilkkaa teette, ettekö itse huomaa, kuinka hullunkurisesti te olette puettuja. Aivanhan te olette kuin mitäkin kummituksia!
Lähellä oleva seura, johon kuului miehiä ja naisia, riensi lähelle ja he olivat niin uhkaavan näköisiä, että lapset läksivät pakoon, juoksivat Paracelsuksen luo ja sanoivat: — Ne tahtovat antaa meille selkään! Mennään pakoon!
— Mihin aikaan? kysyi Paracelsus. Omaanneko?
— Ei, minä tahdon takaisin herttuan hoviin, sanoi Maija.
— Samassa oli Paracelsus käskenyt heitä tarttumaan vyöhönsä ja hän alkoi pyöriä vasempaan päin. Syntyi suuri pyörre ilmassa ja naisilla oli täysi työ estää vannehameitaan menemästä nurin.
Kun lapset jälleen pysähtyivät, olivat he samalla, paikalla. Mutta kuinka toisenlaista olikaan nyt! He olivat keskellä suurta ihmisjoukkoa, se katseli kentälle saapuneita herroja, jotka ajoivat komeissa asepuvuissa koristeltujen hevosten selässä.
— Mikä ihme täällä nyt on? kysyi Maija.
— Nämät ovat turnajaiset, joita Juhana herttua pitää Ruissalossa. Minä kiersin hiukan liikaa ympäri ja me tulimme ajassa kuusi kuukautta myöhempään hetkeen kuin viime kerralla.
— Vai turnajaiset, sanoi Maija. Ne ovat varmaankin senaikuiset urheilujuhlat.
— Nyt sinä puhut tyhmyyksiä, sanoi Kalle. Turnajaiset ovat aivan toista.
Hän oli niistä lukenut ja tiesi siis jotain. Ei hän kuitenkaan itse ruvennut selittämään, vaan pyysi Paracelsusta sitä tekemään. Tämä heti antoi kaikki tiedot. Hän osoitti suurta katettua lavaa, joka oli kentän laidassa, siellä istuivat herttua, herttuatar ja muut ylhäiset herrat ja naiset. Kentällä oli aitaus, jonka sisällä turnajaiset tapahtuivat. Aidan kummassakin päässä oli pieni lava, jolla seisoi mies lippu kädessä antamassa merkkiä, milloin ratsastajat saisivat hyökätä yhteen. Ajajilla oli haarniskat yllä ja päässä kypärä, jonka silmikko oli laskettu alas. Vasemmassa kädessä oli kilpi, jolla he suojelivat itseään, ja oikeassa puinen peitsi, jolla he koettivat työntää vastustajansa alas satulasta. Hevosten yllä oli komea, melkein maahan asti ulottuva vaippa, joka oli kirjailtu kunkin ajajan aatelisvaakunalla.
Monta paria hyökkäsi yhteen. Ja joka kerta, kun sen piti tapahtua, antoivat torvensoittajat lähtömerkin ja rummut pärisivät. Ja kun toinen oli heittänyt vastustajansa alas satulasta, niin silloin kaikki hurrasivat. Ja Kalle ja Maija hurrasivat muiden mukana.
Koska useita pareja soti toistensa kanssa, niin lapset hiukan kyllästyivät tähän katsomiseen ja alkoivat tarkastaa kaikkea muuta ympärillään. He olivat juuri aikeissa mennä aitauksen sisäpuolelle, kun vahdissa oleva sotilas pidätti heitä ja käski heitä lukemaan kirjoitusta aidan viereen kiinnitetystä taulusta. Kalle meni sen eteen. Aitaan oli lyöty puutaulu ja siihen kiinnitetty paperi. Kun Kalle oli vähän aikaa lueskellut, huusi hän:
— Tulehan Maija katsomaan, kuinka he kirjoittavat!
Maija riensi lähelle ja yhdessä he nyt lueskelivat, mitä paperissa seisoi.
⹂Me Johan jumalan armoin canßa Suomen Herktua. Me teemme temen canßa caikein tietteuexi, ettei yxiken, kutka ikenens ne taitauat olla, iotka ei voloßualidut ole, madha vskalda tämän ßcrangin ßißälle käydä. Ja andakate teittenne löytte kvlijaißet ia hyffuemielißet. Joka eij ßijta tege, ßen pitä Lvettaman pettäiexi ja rangaijstaman ilman kaicketa Armota.”
— Jos minä kirjoittaisin tuollaista koulussa, sanoi Kalle, niin nolla olisi liian korkea numero.
— Me korjaamme sen! sanoi Maija. He etsivät kynän taskustaan, mutta missään ei ollut sellaista. He alkoivat silloin ääneen selvitellä, millä tavoin jokainen sana oikeastaan olisi kirjoitettava. Ihmisiä alkoi kokoontua heidän ympärilleen ja lapset innoistuivat sitä enemmän. Mutta he eivät saaneet kauankaan tätä suomenkielen korjausta harjoittaa, kun muuan vahtisotilas kävi heidän niskaansa kiinni ja sanoi:
— Tulkaa herttuan eteen!
— Kas niin, sanoi Kalle Maijalle, nyt me olemme ulosvalittuja.
Turnajaiset olivat loppuneet. Voiton saaneet herrat olivat ottaneet kypärät päästään ja ajoivat hevostensa selässä sen lavan eteen, missä herttua ja herttuatar istuivat. Ja kun he tulivat herttuattaren kohdalle, niin laski tämä jokaisen voittajan päähän tammiseppeleen.
Kyllähän Kallea ja Maijaa hiukan peloitti, kun heitä kuljetettiin tällä tavoin, sillä varsin hyvin muistui mieleen edellinen kerta, jolloin heitä vietiin vankilaan. He toivoivat Paracelsuksen tulevan pelastamaan, mutta tätä ei näkynyt missään.
Kun seppeleiden jako oli päättynyt, niin vahtisotilas ilmoitti asian herttualle. Hänen puheistaan selveni Kallelle, että hän ja Maija olivat taas tehneet majesteettirikoksen, kun olivat herttuan julistusta tahtoneet korjata.
Mutta herttua alkoikin nauraa, kuultuaan mistä oli kysymys. Hän selitti asian herttuattarelle italiankielellä ja silloin tämäkin nauroi. Ja kun Kalle sen huomasi, niin alkoi hän puhella aivan vapaasti.
— Herttua näyttää panevan toimeen täällä kaikenlaisia urheilujuhlia. Minä en ole koskaan ennen nähnyt turnajaisia. Mutta maratonjuoksua olen nähnyt.
Herttua ei tiennyt siitä mitään, ja Kallen täytyi selittää se hänelle. Ja sitten, kun asia oli kaikin puolin tullut valaistuksi, kysyi Kalle:
— Tunteeko herttua Hannes Kolehmaista?
Hänestä ei herttua ollut koskaan kuullut puhuttavankaan. Hän luuli tätä ensin joksikin talonpojaksi, jota käytettiin viestinviejänä. Mutta kyllä Kalle pian oli selittänyt, ettei Hannes sellainen ollut, hän ei koskaan juossut kirjeitä viemässä, hän vain juoksi juostakseen.
Äkkiä Kalle sai aivan tavattoman halun koettaa, millaista turnajaisissa olo oli. Hän pyysi päästä hevosen selkään. Maija tietysti halusi samaa. Nyt riisui kaksi herraa yltään haarniskan ja puki ne lasten päälle. Kovin suuri oli rautapuku molemmille, he olivat niihin aivan hukkua. Ja kuinka raskaita ne olivat, astuminen tuntui aivan mahdottomalta. Mutta eihän heidän astua tarvinnutkaan. Kaikki nauroivat, kun heidät nostettiin hevosten selkään. Hevoset talutettiin aitauksen kumpaankin päähän ja sitten annettiin torvilla merkki ja käskettiin heitä hyökkäämään yhteen.
— Koeta nyt parastasi! huusi Kalle Maijalle. Näytetään, mitä helsinkiläiset osaavat!
Hevoset juoksivat toisiaan kohden ja molemmat lapset koettivat osua pitkällä peitsellä toisiinsa, mutta isku menikin ohitse. Heidän hevosensa käännettiin radan toisessa päässä ja jälleen he ryntäsivät vastatusten. Kaikki olivat tulleet aivan lähelle katsomaan, siinä määrin tämä yritys heitä huvitti. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä Kallen peitsi osui keskelle erään mahtavan herran vatsaa, niin että tämä parkuen kaatui kumoon. Maija olisi varmaan töytäissyt peitsellään herttuatarta päähän, mutta tämä sattuikin väistämään, ja peitsi osui erään hoviherran rintaan. Hän tarttui vihoissaan siihen ja kiskaisi Maijan hevosen selästä alas.
Siinä nyt Maija makasi maassa selällään, raskaan haarniskan sisässä, pääsemättä minnekään liikkumaan. Ja samassa johtui hänen mieleensä, miten luonnontieteen opettaja oli kertonut, että kilpikonnia pyydystettäessä ne käännettiin selälleen, jotta ne eivät voineet enää liikkua. Hänkin oli tuollainen kilpikonna.
Eihän kukaan todella suuttunut tästä, vaan kaikki nauroivat. Herttua määräsi, että Kalle ja Maija olivat vietävä hoviin ja heille oli annettava opettaja, joka ohjaisi heidän lukujaan.
— Taas kouluun, sanoi Kalle. Merkillistä, kuinka aina tahdotaan lapsia kouluttaa.
Samana iltana opettaja jo heitä kuulusteli. Mutta kylläpä nousi lasten ja hänen välillään ankara kinastus, kun lapset kaikissa asioissa tiesivät enemmän kuin heidän opettajansa. Lapset eivät mitenkään tunnustaneet, että opettaja oli oikeassa, eikä tämäkään myöntänyt lasten väitteitä tosiksi. Ja silloin saivat lapset nähdä jotain sellaista, jota eivät olleet uneksineetkaan koulussa mahdolliseksi. Ensiksi tuli oikea tukkapölly, sitten lyötiin kämmenille pampulla, joka oli punottu vitsoista ja viimein asetti heidät opettaja suulleen rinnatusten penkille ja alkoi läimiä oikein täyttä voimaa. Nyt lapset jo halusivat päästä omaan aikaansa. He kirkuivat hädissään Paracelsusta avukseen.
Tämä oli etsinyt lapsia, jäätyään kentälle keskustelemaan herttuan henkilääkärin kanssa lääketieteellisistä asioista. Hän oli vasta linnassa muistanut lasten jääneen jonnekin. Pihalla kävellessään hän kuuli näiden äänen, ryntäsi sisään, sieppasi lapset kainaloonsa, juoksi pihalle, ja käski heitä tarttumaan vyöhönsä, luki taikasanansa, ja pian he olivat kadonneet.
Jatk.
Lähde: Pääskynen no 3, 1915, s. 62–66 (16–20)