Jouluilta: Ensimmäinen laulu

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jouluilta Ensimmäinen laulu.
Jouluilta
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg
Toinen laulu


Vienona hän, hymysuin
    kuin enkeli liikkuvi ko’issa,
leikkiä lyö sekä lohduttaa,
    tai tyyntävi viihtäin.
Ääneti torpastaan, salomailla mi kaukana piili,
läks sotavanhus Pistoli pois hämyhelkehen illan,
lämmenneenä jo liedestään, nysä räiskivä suussa.
Kenkään mökkiä ei kotimiehenä katso ja kenkään
ukkoa seuraa ei. Myös ainoa poika ja turva
kauas läks sotateille ja taisteli Turkkia vastaan.
Murhein matkahan ei toki vanhus lähtevän näytä;
mielissään kuni muut hän joulun riemua vartoi,
vankkaan kartanohon kun kutsut näät oli saanut.
»Viitsit, mies», oli virkkaillut majur, arvosa herra,
kirkon luona kun äskettäin aseveikkohon yhtyi,
»viitsit, Pistoli, istua noin kuin korpien metso,
pörrönä piileillen; niin harvoin meillä mä nään sun!
Viel’ ikä-päiviä on, viel’ askelen astua jaksaa
jalkasi ruhjounut; tule pois, tule jouluna viimeks.
Juhlat pitkiä on; kun marsseja, taistoja kerrot,
hauskuttaa hämypuhteet voit tuvan untelo-renkein.»
Näin oli haastellut sekä olkaan ukkoa lyönyt.
Mieless’ ystävä-kutsu ja myös majur arvosa itse,
ukko nyt unhottaa tien vaivat, tyynnä hän uhmaa
metsää synkkenevää sekä lunta, mi laattua tuiskun,
kattaen maat, loi nietoksin polun aution umpeen.
Rientäen uppoavaa puujalkaa pisti ja nosti
uljahin innoin, päästen niin, vaikk’ ontuen, eespäin.
Mut toki joutuummin väen-pirttiin hauskahan aatos
eeltä jo kiiti, ja mielessään hän haasteli hiljaa:
»Riemua riittää nyt, heti pirtiss’ aatto jo alkaa,
huolet kaikki jo nurkkaan jää sekä työpuku kirstuun,
kynttilät tuikahtaa, ja jo permannolla on oljet.
Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla,
missä he ennen leikkiä löi sekä lauleli aina!
Vaan suru kuuluu nyt siell’ istuvan, ankea kaipuu,
siitä kun nuoren, kapteenin piti Turkkia vastaan
taistoon mennä ja appelahan sulo puoliso jättää.
Harvoin kieli se helkkyy nyt klaverissa, ja soitto
ei ilotanssiin vie, talo vierait’ ei ole täynnä.
Yksin puoliso kapteenin vait itkevi, surren
riemua menneen lemmen kuun, sekä kehtoa soutain,
kaihoja laulavi lapselleen, jota ei isä nähnyt.
Vanhenneena ja nurjana vait talon arvosa rouva
kyökit käy, salit tyhjät käy, taas kääntyvi kyökkiin,
ärtyy, moittivi töitä, ja jos lepo muistuvi mieleen,
kätkyen ääreen jää sekä yhtyy tyttären itkuun.
Poissa se näin koko viihtymys on. Majur ukko, jo kyltyin
naisten kyynelihin, nojatuoliss’ istuen, yrmii
päivät kaikki ja tuskaantuu, ikiparkuja kuullen.
Yksipä siell’ on vain, min lapsenmieli se seesnä
valmis riemuhun ain’ on, lempeä Augusta neiti.
Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko’issa,
leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin,
milloin murhe jo pilviä tuo, ja ne myrskytä uhkaa.
Neitosen ansio myös on, jos tänä iltana oiva
lie väen kestitys, ei sitä nyt kai muistane toiset;
hän, tuo lapsekas impi, mi on koko kartanon nuorin,
huoltaa kaikki ja on vain riemun tuojana muiden.»
Noin hän mietti ja sai kylätielle ja jälkiä raiteen
kulki jo huojentuin, asutumpia seutuja, missä
loittoa loimahtain valo joskus kohtasi silmää.
Pitkäpä taival viel’ oli astua. Ilta se joutui
kolkon synkkänä vain. Yhä kiiruhtaa koki vanhus,
kulkushelske kun äkkiä soi sekä, täyttäen ilman,
korvia yllättää. Hän säikkyin hoippuvi syrjään,
hankeen vaipuen, katsoo taa. – Isoäänisin elkein
korskana hoilasi vain ajomies. Ohi juoksija kiiti
ohjin hellitetyin, kun »Iltaa, Pistoli!» kuului
reestä, ja vauhdissaan ori seisahtui heti kohta.
Lempeä ääni se korviin soi sekä ukkoa kutsui:
»Tulkaa, Pistoli, varmaan kai vie meille nyt tienne,
tulkaa pois, reen reunall’ lie toki istumapaikka;
kolkko ja raskas tie pimeässä on astua ramman.»
Näin soi kutsu, ja riemastuin hän käskyä kuuli,
tunsi jo äänest’ arvoisan sulo Augusta neidin,
totteli kohta ja mielissään reen reunahan istui.
Ihmeissäänpä jo päin hän kääntyi vienohon impeen:
»Joulua viettämähän salomailla te jäittekö, neiti,
matkaan umpioteillä ja pakkas-iltana yksin,
kartanohon kun nyt valo, lämpö jo kaikkia kutsuu,
kun rujo rampa se myös lumihankia kahlata koitti,
pyrkien innoissaan väen-pirttiin hauskahan aatoks?»
Leikkiä laskien vastasi vain kuustoistias impi:
»Nähkääs, Pistoli, korvess’ on liki lampea mökki,
syrjäinen kuni teidänkin, maja sortuva melkein!
Kuusien alla ja nietosten pesä siellä on ahdas
nälkiyneen emo-pyyn sekä viiden poikasen orvon;
jouluna myöskin nuo jyvä-kultaa, riemua kaipaa.»
Lausui näin hymysuin. Hämyillan kätkemä kyynel
äijän silmähän ensi, ja noin hän heltyen haastoi:
»Tulkoon teillekin niin ilo suojiin kartanon uljaan,
tulkoon nyt tänä päivänä niin, yhä jäämähän eelleen,
kuin salomökkiin syrjäiseen ilon itse te toitte,
ihmisrintoja lohduttain sekä kurjia viihtäin!»
Hällepä vastasi huoahtain kuustoistias impi:
»Turhaa vartoakaan! Ilo koskaan ei tule meille,
pois meni, pois kera kapteenin sotateille se Turkkiin.
Matkaan kun teki lähtöä hän, ja he kamssuja kiirein
senkin seitsemin etsi ja toi sekä kuomuhun ahtoi,
silloin siskoni onni se myös sekä äitini riemu,
taattoni leppoisuus tuli kuormaan myötä ja hukkui.
Itse kun viittasi vait, ikipäiviks lähtien ehkä,
ääneti hauskuus reen taa nousi ja läks sitä tietä.»
Ukko se aatteli vain, miten anteja suo eri määrin
kohtalo meille, ja kuin tois tölliin onnea hälle
tuo, jota rikkaat hyljeksii, ja hän ilmi jo lausui:
»Viihtyä rinnan kuink’ elo uhkea voi sekä kaipuu,
kuink’ ei inhemo riemuiten hyvän arvoa huomaa?
Mistäpä teill’ on puutoskaan? Ikämiehenä liikkuu
perheessään isä reippain päin, yhä toimia johtain.
Äiti se järjestää talon askaret arvoa täynnä,
helppoja huolia huojentaa omat tyttäret armaat.
Kilvan palvelijat käy työhön. Jos mitä mielit,
ihmiset toimekkaat heti kiirein toivosi täyttää.
Vankka ja vauras kartano on; sitä kulkija tiellä
katselemaan jää ihmeissään. Yli aittojen, aumain
siunaus runsauden kuni päivänpaiste se virtaa.
Totta jo riittää tuo: ei paljoa vaadita onneen!
Tulkaa katsomahan toki mökkiä Pistoli-vaarin!
Kykkivi itsekseen sotavanhus. Vilkuvi yksin
lieteen, hoitavi hiilostaan, on vaiti ja miettii.
Kenkään siell’ ei jaa ukon niukkoja anteja; kenkään
laittele ei hänen atriataan, ei patjoja pöyhi;
kolkoks oltava käy, ei ihmiskieli se äänny.
Kuuntelemaan jos jää, lumimyrskyss’ soi humu hongan,
Luojan luomia jos hän joskus mielisi nähdä,
hukka se, yksikseen kuni hän, liki mökkiä kiertää.
Jos läpi ruudun tarkastaa, milt’ ulkona näyttää,
huomaa vain hämyvyön, kunis yhtyy maa sekä taivas,
miettivi, tietäin: ei koko maailmass’, ilmojen alla
ihminen ainoakaan sydämessään muistele häntä,
aattele riemukseen, ett’ elää Pistoli vanhus!
Siltipä töllissään yhä vaan hän piippua polttaa,
päivän tyynenä alkaa, vait sen loppua vartoo.»
Ystävä-lohduin vastasi vain kuustoistias impi:
»Murheet pois! Pian ehkä ja arvaamatta jo poika
saapuvi taaton luo sotateiltä, ja loppuvi kaipuu.
Hän tuvan ahtaan laajentaa sekä uusivi silloin,
sarkoja jatkaa, tuo kotitoimiin nuorikon armaan,
viihtyvi, onnea luo elämäänne ja varttuvi vauraaks.
Rakkailleen isävaari ja lapsenlapsien riemuks,
istuen kunniapaikallaan, sotamuistoja kertoo;
poikapa piskuinen, joka marssii pyssynä sauva,
polvellenne jo käy sekä neuvoja kuulevi, kuinka
vertyä tietää mies, kun kutsuu syntymämaamme.»
Suoristautuvan näit hämyss’ äijän. Taistelumuistot
mielen täytti, ja unhottain erämaat sekä puutteet,
juhliin reimana saa sotaveikkona kartanoherran.
Kun liki kuistia seisahtui jalo juoksija vihdoin,
tyynnä jo viettohan aaton läks väen-pirttihin ukko;
lempeä tyttö se taas ilomielin rientävi saliin.
Riemupa nyt kodin armaan ei ota impeä vastaan,
huoli ja hiljaisuus vain, joulun vierahat oudot,
vienoa kohtaa. Turhaan loi valo kynttiläkruunuin
hohtoa juhlaisaa salin uljaan loistoa näyttäin;
ilmeni selvemmin vain murhe, mi mieliä kalvoi.
Synkkänä, keinua soudattain, majur arvosa istui,
huulilleen lasin nyrpeissään vei, lauhkenematta,
kun ikä-puoliso, tuskauneena ja huolia täynnä,
teekupin unhottain, siin’ eessään jäähtyä soi sen.
Istuen itsekseen sekä vanhempain näkyvistä,
vait, käsi otsallaan nyt kapteenin sulo rouva
hoivakseen vain lohtua kaipuun katkeran etsi.
Silmään vaiteliaan kävi varkain kyynele, toinen
poskea polttelevaa helohelmenä uursi ja häipyi.
Tuon näki, touhuin tullessaan, heti lempeä tyttö,
aavistain, ett’ taas hänen armaitaan oli myrsky
raastaen häirinnyt; vain hetkeks näytti se laanneen.
Haastaa tohtinut ei. Vait nyökäten, arkana riisuin,
pääsi jo vaatteistaan, ja jo paljastui siro päähyt.
Kutreja järjestäin luo siskon hiipivi hiljaa.
Vanhapa rouva se huoahtain noin virkkavi vihdoin:
»Augusta, kuule ja nää, mitä uutislehti se tietää,
posti min äsken toi. Jos haudass’ ois polo äitis!
Lyöty jo ruhtinas on, jota lankosi seurasi; saartoon,
vangiks joukko se jäi, vain harvat välttivät turmaa.»
»Vaimo, sa hourit», harmissaan majur arvosa haastoi,
»eihän vankeja mainita lain, ei saartoa myöskään;
kylkeä vastaan hyökättiin, jäi rintama vaaraan,
hukkui miestä, mut tien avas urho, ja kunnia säilyi.
Viihtyä juhlan suo, älä joulun riemua riistä;
vuoden tarjona siltikin on surupäiviä kyllin.»
Katkerin äänin, huoahtain ikä-puoliso vastas:
»Soisit, voisit siis ilakoivina nähdä sä meidät,
leikkiä nähdä ja liehuntaa, kun ehkä nyt Aadolf
kamppailee kera kuolon, maaksi jo maatuvi, taikka
Turkin vankina saa veririnnoin joulua viettää!»
Oihkien kapteenin sulo rouva se kimposi pystyyn,
kätki jo kasvons’ itkeyneet avohelmahan äidin,
lohtua saadakseen; majur-ukkopa äkkiä maljan
pöytään laukasi, nousten vait. Jalo silmä se loisti,
äissään oikasi varttaan hän, lumipäisenä seisten.
Vaimoon kääntyen, ylväin päin nyt verhoa vaatteen
riistävi rinnaltaan, poven uhkean arpia näyttäin:
»Talven kolmenkymmenisen sija tuoss’ oli sulla;
tokkopa haavat nää, verivammat kiinni jo käyneet,
rauhasi vei, sua kiusasi, kun sydämelläni uinuit?
Halvemmaksiko, vai, ikävöityä tyttäres arvaa,
miekka ja luoti jos on silonahkaan naarmuja tehnyt,
kylmemmäksikö jäävä se lie syli arpisen urhon?
Vaikene siis; vaikk’ kaatuis hän, mitä voivotus auttaa?
Kyyneltulvia kalliimpaa sekä parkua naisten
hurmeen tilkkakin on, min sankari kuolema eessään
taiston hetkenä suo kotimaansa ja kunnian uhriks.»
Haasti ja istuutui sekä julmana keinua alkoi.
Puoliso, karttaakseen ukon nurjaa hetkeä, hiljaa
keittiöhön meni toimiin, kun tytär ankea huoltaan
kaihoin itkemähän läks ääneti kammiohonsa.
Taaton seurahan yksin jäi kuustoistias impi.
Lapseen vienoiseen suru vanhuksen kävi vihloin;
syrjäss’ istuen, kyyneltyin tytär ukkoa katsoi,
miettien mielessään kodin entis-onnea, jolloin
riemu ja hilpeys soi: isä otsall’ leppeä rauha
siin’ oli armaan sees, kuni illan väikkyvä hohde.
Kaikk’ oli toisin nyt! Äkäpäisenä, pelkona muiden,
harteillaan iän taakka ja huolta ja harmia täynnä,
outo ja vieras vain oli perheessään isä-kulta.
Hapsia harmait’ tahtonut ois silitellä nyt impi,
suukoin pilviä häivyttää, jotk’ kaihtivat otsaa,
jos vain tohtinut ois hän häiritä taattoa tuimaa.
Nyt vain hiipivi luo klaverinsa ja kieliä hiljaa
empien koskettaa, taas äänten haipua antain.
Vaan jopa soinnut helkkyin soi, yhä vaihtelevammin
iskevä tahti se lyö, ja jo nuoruuslaulua taaton
säistäin laulavi raikkain suin kuustoistias impi.
Kun sanat innokkaat, nuo muistoon viel’ yhä jääneet
taistelun-aikaiset, taas korviin lauluna kaikui,
pohjaan joi lasin ukko ja keinuen tahtia polki.
Harmi se häipyi pois, lumo sointuin tenhosi mieltä;
nuoruus-aikojen aatokset heräs, suopea tunne
rinnan täytti, ja vihdoin soi tuon mahtava ääni,
säistäen bassollaan, sekä lauluun tyttären yhtyi.
Vaan kun vaikeni laulu, ja sormin leikkivin impi
hiljaa hälvenemään loi vienoja sointuja vielä,
nousi jo vanhus tuolistaan. Mut lempeä tyttö,
hoitaen haaveissaan sulosoittoa, ei sitä huomaa,
ennenkuin isä, käyden luo, käden ääneti laski
hius kiharoille jo pienon pään. Ilon yllätys immen
valtasi siin’, ylös silmän loi hän, katsoen taattoon.
Silmäss’ urhon herkkänä näit helokyynelen uivan,
syntyissään heti ehkäistyn; sylihinsä jo hellään
sulkevi lapsens’ armaan hän sekä lauhana lausuu:
»Lohdun tuoja, sä lähde ja viekota äitiä riemuun,
niinkuin viekotit ilvein mun, mene siskosi luokse,
raukan viihdykkeeks sana keksi, mä en sitä löydä,
vaikka ma järkeä jankkaisin juropäin koko illan.»
Haasti ja laski jo tyttäryen; suli lempehen impi,
äkkiä varpailleen kohos, suuteli häntä ja kaikkos.