Ihmeellinen matka historian mailla/Toinen luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ensimäinen luku Toinen luku

Kirjoittanut Jalmari Finne
Kolmas luku


Ihmeellinen matka historian mailla.

Kirj. Jalmari Finne.

TOINEN LUKU.

Kalle ja Maija tulivat Juhanaherttuan hoviin ja saivat nähdä kaikenlaista merkillistä.

— Nyt olemme perillä, sanoi Paracelsus.

Kalle ja Maija pudottautuivat maahan ja olivat vielä nopeasta pyörimisestä aivan sekaisin.

— Missä me olemme? kysyi Kalle.

— Turussa ja matkalla Juhana herttuan hoviin, vastasi Paracelsus. Ja nyt saatte aivan ensiksi ottaa uudet vaatteet yllenne.

Hän pisti kätensä viittansa taskuun, pöyhi siellä sormillaan, mutisten jotain latinankielellä, josta Kalle ei ymmärtänyt mitään muuta kuin sanan: mutare.

— Hän sanoi mutare, kuiskasi hän Maijalle ja se merkitsee muuttamista.

— Merkillinen kieli tuo latinankieli, sanoi Maija, kun se muistuttaa suomenkieltä.

Hän ei joutunut tätä sen enempää ajattelemaan, sillä heidän saattajansa veti jo taskustaan vaatekappaleita. Maija riisui yltään ja alkoi pukea niitä päälleen.

— Missä on paita? sanoi hän ensiksi.

— Tässä on, vastasi Paracelsus.

— Mutta sehän on villainen, ihmetteli Maija. Käytetäänkö täällä villaisia paitoja? — Niitä tai silkkisiä, vastasi Paracelsus. Sinunkin paitasi reunassa on silkkinen päärme.

Maija otti sen ylleen ja pyysi sitten housuja.

— Ei sellaisia käytetä, vastasi Paracelsus. Mutta tässä on alushame.

Tässä ei vielä ollut mitään ihmeteltävää, mutta kohta Maijan silmät menivät pystyyn, kun hän katseli sukkia. Ne eivät olleetkaan kudottuja, vaan kankaasta leikattuja. Ja sitten tuli päällyshame. Se oli maahan asti ulottuva ja hyvin leveä! Maija jo ihmetteli, osaako hän laisinkaan kävellä sellaisessa. Reunassa oli nahkapäärme ja etukaista oli monenmoisilla kiemuroilla koristeltu. Mutta röijy, se vasta oli ihmeellinen! Se veti ruumiin niin piukalle, että Maija jo luuli hengityksen loppuvan. Sen etukaista oli vielä kauniimpi kuin hameen ja päättyi suippona vyötäröiden kohdalle. Röijyn yläosa oli aivan toista kangasta ja kiilsi kuin kulta. Ja hiat! Ne olivat kovin paksut, sillä niihin oli päällepäin ommeltu kangasta koholle ja siellä täällä oli nauhoja tätä kohotusta lisäämässä. Kaulaan hän sai leveän, monille koukeroille piipatun kauluksen.

— Nyt sinun pääsi on aivan kuin keskellä valkoista vatia, sanoi Kalle nauraen.

Maija koetti käännellä päätään, mutta huomasikin, että se oli vaikeaa ja hänen siis oli pidettävä sitä jokseenkin alallaan. Päähän pantiin vielä kulmikas, mustilla helmillä koristettu myssy ja jalkoihin kengät, joilla astuminen tuntui Maijasta kovin vaivalloiselta, kun niissä ei ollut ollenkaan korkoja. Kun Kalle katseli sisartaan, ei hän voinut olla ääneen nauramatta, niin merkilliseltä tämä näytti.

— Älä naura, sanoi Maija, vaan pue ensin yllesi, niin saan nähdä, oletko sinä yhtään tätä parempi.

Ja nyt tuli Kallen vuoro. Paita oli hänelläkin villakangasta, alushousut, joita Paracelsus kutsui »säärivuoriksi», olivat myöskin villaiset. Housut olivat kovin lyhköiset ja kovasti pöhöllään, jonka vuoksi Maija sanoikin, että Kallen keskiruumis oli aivan kuin suuri meluuni. Takki oli aivan ruumiin mukainen ja kovasti koristeltu kaikenlaisilla nauhalaitteilla ristiin ja rastiin. Hiat olivat irtonaiset ja sidottiin pienillä nauhoilla takkiin kiinni.

— Miksi nämät ovat irtonaiset? kysyi Kalle.

— Jotta voidaan muuttaa toisenlaatuiset tarpeen mukaan, vastasi Paracelsus.

Hiat olivat samoin kuin Maijankin kovin paksut ja pöhölliset. Kaulaan sai hänkin röyhellyksen, vaikka se ei ollut yhtä leveä kuin Maijan. Hattu oli aivan kuin vanha knallihattu, jonka päälle oli ommeltu samettia ja sen etuosassa oli suuri sulka, joka oli hopeisella soljella siihen kiinnitetty. Jalkaansa sai Kalle pitkät sukat, jotka olivat, samoin kuin Maijankin, kankaasta leikatut ja sitten ommellut, jalkaan hän sai samettiset korottomat kengät ja sukkien päälle pitkät aivan lyhköisten housujen alareunaan asti ulottuvat säämiskänahasta tehdyt säärykset.

Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat makeasti.

Tämä oli tapahtunut jossain talossa, jota he eivät tunteneet. Kun heidän piti lähteä ulos, sanoi Paracelsus:

— Te tarvitsette päällysvaatteet, sillä ulkona on talvi. Hän pisti kätensä taskuunsa, kopeloi taas sieltä jotain ja veti lupaamansa vaatteet. Nepä vasta olivat komeat! Päällystä oli samettia ja sisältä ne olivat nahalla vuoratut. Maijan turkissa oli majavannahkavuori ja Kallen näädännahkainen. Ja pitkät olivat takit, ulottuivat aivan maahan asti.

— Ja nyt menemme hoviin, sanoi Paracelsus.

He läksivät pihalle ja siellä oli hevonen heitä varten.

— Ratsastatteko hevosella? kysyi Kalle. Missä me sitten olemme?

— Kaikki saman hevosen selässä, vastasi Paracelsus.

Hän nousi ensin satulaan, sitten Kalle hänen taakseen ja viimeksi Maija pidellen veljestään, joka piti vuorostaan Paracelsuksesta kiinni. Oli päivä ja matkalla lapset kovasti ihmettelivät katujen kapeutta ja käyryyttä, he kun olivat tottuneet Helsingin suoriin katuihin. Heidän mielestään olisi kaikkien vastaantulevien pitänyt ihmetellä, kun kolme henkilöä oli saman hevosen selässä, mutta taisi olla yleinen tapa, koska kukaan ei sanonut mitään, nosti vain jokainen lakkiaan heille. Ja Kalle vastasi tervehdyksiin, samoin Maijakin. Pian he huomasivat, että muitakin ratsasti linnaan päin ja he näkivät usein täysikasvuisen naisenkin istuvan miehen takana satulassa, mutta monet ajoivat reessä.

Matkalla varoitti Paracelsus.

— Muistakaa nyt olla siivolla, sillä linnassa on hyvin suuret juhlat sen johdosta, että herttuatar on juuri nyt saapunut Puolasta.

— Jäätäkö pitkin? kysyi Maija.

— Oletko sinä hullu, lausui Kalle. Eihän Itämeri koskaan jäädy kokonaan.

— Hän on tullut laivalla, jonka nimi on Ursus Finlandiae, lausui Paracelsus.

— Se on Suomen karhu, sanoi Kalle, niin paljon minä sentään aina osaan latinaa.

— Kertokaa hiukan enemmän hänen matkastaan, sanoi Maija.

— En joudu, vastasi Paracelsus.

— Miksi ette?

— Meillä on kiire, jotta ennätämme päivälliselle, sanoi Paracelsus hoputtaen hevosta.

— Paljoko kello nyt on? kysyi Kalle.

— Noin yhdeksän aikaan aamulla.

— Aamiaiselle kai me menemme siis, sanoi Kalle.

— Ei, kun päivälliselle, sillä aamiainen on jo ollut aikoja sitten, kun kaikki ovat nousseet kello viiden aikaan, sanoi Paracelsus.

— Hirveätä, lausui Maija, joka mielellään aina nukkui aamulla niin myöhään kuin mahdollista. He tulivat linnaan. Sen portilla oli vartijat, joilla oli pitkät peitset kädessä. Ja kun he viimein astuivat linnan saleihin, niin huomasivat lapset, että kaikki olivat puetut aivan samoin kuin hekin.

— Tämä on merkillinen maailma, sanoi Maija hiljaa veljelleen, kun täällä aikaihmiset ovat aivan samalla tapaa vaatetetut kuin lapsetkin.

Ja niin todella kaikki olivatkin, sillä lasten ja aikuisten vaatetuksessa ei ollut mitään eroa. Lapsia ei ollut läsnä muita kuin joukko harmaisiin pukuihin puettuja poikia.

— Mitä nuo ovat? kysyi Kalle Paracelsukselta.

— Ne ovat hovipoikia, vastasi tämä.

Maija näki niiden joukossa erään hyyin kauniin pojan ja nyökkäsi hänelle sanoen:

— Morjensta!

Kaikki salissa olivat samanlaatuisesi puettuja kuin hekin, sen erotuksen Kalle sentään huomasi, että muutamilla herroilla ei ollut sääryksiä niinkuin hänellä, vaan niiden sijasta aivan jalkojen mukaiset kudotut suojukset.

— Katsos noita pinkkapöksyjä! sanoi hän Maijalle.

— Hst! lausui tämä. Et saa tehdä huomautuksia, äiti on niin sanonut.

Mutta hän ei malttanut itsekään olla sanomatta:

— Muutamilla herroilla on selässä tuollainen liehutin.

Tällä hän tarkotti kapantapaista koristusta, joka riippui olkapäiltä hiukan alapuolelle suolivyön.

— Ja tuolla on naisia, joiden myssystä roikkuu huntu pitkin selkää, jatkoi Maija. — Mitähän ne sanoisivat, jos kiskaisisi siitä? lausui Kalle.

Häntä nauratti itseään tämä ajatus kovasti, mutta Maija loi veljeensä säikähtyneen katseen, sillä hänen mielensä ei koskaan tehnyt kiusata toisia, niinkuin poikien teki.

He alkoivat nyt katsella salia. Seinillä oli komeita kankaita, joihin oli kudottu kuvia ja ne näyttivät aivan suurilta tauluilta. Ikkunakomeroissa oli silkkisiä tyynyjä penkeillä. Katosta riippui komeita kruunuja. Huoneen nurkassa oli avoin takka, jossa paloi suuria halkoja.

— Eiköhän tule häkää huoneeseen, kun ei voi sulkea suupelliä? sanoi Kalle Paracelsukselle.

— Ei niillä ole mitään yläpelliäkään, vastasi tämä. Takassa palaa yötä päivää halkoja.

— Mitähän isä sanoisi, jos meillä aina palaisi valkea pesässä? huomautti Maija. Hän valittaa aina, että halot ovat niin kovasti kalliita.

He eivät joutuneet tätä enää miettimään, kun salin perällä oleva ovi aukeni ja siitä astui esiin kaksi komeaa herraa, jotka jäivät oven pieleen ja puhalsivat torviin.

— Mitähän palokuntalaisia nuo ovat? kysyi Kalle.

— Ne ovat torvensoittajia, jotka ilmoittavat herttuan ja herttuattaren tulevan, vastasi Paracelsus.

Ja ovesta ilmestyikin kohta torvien päristyä ensin herttua ja sitten herttuatar komeisiin pukuihin puettuina.

— Miksi hän ei päästä naista ensin ovesta? kysyi Kalle.

— Ei se ole täällä tapana, vastasi Paracelsus. Kumartakaa. Kalle kumarsi ja Maija niiasi. He olivat sen jo tehneet, kun huomasivat toisten yhä vielä kumartavan ja niiailevan. Ja jatkoivat siis yhtä päätä tätä menoa siksi, kunnes herttua ja herttuatar kulkivat heidän ohitseen. Maija huomasi silloin, että herttua oli kaunis mies, vaikkakin hänellä oli punainen suippo parta, ja että herttuatar oli aivan tummatukkainen nainen ja varmasti miestään vanhempi. Kalle huomasi herttuattaren kävelevän hiukan vaivalloisesti. Hän nykäisi Paracelsuksen viitasta ja kysyi:

— Mitä herttuatar noin vaappuu?

— Häntä vaivaa aina talvella luuvalo, vastasi Paracelsus. Sen vuoksi onkin hänen huoneessaan melkein samanlaatuinen kaakeliuuni kuin teillä kotona ja se on tuotu Hollannista tänne.

Herttua oli jo rouvansa kanssa mennyt sanaakaan sanomatta ohitse, ja toiset alkoivat heitä seurata. Portaita alas tultuaan he joutuivat suureen saliin, aivan edellisen kokoiseen, jossa oli pitkä pöytä keskellä huonetta. Sen molemmin puolin oli penkit ja ne peitetyt punaisella kankaalla. Pöydän päässä oli kaksi tuolia herttuaa ja herttuatarta varten. Mutta tuoleja ei ollut huoneessa. Kaikki istuivat paikoillaan.

— Katsohan, sanoi Maija Kallelle, kuinka hieno pöytäliina täällä on, siinä on oikein välipitsitkin ja paljon kauniimmat kuin ne, joita Aunuksen muijat Helsingissä kauppaavat.

— Mutta katsoshan noita kaikenlaisia koreita maljoja pöydällä! sanoi Kalle.

Maijan suu jäi aivan selälleen. Ei hän koskaan ollut nähnyt niin koreita kiiltäviä maljoja missään kuin täällä. Siellä oli korkeita, kannellisia, joiden päällä oli kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, ja reunat olivat aivan täynnä kaikenlaisia kirjailuja.

— Mitä ainetta nuo maljat ovat? kysyi Kalle Paracelsukselta.

— Kultaa ja hopeaa, vastasi tämä.

— Mahtavat ne sitten maksaa, sanoi Kalle.

Nyt hänen huomionsa kiintyi lautasiin. Hän otti edessään olevan käteensä ja tunnusteli sitä. Hopeaa se ei ollut, siitä hän oli varma. Mahtoi sitten olla tinaa.

— Varmaankin sen vuoksi, että piiat eivät kyökissä rikkoisi niitä, ajatteli Kalle. Äiti aina valittaa, että palvelijattaret rikkovat niin paljon astioita. Täällä on aivan toinen järjestys juuri sen vuoksi.

Maija oli myöskin tarkastanut edessään olevia esineitä ja sanoi Kallelle:

— Ne ovat unohtaneet antaa meille veitset, kahvelit ja lusikat.

— Kai ne tuodaan myöhemmin, sanoi Kalle. Odotetaan.

Oven suussa seisoi taas nuo kaksi palvelijaa ja puhalsi torviinsa. Samassa tuotiin suuret vadilliset ruokaa sisään.

Ja nyt saivat Kalle ja Maija nähdä sellaista, jota he eivät koskaan olisi uneksineetkaan. Suurista vadeista jaettiin lihaa pöydän ääressä istuville. Nämä ottivat vyöstään pitkät veitset ja alkoivat lihaa leikellä ja sitten he söivät sormin.

— Mitähän äiti sanoisi, jos olisi täällä! oli ainoa, mitä Maija sai suustaan päästetyksi, niin hän ällistyi.

He katsoivat herttuaan ja herttuattareen ja jäivät aivan suut selällään tuijottamaan heihin. Nuo hienot ihmiset kronkkivat sormin ruokaa suuhunsa!

Tänä aikana oli palvelija pannut heidän eteensä suuren kimpaleen lihaa. Paracelsus otti vyöltään tikarin ja leikkeli sillä lihaa pieneksi. Kalle kouraisi omaan vyöhönsä ja löysi sieltä pitkän puukon hänkin. Maija piti silmällä naisia ja näki näiden taskustaan ottavan linkkuveitsen ja sillä paloittelevan ruokaansa. Hän pisti kätensä omaan taskuunsa ja kopeloi sieltä. Olipas hänelläkin. Lapset tekivät samoin kuin toisetkin ja heidän mielestään oli tämä syömistapa hyvin hauskaa. Maijan sormet tulivat tietysti kovin rasvaisiksi ja hän tahtoi pyyhkiä ne jonnekin, mutta huomasikin, että pöydän toisella puolen olevat naiset nuolivat sormiaan. Hän teki samoin.

Ja ateriaa jatkui. Kun yksi ruokalaji oli syöty, niin kaasi palvelija loput lautaselta suureen astiaan ja sitten pani saman lautasen uudelleen lasten eteen. Ja aina vähän ajan päästä puhalsivat palvelijat torviin oven suussa ja uusia ruokia tuotiin.

— Hyvänen aika, kuinka täällä syödään paljon! huudahti Maija.

Jo tuotiin pöytään vatejakin, joissa oli liemiruokaa. Mutta nyt oli puute lusikasta. Kumpikin löysi sellaisen omasta taskustaan.

— Varastavatkohan täällä vieraat tavaroita, kun ei niille anneta lusikoita talon puolesta? sanoi Kalle.

He eivät tienneet, millä tavoin olisi liemiruokaa otettava, kun huomasivatkin, että kukin pisti lusikallaan yhteisestä vadista, joka oli varattu noin kuutta henkeä varten.

— Aivan kuin maallakin nykyään, sanoi Maija ja pisti lusikkansa vatiin.

Liemiruuan loputtua näkivät he jokaisen tekevän sellaista, josta äiti oli heitä ankarasti kieltänyt, nuolevan lusikkansa. Ja kun se oli tehty, niin pisti jokainen lusikkansa taskuunsa.

Mutta silloin ei Maija enää voinut itseään hillitä, vaan huusi aivan ääneen:

— Katsos Kalle, kuinka herttuattaren kieli tulee pitkälle, kun hän nuolee! Hän nuolee oikein moneen kertaan!

Ja Kalle nauroi niin, että hän aivan hirnui ilosta.

Olipa se rytäkkää, joka nyt seurasi. Vartijat hyökkäsivät heti lasten kimppuun ja alkoivat raahata heitä pois. Mutta Paracelsus riensi heidän avukseen. Heitä kuljetettiin kovaa kyytiä linnan tornissa olevaan vankihuoneeseen päin kärsimään rangaistusta majesteettirikoksesta, sillä ylhäisille henkilöille ei saa koskaan nauraa. Lapset takertuivat hädissään Paracelsuksen vyöhön. Samassa tämä mutisi loihtulukunsa, ja ennenkuin kukaan ennätti heihin tarttua, pyöri hän jo ympäri ja katosi sotilaitten silmien edestä.

Jatk.

Lähde: Pääskynen no 2, 1915, s. 33–39 (11–17)