Jouluilta: Toinen laulu

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ensimmäinen laulu Toinen laulu.
Jouluilta
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg
Kolmas laulu


Astu unten huvihaakseen:
siskon surut karkoittaakseen,
lauloi tyttö
laulun kainon vain!
Arkiohuoneessaan, yläkerran kammioss’ surren,
puoliso kapteenin kera lapsens’ uinuvan istui.
Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan,
lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa
siirteli paikoilleen tai lieden hehkua hoiti.
Kaikk’ oli vait, yöpöydäll’ lekkui himmeä lamppu,
raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell’ oli joulu.
Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin:
»Oi», hän lausui, »onnipa on, kun ei mua raukkaa
poika se pyytänyt oo, kun rintani vaisuna vielä
vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee.
Istuen yksin voin ikävissäni itkeä joskus,
päiväni pitkäks käy, soma ois oma ystävä saada:
– mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli!
Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä
sulho, ja seikka se itsellein uness’ sattunut oisi,
minkä mä äskettäin sain uinahtaissani nähdä.
Yö oli päättyvinään; mut viel’ yli kartanon usvat
synkkiä varjoja loi, oli syyskesä, puiss’ oli lehvät,
vaan surun öiset kyynelveet joka lehteä painoi;
kaikk’ oli itkua vain, koko luontoa murhe se kaihti.
Vaan etelässä mä pilven näin: veri tummana tullen,
taivaanäären täytti jo tuo sekä päin yhä painui;
puistoss’ äkkiä näin nyt kapteenittaren yksin.
Säikkyen huusin: ’Tulkaa pois, rajuilma se uhkaa,
kiirein suojahan, oi!’ Vait paikallenne te jäitte.
Pilvi jo puhkesi, purkautui, – vaan en näe vettä! –
ruusuja vihmoi vain, punaruusuja; kuin verivihmein
loisti ne vaan, ja te värjyin jäitte jo kukkien verhoon.
Niinpä mä arvelen itseksein: etelästäpä varmaan
nyt veriviestejä saa, – oat tunteva on moni rinta!»
Rouva se murheissaan pään kutrisen nosti ja tyttöön
katseen loi sekä tuskain syyt tukahutti ja lausui:
»Lähteä hetkeks voit luo muiden riemuhun illan,
leikkiä pirtiss’ on, veriviestejä ei tule sinne.
Onnekas, oi, pian itsestäs näet ehkä jo unta
myrskyineen ja sa kätköön vain pyrit, itkien yössäs.»
Lausui näin; huvituksihin illan riensi jo riemuin
tyttö, ja yksin jäi kera lapsen lohduton äiti.
Kauan herkkänä vait oli hän: yhä toivoton aatos
kiiteli harhaillen, suli riemuun entisen onnen,
tai kuvitelmia tuskain toi; välihetkinä vain hän
lastaan valvenevaa, suin haikein laulaen, viihti.
»Uinuos, armas», lauloi hän, »kukan umpuna uinu,
unten mailla sa nää, miten äitis tuutivi lastaan!
Ah, pian itse on noin hän tuskia tuntematonna,
vaan et niin sulo unta sa saa, kun tuutivi vieras.
Auvo sa äidin, painuissain yli viehkeän otsas
rauhaisan, mun seestyvi silmä ja haipuvi kyynel;
vaikka se kierisi kasvoilles, sulosuin, univalvein
vain hymyäisit, kuin jos poskeas sormeni hempis.
Rauhaan, purppurapilvi, sä jää: elon aamuna vielä
uinua saat; pian harhailut kera päiväsi alkaa.
Kohtalo kiidättää sua myrskyn myötä, ja silloin
tummuvi kirkkautes, helo häipyvi, kyynelet tulvii.
Kullan pilveni, oi, elos aamuna tyynnä sä uinu!»
Lauleli näin, mut vain eri ottein. Vaihtuvin aioin
vaikeni laulu, ja taas nyt kehdon liepeä liike
kuului vain sekä naksutus uuraan heilurikellon.
Vihdoin uksi se ulvahtaa. Tuli lempeä sisko,
herkkänä, huolissaan, surevalle jo lohtua tuomaan.
Saapui hän hymysuin, mut syrjään jäi, muka suuttuin,
kun hämy synkkä se vain sekä mykkyys kohtasi häntä.
Hellään nuhteli hän nyt siskoa ankeamieltä:
»Kultani, yössäkö näin kuin haudan haamu sa istut,
yksinäs aaveillen, huh! pois heti kirkuen juoksen!
Haasta jo, nouse jo, oi, tule, häivytä kanssani, kulta,
huoltesi kaihot pois, unen ilveet vain sua vaivaa.»
Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain
huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui:
»Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe
hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava.
Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot
miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä!
Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain! Itämailla
ei elä villit; hehkua tunteen siellä ja hurmaa,
silmäin säihkyä on, maan päällä on auvoja taivaan.
Kirjoja luin: ota Moore tai Irving, tutki Alhambraa,
verta ja kahleit’ et sydämessäsi aattele silloin,
pelkäät ehkäpä vain, ett’ yltiöriemuhun armaas
Pohjolan unhottaa sekä murheisen kotisirkun.
Hetkeks jos, surut unhottain, mua kuulla sa tahdot,
niin luen laulun vain, mihin aiheen antavi Aadolf;
haaveiluks et saa sitä väittää; – niin kävis seikat,
jos hän vangiks jäis; itämaista on kaikki ja totta.»
Lausuen näin, sirolehtiä kirjoitettuja impi
auki jo kääri ja poskillaan puna viehkeä alkoi:
Viestit kulkee seraljissa;
haltijatar haaremissa,
uinumaanko jäät?
Saapui kirje sulttanilta:
»Seidi! pylväskaitehilta,
sulttanitar,
juhlasaaton näät.»
Aamun tenhoon, häätäin häivän,
nousi kultakehrä päivän
yli Bosporin;
kauniimpana hohti helyin,
sädeloiston kimmeltelyin
parvekkeella
tähti haaremin.
Sulo silmä väikkeen vienon
tuikahtaa soi yli tienon;
juhlat alkavat.
Minne katsoi, kansaa kiehuu,
venheet liukuu, purjeet liehuu,
elää, liikkuu
salmet, rantamat.
Mistä riemu, jok ei laannut?
Lippu Mahmudin on saanut
voiton ylvähän:
Viel’ on maassa tarmon jänne,
taisto päättyi, orjiks tänne
riemuin tuodaan
vangit Venäjän.
Kalvas joukko tulee tuolla!
Vaaran, taiston tiellä kuolla
tyynnä tohtis tuo;
kahleissa nyt joukko vankein
allapäin käy mielin ankein,
yksi vainen
uhkakatseen luo.
Tiuskiessa vartijoiden,
kahleissaankin kauhuks noiden,
urho nostaa pään.
Jalot piirteet synkistyvät,
säihkyin leimuu silmät syvät;
surmaa uhmas
viha ylvään tään.
Kiihtyin kansa työntyi kohti,
katsehissa kiukku hohti,
uljast’ uhaten;
mutta parvekkeelta lähti
vienona, kuin tuikkis tähti,
säde silmän,
vankiin kiintyen.
Seidin sydän vuotaa verta;
noinpa hänkin vietiin kerta
synnyinmaastahan,
Serbian laaksoin lapsuusko’ista,
satakielten ruusustoista,
onnestansa
mailta Moravan.
Povi nousee, posket palaa;
»Katsos vierasta!» hän salaa
virkkaa orjalleen.
»Kahleen kantajaks ei totu
valtakotkan vapaa rotu,
lentää tahtoo
yli maan ja veen.»
»Urhon vapaaks saatan varmaan:
eläköön hän eestä armaan,
maineen, synnyinmaan!»
Lausui, rinnass’ into hellä,
laittoi ruusulehtisellä
puolisolleen
kainon viestin vaan:
»Saakoon kera ruusun tuokseen
Seidin huokauksen luokseen
uljas valtijas:
mainees hurmaamana, kulta,
pyytäisin mä hetken sulta,
jotta kiittää
saan sua juhlastas.»
Näin luki; siskoon hän salavihkaa vilkasi, lausuin:
»Et sinä jännity, et kysy tietoja! Kas, tämä ensi
lauluni päättyi näin, ois toinen kuultava vielä.
Haasta jo, vaiti sa jäät, sano tottakin, onko se sievä?
Kaikki se täydelleen kuin kirjoiss’ on. Ihan uutta
juhlan juoni se vain on, sulttanitar sekä vanki.
Nyt taas kuule ja suutelo suo, kun loppuhun ehdin.»
Haarem-puiston vehmastoista
tie käy majaan, miss’ ei loista
ihmeet taitehen,
ruusustoon, jok’ idän kesään
kukkiin puhkes, piilopesään
sulo rauhan,
templiin sydämen.
Siellä luopuu valtikastaan
valtijas, ei ota vastaan
loiston kunniaa;
hourisuukot, simahuulet,
balsamiset tuoksutuulet,
lempi, lempi
siellä odottaa.
Jos hän väsyy vallan vaivaan,
haaveiss’ illan tahtoo taivaan
nähdä profeetan,
nähdä tunteen keväät hennot,
tuta muistot, toivon lennot,
käy hän aina
kukkasmajahan.
Sinne tarhaan sulo tuokseen
Seidiä hän vartoo luokseen,
vastattuaan noin:
»Sulttanitar, vilveess’ ehtoon
sen luo tullos ruusulehtoon,
ken sun kirjees
luki suuteloin.»
Vuorten peittoon päivä vaipui,
pilven purppurat jo haipui
taivaanrannan taa;
kuu luo salmeen valosillan,
laulaa satakielet illan. –
Joudu, Seidi,
herras kaihoaa!
Saapuu hän, kuin virva väikkyin,
vait kuin yö, kuin kauris säikkyin
puolisonsa luo;
käskijänsä katseen eessä
polvistuu ja heljän seessä
hunnun häivän
kasvoiltansa luo.
Poskilla on puna hienoin,
silmäss’ säihkyy hohtein vienoin
kyynel kuulakas:
»Onniko vai tuska toi sen?»
syliins’ saaden puolisoisen,
hiljaa hältä
kysyy valtijas.
»Auvoni!» hän huokas haastain,
»lapsuuspäiväin mielimaastain
viel’ on muistossain
impi-ystävä, mi kukkaan
hetkeks puhkes, häipyi hukkaan;
Serbian ruusuks
sanottiin hän vain.
»Kukkain kuu jo talven liensi,
ristin eestä taistoon riensi
urhot Serbian.
Serbian ruusun punalehti
kelmetä jo ennen ehti,
kuin ne kuihtui,
kukat kunnahan.
»Luona hopeaisen Savan
vaipui tuskiin sydänhaavan
hautaan hiljaiseen.
Yksi tiesi sen, oi armas:
pakahtui tuon immen parmas,
kun toit tänne
sulhon orjuuteen.
»Riemuhuudot kun soi sulle,
murheita toi mieleen mulle
juhlan päivä tää.
Kevät sydämen on arka,
siksi itkee Seidi parka,
siitä, herra,
kyynelet on nää!
»Missä leimuu Pohjan liesi,
riutuu nyt, kuin hän, kentiesi
murhein morsian;
tänne kyynelkatse kääntyy,
anoo armastaan, mi nääntyy,
kauas jääden
vangiks voittajan.»
Hiljaa huokas noin kuin tuuli,
päänsä painoi rusohuuli
rintaan valtiaan.
»Saat», hän voitettuna vastas,
»vangin joka suudelmastas:
lunnaas, Seidi,
nyt jää lukemaan!»
Idän koi jo kuultaa esiin,
aamutuulet Peran vesiin
liehuu leyhähtäin;
purjeet painaa mastopuuta,
kiitää kohti salmen suuta
Seidin vangit
kotiin pohjaan päin.
Kuulijani, sisko kulta,
älä runon ylhää tulta
etsi laulustain!
Astu unten huvihaakseen:
siskon surut karkoittaakseen,
lauloi tyttö
laulun kainon vain!
Näin luki laulua hän, vain äänin värjyvin ensin,
kainona kiiruhtain, tai henkeä taas pidätellen,
kunnes myötä jo tempautui, ja nyt ääni se helkkyin,
vienona soinnahtain, toi hennon laulelon ilmi.
Vaan kun viittasi viimein itseens’ siinä ja siskoon,
koskettain surut tuon, joit’ tahtoi hellänä viihtää,
puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui.
Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko
kehkeyneempi nyt ei toki jää; heti kohti jo kiitäin,
painavi suudellen povehensa hän itkevän immen.
Vihdoin, haastaen hiljalleen, kuustoistias äänsi:
»Kultani, huonees tää, salakätkösi sun, jätä hetkeks,
katselemaan huvituksia käy, iloleikkejä pirtin;
näät, miten aihe se pieninkin voi riemua tuottaa.
Pistoli vanhus kai siell’ istuvi piippua polttain,
mielissään, hymysuin, vain meillä on itkua täällä;
taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin:
köyhiks jäämme, me rikkaat, joill’ on kaipio vainen.
Lähde ja kartuta riemua tuon; kun taaria tuopin
hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi sieluus.
Mielipä sinne mun ois, mut jättänen nyt sinut yksin,
silmäsi synkistyy, joka nyt niin seesnä jo hohtaa,
vaivatkin runotyön ois menneet hukkahan aivan.
Turviin lapsesi jään, jos valveutuu, heti huollan;
tuudita en, sun tyyliis, suukon saa sylivauva
kohta ja hengähtäin puvun uuden lämmitän illaks.
Siistinä, hienona näin, ei hän sua kaivata tiedä,
hentoa hellin vain, kuin kasteenhelmeä kukka.»
Lausui näin. Sulosuin toki vastasi lempeä sisko:
»Toistepa, oi! Tänä iltana työs on kaikkia hoitaa,
kaikkeen joutua, kaikkia muistaa. Mulle jo, armas,
kyllin soit, mitä vailla ma viel’ oon, suo tämä tässä.»
Haasti ja lapseen uinuvahan vain viittasi, jatkain:
»Tää on siskosi lohtu ja viihdyke; suottapa toista
etsisi äiti. Jo henkäys tuon saa mieleni rikkaaks
kaipuussaan; vain katse, ja kirkastuu sydän öinen!»
Vaan yli pienoisen, rusoposkin siinä mi uinui,
painoi nyt kiharaisen pään kuustoistias impi,
katseli hetken vait sekä vihdoin kuiski ja lausui:
»Äitisi lohtu, sa uinu ja jää vain äitisi turviin,
mutta jos itkevi taas hän, valvene, vieno, ja koska
kielesi haastele ei, puhu silmin tenhoavaisin:
’Maammoni, pitkä ja raskas tie mun vielä on eessä;
itkuja kyllä mä saan, vaan mistäpä riemua, rauhaa,
äidinsilmä jos ei tule mieleen. Suo hymy armas,
koituva on hymy tuo surupäivinä lapsesi hoivaks’!»
Haasti ja sormenpäin rusoposkia uinujan armaan
hiljaa koski ja pois kuin kukkastuoksu jo häipyi.