Jouluilta: Toinen laulu

Ensimmäinen laulu

Toinen laulu. Jouluilta Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Kolmas laulu

Astu unten huvihaakseen:

siskon surut karkoittaakseen,

lauloi tyttö

laulun kainon vain!

Arkiohuoneessaan, yläkerran kammioss’ surren,

puoliso kapteenin kera lapsens’ uinuvan istui.

Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan,

lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa

siirteli paikoilleen tai lieden hehkua hoiti.

Kaikk’ oli vait, yöpöydäll’ lekkui himmeä lamppu,

raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell’ oli joulu.

Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin:

»Oi», hän lausui, »onnipa on, kun ei mua raukkaa

poika se pyytänyt oo, kun rintani vaisuna vielä

vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee.

Istuen yksin voin ikävissäni itkeä joskus,

päiväni pitkäks käy, soma ois oma ystävä saada:

– mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli!

Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä

sulho, ja seikka se itsellein uness’ sattunut oisi,

minkä mä äskettäin sain uinahtaissani nähdä.

Yö oli päättyvinään; mut viel’ yli kartanon usvat

synkkiä varjoja loi, oli syyskesä, puiss’ oli lehvät,

vaan surun öiset kyynelveet joka lehteä painoi;

kaikk’ oli itkua vain, koko luontoa murhe se kaihti.

Vaan etelässä mä pilven näin: veri tummana tullen,

taivaanäären täytti jo tuo sekä päin yhä painui;

puistoss’ äkkiä näin nyt kapteenittaren yksin.

Säikkyen huusin: ’Tulkaa pois, rajuilma se uhkaa,

kiirein suojahan, oi!’ Vait paikallenne te jäitte.

Pilvi jo puhkesi, purkautui, – vaan en näe vettä! –

ruusuja vihmoi vain, punaruusuja; kuin verivihmein

loisti ne vaan, ja te värjyin jäitte jo kukkien verhoon.

Niinpä mä arvelen itseksein: etelästäpä varmaan

nyt veriviestejä saa, – oat tunteva on moni rinta!»

Rouva se murheissaan pään kutrisen nosti ja tyttöön

katseen loi sekä tuskain syyt tukahutti ja lausui:

»Lähteä hetkeks voit luo muiden riemuhun illan,

leikkiä pirtiss’ on, veriviestejä ei tule sinne.

Onnekas, oi, pian itsestäs näet ehkä jo unta

myrskyineen ja sa kätköön vain pyrit, itkien yössäs.»

Lausui näin; huvituksihin illan riensi jo riemuin

tyttö, ja yksin jäi kera lapsen lohduton äiti.

Kauan herkkänä vait oli hän: yhä toivoton aatos

kiiteli harhaillen, suli riemuun entisen onnen,

tai kuvitelmia tuskain toi; välihetkinä vain hän

lastaan valvenevaa, suin haikein laulaen, viihti.

»Uinuos, armas», lauloi hän, »kukan umpuna uinu,

unten mailla sa nää, miten äitis tuutivi lastaan!

Ah, pian itse on noin hän tuskia tuntematonna,

vaan et niin sulo unta sa saa, kun tuutivi vieras.

Auvo sa äidin, painuissain yli viehkeän otsas

rauhaisan, mun seestyvi silmä ja haipuvi kyynel;

vaikka se kierisi kasvoilles, sulosuin, univalvein

vain hymyäisit, kuin jos poskeas sormeni hempis.

Rauhaan, purppurapilvi, sä jää: elon aamuna vielä

uinua saat; pian harhailut kera päiväsi alkaa.

Kohtalo kiidättää sua myrskyn myötä, ja silloin

tummuvi kirkkautes, helo häipyvi, kyynelet tulvii.

Kullan pilveni, oi, elos aamuna tyynnä sä uinu!»

Lauleli näin, mut vain eri ottein. Vaihtuvin aioin

vaikeni laulu, ja taas nyt kehdon liepeä liike

kuului vain sekä naksutus uuraan heilurikellon.

Vihdoin uksi se ulvahtaa. Tuli lempeä sisko,

herkkänä, huolissaan, surevalle jo lohtua tuomaan.

Saapui hän hymysuin, mut syrjään jäi, muka suuttuin,

kun hämy synkkä se vain sekä mykkyys kohtasi häntä.

Hellään nuhteli hän nyt siskoa ankeamieltä:

»Kultani, yössäkö näin kuin haudan haamu sa istut,

yksinäs aaveillen, huh! pois heti kirkuen juoksen!

Haasta jo, nouse jo, oi, tule, häivytä kanssani, kulta,

huoltesi kaihot pois, unen ilveet vain sua vaivaa.»

Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain

huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui:

»Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe

hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava.

Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot

miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä!

Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain! Itämailla

ei elä villit; hehkua tunteen siellä ja hurmaa,

silmäin säihkyä on, maan päällä on auvoja taivaan.

Kirjoja luin: ota Moore tai Irving, tutki Alhambraa,

verta ja kahleit’ et sydämessäsi aattele silloin,

pelkäät ehkäpä vain, ett’ yltiöriemuhun armaas

Pohjolan unhottaa sekä murheisen kotisirkun.

Hetkeks jos, surut unhottain, mua kuulla sa tahdot,

niin luen laulun vain, mihin aiheen antavi Aadolf;

haaveiluks et saa sitä väittää; – niin kävis seikat,

jos hän vangiks jäis; itämaista on kaikki ja totta.»

Lausuen näin, sirolehtiä kirjoitettuja impi

auki jo kääri ja poskillaan puna viehkeä alkoi:

Viestit kulkee seraljissa;

haltijatar haaremissa,

uinumaanko jäät?

Saapui kirje sulttanilta:

»Seidi! pylväskaitehilta,

sulttanitar,

juhlasaaton näät.»

Aamun tenhoon, häätäin häivän,

nousi kultakehrä päivän

yli Bosporin;

kauniimpana hohti helyin,

sädeloiston kimmeltelyin

parvekkeella

tähti haaremin.

Sulo silmä väikkeen vienon

tuikahtaa soi yli tienon;

juhlat alkavat.

Minne katsoi, kansaa kiehuu,

venheet liukuu, purjeet liehuu,

elää, liikkuu

salmet, rantamat.

Mistä riemu, jok ei laannut?

Lippu Mahmudin on saanut

voiton ylvähän:

Viel’ on maassa tarmon jänne,

taisto päättyi, orjiks tänne

riemuin tuodaan

vangit Venäjän.

Kalvas joukko tulee tuolla!

Vaaran, taiston tiellä kuolla

tyynnä tohtis tuo;

kahleissa nyt joukko vankein

allapäin käy mielin ankein,

yksi vainen

uhkakatseen luo.

Tiuskiessa vartijoiden,

kahleissaankin kauhuks noiden,

urho nostaa pään.

Jalot piirteet synkistyvät,

säihkyin leimuu silmät syvät;

surmaa uhmas

viha ylvään tään.

Kiihtyin kansa työntyi kohti,

katsehissa kiukku hohti,

uljast’ uhaten;

mutta parvekkeelta lähti

vienona, kuin tuikkis tähti,

säde silmän,

vankiin kiintyen.

Seidin sydän vuotaa verta;

noinpa hänkin vietiin kerta

synnyinmaastahan,

Serbian laaksoin lapsuusko’ista,

satakielten ruusustoista,

onnestansa

mailta Moravan.

Povi nousee, posket palaa;

»Katsos vierasta!» hän salaa

virkkaa orjalleen.

»Kahleen kantajaks ei totu

valtakotkan vapaa rotu,

lentää tahtoo

yli maan ja veen.»

»Urhon vapaaks saatan varmaan:

eläköön hän eestä armaan,

maineen, synnyinmaan!»

Lausui, rinnass’ into hellä,

laittoi ruusulehtisellä

puolisolleen

kainon viestin vaan:

»Saakoon kera ruusun tuokseen

Seidin huokauksen luokseen

uljas valtijas:

mainees hurmaamana, kulta,

pyytäisin mä hetken sulta,

jotta kiittää

saan sua juhlastas.»

Näin luki; siskoon hän salavihkaa vilkasi, lausuin:

»Et sinä jännity, et kysy tietoja! Kas, tämä ensi

lauluni päättyi näin, ois toinen kuultava vielä.

Haasta jo, vaiti sa jäät, sano tottakin, onko se sievä?

Kaikki se täydelleen kuin kirjoiss’ on. Ihan uutta

juhlan juoni se vain on, sulttanitar sekä vanki.

Nyt taas kuule ja suutelo suo, kun loppuhun ehdin.»

Haarem-puiston vehmastoista

tie käy majaan, miss’ ei loista

ihmeet taitehen,

ruusustoon, jok’ idän kesään

kukkiin puhkes, piilopesään

sulo rauhan,

templiin sydämen.

Siellä luopuu valtikastaan

valtijas, ei ota vastaan

loiston kunniaa;

hourisuukot, simahuulet,

balsamiset tuoksutuulet,

lempi, lempi

siellä odottaa.

Jos hän väsyy vallan vaivaan,

haaveiss’ illan tahtoo taivaan

nähdä profeetan,

nähdä tunteen keväät hennot,

tuta muistot, toivon lennot,

käy hän aina

kukkasmajahan.

Sinne tarhaan sulo tuokseen

Seidiä hän vartoo luokseen,

vastattuaan noin:

»Sulttanitar, vilveess’ ehtoon

sen luo tullos ruusulehtoon,

ken sun kirjees

luki suuteloin.»

Vuorten peittoon päivä vaipui,

pilven purppurat jo haipui

taivaanrannan taa;

kuu luo salmeen valosillan,

laulaa satakielet illan. –

Joudu, Seidi,

herras kaihoaa!

Saapuu hän, kuin virva väikkyin,

vait kuin yö, kuin kauris säikkyin

puolisonsa luo;

käskijänsä katseen eessä

polvistuu ja heljän seessä

hunnun häivän

kasvoiltansa luo.

Poskilla on puna hienoin,

silmäss’ säihkyy hohtein vienoin

kyynel kuulakas:

»Onniko vai tuska toi sen?»

syliins’ saaden puolisoisen,

hiljaa hältä

kysyy valtijas.

»Auvoni!» hän huokas haastain,

»lapsuuspäiväin mielimaastain

viel’ on muistossain

impi-ystävä, mi kukkaan

hetkeks puhkes, häipyi hukkaan;

Serbian ruusuks

sanottiin hän vain.

»Kukkain kuu jo talven liensi,

ristin eestä taistoon riensi

urhot Serbian.

Serbian ruusun punalehti

kelmetä jo ennen ehti,

kuin ne kuihtui,

kukat kunnahan.

»Luona hopeaisen Savan

vaipui tuskiin sydänhaavan

hautaan hiljaiseen.

Yksi tiesi sen, oi armas:

pakahtui tuon immen parmas,

kun toit tänne

sulhon orjuuteen.

»Riemuhuudot kun soi sulle,

murheita toi mieleen mulle

juhlan päivä tää.

Kevät sydämen on arka,

siksi itkee Seidi parka,

siitä, herra,

kyynelet on nää!

»Missä leimuu Pohjan liesi,

riutuu nyt, kuin hän, kentiesi

murhein morsian;

tänne kyynelkatse kääntyy,

anoo armastaan, mi nääntyy,

kauas jääden

vangiks voittajan.»

Hiljaa huokas noin kuin tuuli,

päänsä painoi rusohuuli

rintaan valtiaan.

»Saat», hän voitettuna vastas,

»vangin joka suudelmastas:

lunnaas, Seidi,

nyt jää lukemaan!»

Idän koi jo kuultaa esiin,

aamutuulet Peran vesiin

liehuu leyhähtäin;

purjeet painaa mastopuuta,

kiitää kohti salmen suuta

Seidin vangit

kotiin pohjaan päin.

Kuulijani, sisko kulta,

älä runon ylhää tulta

etsi laulustain!

Astu unten huvihaakseen:

siskon surut karkoittaakseen,

lauloi tyttö

laulun kainon vain!

Näin luki laulua hän, vain äänin värjyvin ensin,

kainona kiiruhtain, tai henkeä taas pidätellen,

kunnes myötä jo tempautui, ja nyt ääni se helkkyin,

vienona soinnahtain, toi hennon laulelon ilmi.

Vaan kun viittasi viimein itseens’ siinä ja siskoon,

koskettain surut tuon, joit’ tahtoi hellänä viihtää,

puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui.

Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko

kehkeyneempi nyt ei toki jää; heti kohti jo kiitäin,

painavi suudellen povehensa hän itkevän immen.

Vihdoin, haastaen hiljalleen, kuustoistias äänsi:

»Kultani, huonees tää, salakätkösi sun, jätä hetkeks,

katselemaan huvituksia käy, iloleikkejä pirtin;

näät, miten aihe se pieninkin voi riemua tuottaa.

Pistoli vanhus kai siell’ istuvi piippua polttain,

mielissään, hymysuin, vain meillä on itkua täällä;

taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin:

köyhiks jäämme, me rikkaat, joill’ on kaipio vainen.

Lähde ja kartuta riemua tuon; kun taaria tuopin

hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi sieluus.

Mielipä sinne mun ois, mut jättänen nyt sinut yksin,

silmäsi synkistyy, joka nyt niin seesnä jo hohtaa,

vaivatkin runotyön ois menneet hukkahan aivan.

Turviin lapsesi jään, jos valveutuu, heti huollan;

tuudita en, sun tyyliis, suukon saa sylivauva

kohta ja hengähtäin puvun uuden lämmitän illaks.

Siistinä, hienona näin, ei hän sua kaivata tiedä,

hentoa hellin vain, kuin kasteenhelmeä kukka.»

Lausui näin. Sulosuin toki vastasi lempeä sisko:

»Toistepa, oi! Tänä iltana työs on kaikkia hoitaa,

kaikkeen joutua, kaikkia muistaa. Mulle jo, armas,

kyllin soit, mitä vailla ma viel’ oon, suo tämä tässä.»

Haasti ja lapseen uinuvahan vain viittasi, jatkain:

»Tää on siskosi lohtu ja viihdyke; suottapa toista

etsisi äiti. Jo henkäys tuon saa mieleni rikkaaks

kaipuussaan; vain katse, ja kirkastuu sydän öinen!»

Vaan yli pienoisen, rusoposkin siinä mi uinui,

painoi nyt kiharaisen pään kuustoistias impi,

katseli hetken vait sekä vihdoin kuiski ja lausui:

»Äitisi lohtu, sa uinu ja jää vain äitisi turviin,

mutta jos itkevi taas hän, valvene, vieno, ja koska

kielesi haastele ei, puhu silmin tenhoavaisin:

’Maammoni, pitkä ja raskas tie mun vielä on eessä;

itkuja kyllä mä saan, vaan mistäpä riemua, rauhaa,

äidinsilmä jos ei tule mieleen. Suo hymy armas,

koituva on hymy tuo surupäivinä lapsesi hoivaks’!»

Haasti ja sormenpäin rusoposkia uinujan armaan

hiljaa koski ja pois kuin kukkastuoksu jo häipyi.