Jouluilta: Kolmas laulu

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toinen laulu Kolmas laulu.
Jouluilta
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg
Jouluilta


Metsäin puut Hän verhovi,
    Hän jyvän ankean linnun
löytää suo: Hän vastakin on
    mua auttava vielä.
Pirtiss’ istui vain sotavanhus, juttuja juontain,
piippua poltti ja kansallen sotakummia kertoi,
kunnes loittoni hän tarinoiden Turkkihin asti.
»Turkin», virkkavi vain, savupilveä työntäen kattoon,
»tunnen kuin takataskuni, vaikk’en taisteluteiltä.
Leiriss’, aina kun iltaisin pakinoitihin ennen,
urhot, kaukana taistelleet, teki selkoa maasta,
muistaen kauhukseen sen kansan hurjia töitä.
Seid Ali, Mustafa bei ja Kapudan pasha ja Achmed,
– ääniäkin, mihin ihmiskiel’ ei äkkiä taivu, –
mainittiin sekä myös, miten uhmien uskoton elää.
Turkasihin, kuin vaskeen, ei pure luoti ja miekka;
lyöty jo maahan, karkaa päin kädess’ säippyräsäilä,
partaa puistavi vain, kuin leijona riehuen jälleen.
Taistoss’ armoa pyydetä ei, ei anneta myöskään;
onnipa sen, kuka kaatuu: ei toki polteta miestä!
Juhlia viettäissään jumalilleen siellä he, nähkää,
joukon vankeja tuo, pikiverhoon käärien kunkin;
syttävät ilveekseen nyt liekkiin nuo muka soihduiks.
Unta ma näin monet yöt: tuliroihuna rintaman eessä
loimuavan näin kapteenin sekä poikani rakkaan;
valvoen aattelin öin: suru etsii kaikkia meitä.»
Haasteli näin. Mut kuunnellut liki usta jo hetken
huomaamatta ja vait oli lempeä Augusta neiti.
Taisteli rinnass’ immen murhe ja nauru. Kun astui
äijän luo, hänen nuhteessaan soi leppeä harmi:
»Vaiti jo, Pistoli, hyi, suunpieksijä, jouluna näinkö
kammoja kertoo mies, vain julmia juoruja syöttäin?
Älkäähän, kun toiste se taas vie meille jo tienne,
porraspuilla ma tervehtää ilomielin en aio.
Enpäs! käyn veräjälle ja, torjuin luota jo kaukaa,
huitoen huudan vain: Pois täältä, te turmiolintu!
Turkkiin pois! palot ihmisten suo lämpöä siellä;
tääll’ ei ruokaa saa; ei keitetä; pois, ohi menkää!»
Naurahtain toki vain sotavanhus vastasi tuohon:
»Neiti, te älkää nyt; ei vaaraa! myös toki heillä
tunteet Turkiss’ on, vaikk’ ois petomaisia hurjat.
Peikot julmemmat sodan aikana tääll’ oli meillä,
tappeli mustat bashkiirit sekä kalmukit inhat,
verta he imuin joi, koni-luuskain raatoja söi he.
Ryyppyjä kun rumat otti ja tyhjiin pulloa lypsi,
nosti he vain sen pohjaa, pää ei taipunut taapäin;
häijyjä näät ei estellyt nenän nirppu, mi siinä,
kurkkien otsaan päin, jäi pullon kainalokohtaan.
Silmät kiiluivat sysimustina päässä, ja säihkyin
hiilet nuo kipunoivat, suu kuin lekkuva uuni
hohkui ammollaan; kävi luontoon rintaman eessä,
kun nämä, ratsua kiidättäin, tuli kiljuen kohti.
»Maaliskuun oli ilta ja maass’ sota syttynyt äsken,
eess’ oli rauhasa yö, kun päivemmällä jo löimme
kaikoksiin veripäin kasakoiden partiojoukot.
Taistelukenttää kohti ma hiivin ryöstöhön yksin,
saadaksein kukaties rahariunan kaatunehilta,
tai hopeaisen vyön, tai muuta, mi kelvata voisi.
Paikkahan ehdin, miss’ oli kiihkein tappelu käynyt.
Ruumiit maass’ oli vierekkäin; väsymättä mä etsin,
vaan ne jo tyhjiks ryöstelleet oli kulkurit tienoon.
Harmissain jätin etsimiset ja ma metsähän astuin,
oikaistakseni leiriin päin, kun pensahikossa
taas näin kaatunehen, sekä jälleen toivoni elpyi.
Kuljin päin; kasakanko ma nään? Ei, hirviön inhan,
lyödyn kalmukin näin. Sula-hangen mättähikössä,
vieressään hepo kuollut, julmana, liikkumatonna
mies oli pitkällään, verinaamaa kääntäen ilmaan.
»Luontoa melkein karmi, ja pois ma jo väistyä aioin,
vaan puku häll’ oli oiva, ja myös siniröijy se loisti,
pullon maksava kai, jos möitkin tuttavahintaan.
Muiden saaliiks en toki jättää moista ma voinut,
vaan minä, rientäin luo, ruman niskaan kiinni jo tartuin.
Kuolleeks luulin tuon, mut miehen päätä kun nostin,
tuskat sai hänet taineistaan, ja ne aukeni, silmät.
Tuijottain hän parkasi, voihki ja haasteli vuoroin.
Tuskat, voihkinat ymmärsin, vaikk’en, mitä solkkas;
mun kävi sääliks tuo, joka siin’ oli hylkynä kaikkein
kuolinhetkenä nyt, vaikk’ ihmislapsena syntyi.
Röijyä hältä mä siis en voinut, saattanut ottaa,
vaan kun turkin näin satulassa, sen irti mä päästin,
puin hänen ylleen sen, ruho-raukkaa verhota koittain.
»Kääreisiin verihaavat pään kun viel’ olin saanut,
ruumiin siirtänyt ontostaan, likipälvehen nostain,
istui hän, mua silmiin katsoi, parkuen ääneen,
kuin mitä viel’ ois kaivannut. En viipyä voinut,
vaaroja toi, jos kauemmin saloss’ yötä mä valvoin;
pulloni, viinaa täynnä, mä siks vain sieppasin esiin,
join sekä kalmukin uupunehen myös juoda ma käskin:
’Tuost’ ota lämpöä, kumppani! Juo, ole mies, älä kilju,
kuolla sa voisit huonommin kuin suullasi pullo!’
Näin minä lausuin, värjyin hän heti oikasi kättään,
pulloon tarrasi, joi sekä vilhui sikkarasilmin.
Vaan kun pullostain joka tilkan mies oli juonut,
vait heti pään pani mättääseen ja jo tyynenä nukkui.
»Leiriin taas pian sain, taas lähtöön rumpua lyötiin;
sääntönä meill’ oli tuo: myös voittainkin piti väistää!
Matkaan järjestyi väki kaikki, ja kulku se alkoi.
Kyllä mä nyt viluss’ yön sain muistaa siinä ja tietää,
ett’ oli pulloni tyhjä; ja närkästyin typeryyttäin,
kun minä, herkkänä horjahtain, olin akkana ollut.
Vaan toki loppui yö, taas valkeni aamu, ja taistot
seurasi taistoja taas; veri juoksi, ja nouseva päivä
uusia huolia toi, pois unhoon jäi pian vanhat.
Saapui näin kesä taas, kesä kulki, ja seurasi syksy.
»Menneet nuo oli jääneet taa sekä kestetyt aiat,
muistostain oli hälvennyt kevät taistelutöineen,
kuin lumihanki, mi pois suli, järveen jäljeti juosten.
Mielessäin oli tuo vain: puolustaa oma henki, –
miehenä taistellen, myös vierusmiestäni auttain,
kestää päivän työt sekä iltaan päästä ja rauhaan.
Kerran yöllä mä jäin, kun joukkoja uhkasi vaara,
vartiotoimeen unhoksiin. Etähällä ja yksin
seisoin, enkä mä huomannut, kun pois meni toiset.
Valkeni aamu, ja kaikki ma näin. Viha päähäni pyrki,
harkita koin kahapäin, joko puikin tieheni, vaiko
jään sekä kuolen paikallein. Oli vaikea vaali;
mieluummin toki sai vihamies mun surmata, kuin ma,
karkuun lähtien, kuolin luotiin kumppanin ehkä;
vartiopaikkaan jäin siis, vartomahan vihamiestä.
»Harvoja vain tuli ensin. Kolmen jääkärin näin mä
viidast’ ilmenevän; minut äkkäsi nuo ja he tähtäs,
ampui, vaan ohi kaikki; ma nahkani huomasin ehjäks,
julmana jännittäin hanan, ammuin, sattuen yhteen.
Vimmaan laukaus sai nuo toiset kaksi, ja tullen
pistimin oikaistuin, mua kohti he hyökkäsi kostoon.
Taistelu alkoi, selviydyin mä, ja henkeni säilyi.
Toinen heistä jo maass’ oli, haavoitettuna kuoloon,
taistoon pystymätön, ja jo alkoi uupua toinen.
Pyssyä heiluttain, yhä puolustautuen, seisoin
voitonvarmana vain, kun ratsasparvi se kaukaa
kiitäin karkasi päin, avunantoon joutuen heille.
Mennyt mies olin nyt. Pian paukkui pistolit, tuiski
luodit ympäri pään kuin paarmat; polveni silloin
äkkiä murskasi luoti, ja siit’ elinaikani onnun.
Horjuen seisoin vain, vihamiehiä surmata vielä
tahdoin kaatuissain, kun luokse jo johtaja joukon
kerkesi hurjine ratsuineen, kädess’ iskevä miekka.
Lyöntiä varroin pää kumarassa ja säikkyen nostin
pyssyä turvaksein, mut kas! hän, hilliten iskun,
heittäytyy satulasta ja joukon käskevi seistä,
ulvoen itkee, kaulailee mua; kyynelet tulvii,
vierien virtoinaan yli mustan, hirveän naaman.
Kummastuksin kaatunehen näin kalmukin eessäin,
tuon, jota hoivata koin, hädän aikaan auttaen yöllä.
»Helppohan iskeä ois hänen ollut, kiihkoa täynnä
hurjana tullessaan; mikä esti, ja miks käsi herpos?
Ihmistunne se hälläkin näät oli pohjana luonteen,
kiitollisuus, joka muistaa voi; vihan äkkiä voitti
rakkaus, tyyssijanaan myös tuonkin sykkivä rinta.
Tuskin lastahan niin isä hoitavi, kuin mua hoiti
töykeä tuo; koko leiriin hän heti ryssien tietoon
saattoi työni, ja minne mä vain nyt vankina saavuin,
arvoa, tuttuja sain. Myös kenraal’ ylpeä itse
loi hymykatseen, kun sivu kulki, ja voi mua olkaan
lyödä ja vointia tiedustaa, sekä kuinka ma viihdyin.
Luonapa vertaisten mua kestittiin. Pala parhain
ain’ oli mun, lihavoitua mun piti, syödä ja juoda;
niinpä mä päiväni parhaimmat näin vankina juuri.
Huoleti olkaa siis; myös Turkiss’ ihmiset elää.»
Näin sotavanhus juttua laski, ja kaikki ne häntä
kuunteli kummissaan, mut kohta jo leppynyt impi
määräsi illan kestinnät sekä jätti jo pirtin.
Rientävi hän pihamaalle ja käytyä polkua seuraa,
vaivoin löytäen tien ohi nietosten pimeässä;
päätalo vihdoin eessä kun on, hän nostavi päätään,
huomaa – tottako tuo on? – vieraan saapuneheksi;
vielähän orhit höyryävät sekä kuomu se siin’ on!
Poikkesi ihmeissään hän syrjään, ei toki saliin
lähtisi suoraan, vaan sisäsuojiin keittiön kautta,
hiuksia järjestääkseen, kun salin uljahan uksi
aukeni siinä, ja hän heti taaton tunsi, mi pauhas:
»Lyhtyjä tuokaa, hoi! Joko taas on kartano tyhjä?
Miks ei kamssuja kapteenin toki nosteta reestä?»
Näin hän huusi, ja riemuissaan kuustoistias impi
tunsi jo aavistuksen. Jättäen tiet, läpi hangen
oieti portaillen hän taaton luo tuli juosten.
»Ken se on tullut?» värjyen ääns. »Isä, virka jo joutuin!
oi, älä kiusaa kauemmin; jos luuloni pettää,
murhe jo murtaa mun. Sano varmaan, onko se Aadolf?»
Ääneti vanhus vain käsivarrest’ tyttöä otti,
renkein touhuavain työt määräsi vielä ja saliin
lapsen vei. Ilon yllätys ilmi jo puhkesi, huuto
huulilt’ armahan immen soi; hän seisovi viipyin,
katsovi vain hymysuin, mut silmäss’ ui helokyynel.
Tullut siis ikävöity jo on, kuten arvasi oikein!
Reimana ryhdiltään, mut haavoitettua kättä
kantaen nauhassaan, kera puolison istuvi lanko.
Lauhtua yhtymisen värisyttävä riemu jo ehti,
hiljaus vallitsee, kuni templin, kun humu urkuin
loppuun soi, ja jo mielet vait rukouksehen yhtyy.
Tuskin kiinsi he huomiotaan nyt vienohon impeen,
hetkeks vaiti mi jäi ovipieleen huonehen aavan.
Vaan jopa lanko se rientävi luo; käsi terve jo vyöllä
hehkuvan immen, hän punahuulia suuteli siskon.
Tervehtäin ilosuin kun haastelleet oli hetken,
lanko se puolison etsi jo taas, kysyväisenä kirkkaan
katseen silmihin armaan loi sekä kuiskasi hiljaa:
»Pois tule, tervehdittävä yks on vielä. Hän uinuu,
kerroit tuon; uni ei toki kestää saa iankaiken».
Lähti he rinnan pois, mut vanhapa rouva se rientäin
jäljiss’ seurasi, suunniltaan, jos valveutuisi
lapsi ja kuollakseen isän uljaan viiksiä säikkyis.
Yksin tyttärineen majur arvosa jäi. Juro tuimuus
poiss’ oli, seesnäpä hän, kuni muinoin keinuen istui;
piippua poltteli tyynenä vain, savupilviä kattoon
tupruttain sekä ees-taas souteli lepposin ilmein.
Hiipi jo vait isävaarin luo kuustoistias impi,
säänteli varpaillaan vain keinun kulkua hetken,
kunnes huolia täynnä jo hän sanan äänsi ja lausui:
»Riemussamme me näin, isä, itsekkäitä nyt oomme.
Yksihän unhoon jäi: ilo, murheko suotu on hälle?
Rakkaans’ saavako myös on Pistoli ukko? Jo pirttiin
onnestamme he tiedon sai, ylös ehkäpä nyt hän
katsovi tuskaillen sekä poikaa vartovi turhaan.»
Tuskin lausuvi tuon, kun käytävän eestä jo kuului
puujalan astuntaa, ja jo aukeni uksi, ja vanhus
aukkoon itse jo ilmestyi. Epäröivänä, verkkaan
astuen huoneeseen, ovipieleen ääneti jäi hän.
Paikallaan ei viipyä nyt majur arvosa voinut,
vaan aseveikon luo hän riensi ja ystävä-lausein
laski jo murheissaan käden olkaan harmajan urhon:
»Pistoli, kestää täytyy; toivo se pettävi, poissa
kaukana etsimäs on; suruviestit sulle ja meille
murheeks kapteenilla ne on, mut kärsivä voittaa.»
Lauseen tuon tajus ukko ja vei yli silmien varkain
kättä ja yksin tein pois pyyhkäsi viiksien värveet;
sauvaan painaltuin nyt järkkymätönnä ja tyynnä
katsoi päin, oli hetken vait sekä vastasi vihdoin:
»Arvosa herra, jo aikaa lie elo tuttua meille,
turhuus sen, sekä kuink’ on tyhjää turvata siihen.
Joutuummin, kuin haipuvi illan rusko, me näimme
posken kalpenevan, sen hehkun sammuvan yöhön;
meillekö kuolema siis ois kammoks, outoa, uutta?
Lieden luo toki jäin salotorpassain monet illat,
hiilten hiipuvan näin, ja ma kuulin pauhua myrskyn,
yöksi mi, yltyen vain, lumikieppein mökkiä saarsi.
Riemua silloin toivo se toi: hän saapuvi jälleen,
pilkkovi puuni ja leimuamaan saa sammuvan ahjon;
helpommaks olo käy, ja ma lauhana päiväni päätän.
Arvosa herra, jo pois hän jäi; valitanko ma tuota?
Saapunut ois, – kukaties salotölliss’ istua kerran
kyyrynä hänkin sais, tovereinaan sauva ja vanhuus;
ei ois sieluakaan, joka vaihtais ystävä-lauseen,
ihmist’ ei, ketä kohtais silmäys hellä ja harras,
ei, kuka raihnaan turvana ois. Elo suotava moinen
mieluummin muka lie, kuin mullan leppeä rauha!
Autuas hän, joka läks; mun päiväni iltahan ehtii
entis-kulkua hiljalleen, ja ma kärsiä osaan.»
Kättäpä vanhuksen majur arvosa etsi jo lausuin:
»Pistoli, oi, hänen eestään, tänne mi riemua meille
toi taas, eestäpä kapteenin sekä lapseni hengen,
poikasi kaatui, tiedä, ja hän sotamiehenä kaatui.
Kumppani, ette te saa saloss’ yksin nuhjata enää,
tänne te tulkaa pois, tuvass’ on koti teille ja seuraa,
myös avunantoa on, kun vanhuus voimia karsii.
Tulkaa, kumppani, rauhass’ yhtenä harmeta voimme,
niinkuin rinnakkain monet taistot saimme jo kestää.
Mainen tie lyhyt on, pois toinen lähti ja toinen,
harvemmaks yhä vain käy ystävä voimien päiväin».
Ääneti hetkeks jäi sotamies, hän miettivän näytti,
vastaust’ arvelevan, mut vihdoin haasti jo lausuin:
»Arvosa herra, se lammessain viel’ loiskivi, hauki,
vielä ne teeret käy sekä metsot mökkini luona;
koukkuja laskea jaksan vielä ja pauloja panna,
toimeen tulla ma voin; ei tyytyvä paljoa kaipaa.
Tänne jos siirtyisin sekä teiltä mä muonani saisin,
suustapa palvelijain lois-vaivaiseen, väen kuullen,
vois sana singahtaa, joka raskaammin mua painais
kuin hätä vaikein. Ei, salotorpan tyyssija mulle
mielusa on, siell’ lahjoja vain iki-antajan nautin.
Metsäin puut Hän verhovi, Hän jyvän ankean linnun
löytää suo, Hän vastakin on mua auttava vielä.
Leipäni Hältä jos saan, ken halveksuin toki tohtis
katsoa vanhukseen, joka viel’ ei nöyrtyä voinut?»
Korkeni ryhdiltään majur arvosa, rinta se paisui,
miehekkäänä hän, intoutuin, sotamiestä jo katsein
mittasi vaiti ja laajenevan sydämensä jo tunsi.
Suomi se eessään häll’ oli, syrjäinen, karu, köyhä,
rakkain syntymämaa; tuli Saimaan vartio harmaa,
päällikön innostus, viiskymmenvuotinen ylvyys,
kanss’ aseveikon mieleen taas, tuo jyhkeä joukko,
vankkumaton, juro, jäykkä ja rinnass’ sankarikunto.
Vait meni pöydän luo, ja jo riemuin ylpeäpäälle
maljan höyryävän hän laitteli. Vaan ovipieleen,
lähtien luo sotavanhuksen, tytär ääneti hiipi.
Lapsekkaana ja vienona hän, kuustoistias impi,
ripsiss’ silmien veet, suloposkillaan puna kaino,
hienoisiin kätösiinsä jo kouran karkean otti
vanhuksen sekä lempein suin noin nuhteli häntä:
»Voi, hyvä Pistoli, hyi, tylyn ylpeä, ettekö suostu?
Teitäkö keskell’ onnea siis tän kartanon uljaan
kenkään ei muka kaipaa? Katselkaa, isä tuoss’ on,
piippu se, nähkääs, nyt mua arvokkaampi on hälle,
äiti se vaalii vain sylivauvaa, lanko ja sisko
lempivät toisiahan; mua ei niin ainoa muista.
Koht’ olen yksin, liikoja vain, en riemua tuota;
jos minä tullen, jos minä mennen, kaikki on yhtä.
Muille on onneks muut, en kellenkään minä riemuks.
Teillekin ainoa on erämaa sekä metsä ja mökki,
vaikka ma hellänä hoitaisin kuin tyttäryt teitä».
Haasti, mut äänin liikutetuin taas vastasi vanhus:
»Neiti, te vanhaa huuhkaint’ älkää pois pimeästä
viehtäkö valkeuteen; hän kaipaa varjoa, yötä.
Tänne jos ilmestyy useammin, kuin edes soiskaan,
luotapa häikäistyn pois torjuilkaa tupalinnut,
jotta hän istua sais suloloistoss’ silmien noiden;
mielissään kotipuilleen taas hän pyrkivi rauhaan.»
Vaikeni; maljan höyryävän majurilta hän otti,
ääneti suullen vei sekä joi sen tyynenä pohjaan.