Kirje Afrikasta (1887)/1
| Kirje Afrikasta Kirjoittanut August Pettinen |
Kirje Afrikasta (1887)/2 |
| Julkaistu alun perin: Mikkelin Sanomat, 7.4.1887, nro 14, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Omaruru 187/187.
On jo kuukausia kulunut, viikkoja vierähtänyt siitä, kun teille viimeiseksi matkoistani kirjoitin. Onpa jo ehtinyt vuosiluvussakin muutoksia tapahtua. Kahdeksan (8) oikealle puolelle kuutosen (6) sijaan on tullut seitsekkö (7). Niin — tempora mutantur et nos mutamur in illis, matkani on myös jatkunut. Taival taipaleen perästä, toinen toistansa kirjavampi on jäänyt jälkeeni kuluneiden kuukausien ajalla matkaillessani Sisä-Afrikaa kohden. Suvainnette ehkä taasen kuulla matkoistani eteläisellä pallonpuoliskolla. Kertoelen siis niistä vähäsen.
Matkailustani Kap-maalle sekä olostani siellä kertoelin jo edellisessä kirjeessäni. Matkatoverini myös tunnette jo ennestään. Siis ei muuta kuin Kap’ista eteenpäin. Mainitussa kaupungissa lähes kuukauden odoteltuamme laivan lähtöä Valaskalalahteen vihdoinkin mukavan tuulen tultua saimme v. Lokak. 23 p. jättää sen satamat. Mutta eipä vieläkään pitkäksi ajaksi. Kun olimme muutamia tunteja kulkeneet Atlantin aaltoilevaa pintaa pitkin, alkoi tuuli kiihtyä kiihtymistään. Seuraavaa 24 päivää vasten yöllä klo 12—1 välillä oli se jo paisunut ankaraksi myrskyksi. Aallot heittelivät laivaamme hirmvällä voimalla sinne tänne, jotta ankarasti veteen syöstynä luulit sen tuhansiksi pirstaleiksi menevän. Milloin nousi aluksemme hirveän korkealle, milloin taas syöksyi se alas syvyyttä kohden. Melkein joka aalto meni suurella pauhinalla laivamme yli uhaten sitä joka kerta ylitse kulkiessaan jättiläisvoimallansa syvyyteen syöstä. Laivan kannelta katsellessa noiden jättiläsaaltojen hirveää leikkiä, olisi se mitä kamalin näky. Kovasti kiinni pitelemättä oli mahdotonta pysyä pystyssä. Kaikki matkustavaiset, jopa muutamat merimiehistäkin olivat kovasti merikipeät. Meikäläisistä oli kirjoittaja ensialussa muita vähän vahvempi, jotta voi hoitaa heikompia, mutta ei kauvan kestänyt kun tuli hänkin niin voimattomaksi että töin tuskin jaksoi päätänsä nostaa. Se oli kauhea yö! Vihdoin kello 10 aamulla ilmoitti laivan päällikkö, että eteenpäin kulkeminen on mahdotonta ja että Kap’iin takaisin on kääntyminen. Se oli ilosanoma kaikille. Toivo elämästä kirkasti kaikkien, erittäinkin naisten kasvot. Tunsit itsesi kaikessa heikkoudessasikin puolta vahvemmaksi. Toivo elähyttää —! Kello 3–4 aikana j. p.p. alkoi tuuli jo vähän hiljentyä ja Tauluvuori pistäytyä esiin aaltojen takaa. Vielä pari, kolme tuntia aaltojen hyrskyssä, vielä pari, kolme kouristusta ruo’an sulatus elimissä — ja silloin oltiin Kap’in satamassa toistamiseen. Sanomattoman hauskalta tuntui, kun sai vielä astuskella kuivalla maalla ilman pelkoa tulla syvyyteen sysätyksi. Nyt saimme Kap’issa taas aikailla kokonaisen viikkokauden ja korjaella myrskyssä läpikotasin epäjärjestykseen hyrskytettyjä organismiamme. Saman kuun 31 p:nä lähti laivamme taas uudestaan kyntämään Atlantin aaltoja. Olikin mukava purjetuuli, jotta pääsimme oikein aika vauhtia eteenpäin. Marraskuun 3:na p:nä saavuimme Angra Pequenaan. Mainittu paikka, jossa asustelee muutamia eurooppalaisia kalastajoita ja joku kauppias on merkillinen siitä ett’ei siellä koskaan sada. Siellä on ijäinen kuivuus. Juoma- y. m. elämänoloissa tarvittava vesi tuodaan Kap’ista. Epämukavien tuulien tähden viivyimme siellä 4 päivää. Edellä mainitun kuun 11:ta p:nä saavuimme Valfisch Bay’iin eli Valaskalalahteen. Tämä merimatkamme samoin kuin edellinenkin. Englannista Kap’iin, oli jotenkin hyvin onnistunut, joskin väliin oli vähän liiaksi sekä tuulta että tyyntä. Paikoin oli kulkuunne hauskaakin. Atlantin asukkaat, näet, suvaitsivat toisinaan huvittaa meitä näytelmillään. Milloin näytteli Valas, tuossa melkein laivamme vierellä, hirmuisen leveää selkäänsä sekä mainiota veden ruiskutustaitoansa puhaltamalla ilmaan vettä, joka kosken kohinalla kohosi useampia syliä korkealle. Milloin taas näyttelivät Merenporsaat eli Springers’it (Delphinus delpis) mainiota sukellus- ja uimataitoansa kilpaillen laivamme kanssa, jotta luuli heidän välistä tahtovan kaataa sitä tai terävällä kärjellänsä puhkaista sen kylkeä. Välistä myös näytteli Merikoira (Seehund, Phoca proboscidea) sileätä karvaansa sekä pitkää kärsäänsä, sitä ilmassa huiskutellen. Välistä taas parvittainkin pyrähteli lentoon noita kauniita siipikaloja (Exocoetus exiliens). Kaikki tuo oli meille ensikertalaisille huvittavaa nähdä.
Valaskalalahdessa otti meitä ystävällisesti vastaan saks. lähetyssaarnaaja hra Böhm, joka on jo alun 30 vuotta ollut Afrikassa useammilla eri paikoilla ja nyt tätä nykyä V:lahdessa. Hänen luonaan majailimme 20 päivää odotellen tilaisuutta jatkaaksemme matkaamme. Täällä ollessamme olimme muutamasti tilaisuudessa läsnäolemaan hollantilaisnamaqualaisessa jumalanpalmeluksessa. Vähän hauskaa oli nähdä ja kuulla kuinka siinä Afrikan musta poika tulkita nalksutteli ja laksutteli saarnaajan hollantilaista puhetta Namaquan kielelle. Kaikista mukavinta oli kuulla seurakunnan yhteistä veisua. Siinäkös vasta nalksuteltiin ja laksuteltiin. Namaquan kielessä on nim. omituisia, kummallisia maksutus ja laksutus ääniä, joilla kullakin on oma konsonanttinen merkityksensä. Ne tekevätkin kielen oppimisen ja taitamisen niin vaikeaksi, ett’eivät edes kymmeniä vuosia kansan keskellä olleet lähetyssaarnaajatkaan voi kansaa opettaa muutoin kuin maalaistulkin kautta.
(Jatk.)