Kirje Afrikasta (1887)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirje Afrikasta

Kirjoittanut August Pettinen


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kirje Afrikasta.
(Hereromaalta.)

Omaruru 187/187.

On jo kuukausia kulunut, viikkoja vierähtänyt siitä, kun teille viimeiseksi matkoistani kirjoitin. Onpa jo ehtinyt vuosiluvussakin muutoksia tapahtua. Kahdeksan (8) oikealle puolelle kuutosen (6) sijaan on tullut seitsekkö (7). Niin — tempora mutantur et nos mutamur in illis, matkani on myös jatkunut. Taival taipaleen perästä, toinen toistansa kirjavampi on jäänyt jälkeeni kuluneiden kuukausien ajalla matkaillessani Sisä-Afrikaa kohden. Suvainnette ehkä taasen kuulla matkoistani eteläisellä pallonpuoliskolla. Kertoelen siis niistä vähäsen.

Matkailustani Kap-maalle sekä olostani siellä kertoelin jo edellisessä kirjeessäni. Matkatoverini myös tunnette jo ennestään. Siis ei muuta kuin Kap’ista eteenpäin. Mainitussa kaupungissa lähes kuukauden odoteltuamme laivan lähtöä Valaskalalahteen vihdoinkin mukavan tuulen tultua saimme v. Lokak. 23 p. jättää sen satamat. Mutta eipä vieläkään pitkäksi ajaksi. Kun olimme muutamia tunteja kulkeneet Atlantin aaltoilevaa pintaa pitkin, alkoi tuuli kiihtyä kiihtymistään. Seuraavaa 24 päivää vasten yöllä klo 12—1 välillä oli se jo paisunut ankaraksi myrskyksi. Aallot heittelivät laivaamme hirmvällä voimalla sinne tänne, jotta ankarasti veteen syöstynä luulit sen tuhansiksi pirstaleiksi menevän. Milloin nousi aluksemme hirveän korkealle, milloin taas syöksyi se alas syvyyttä kohden. Melkein joka aalto meni suurella pauhinalla laivamme yli uhaten sitä joka kerta ylitse kulkiessaan jättiläisvoimallansa syvyyteen syöstä. Laivan kannelta katsellessa noiden jättiläsaaltojen hirveää leikkiä, olisi se mitä kamalin näky. Kovasti kiinni pitelemättä oli mahdotonta pysyä pystyssä. Kaikki matkustavaiset, jopa muutamat merimiehistäkin olivat kovasti merikipeät. Meikäläisistä oli kirjoittaja ensialussa muita vähän vahvempi, jotta voi hoitaa heikompia, mutta ei kauvan kestänyt kun tuli hänkin niin voimattomaksi että töin tuskin jaksoi päätänsä nostaa. Se oli kauhea yö! Vihdoin kello 10 aamulla ilmoitti laivan päällikkö, että eteenpäin kulkeminen on mahdotonta ja että Kap’iin takaisin on kääntyminen. Se oli ilosanoma kaikille. Toivo elämästä kirkasti kaikkien, erittäinkin naisten kasvot. Tunsit itsesi kaikessa heikkoudessasikin puolta vahvemmaksi. Toivo elähyttää —! Kello 3–4 aikana j. p.p. alkoi tuuli jo vähän hiljentyä ja Tauluvuori pistäytyä esiin aaltojen takaa. Vielä pari, kolme tuntia aaltojen hyrskyssä, vielä pari, kolme kouristusta ruo’an sulatus elimissä — ja silloin oltiin Kap’in satamassa toistamiseen. Sanomattoman hauskalta tuntui, kun sai vielä astuskella kuivalla maalla ilman pelkoa tulla syvyyteen sysätyksi. Nyt saimme Kap’issa taas aikailla kokonaisen viikkokauden ja korjaella myrskyssä läpikotasin epäjärjestykseen hyrskytettyjä organismiamme. Saman kuun 31 p:nä lähti laivamme taas uudestaan kyntämään Atlantin aaltoja. Olikin mukava purjetuuli, jotta pääsimme oikein aika vauhtia eteenpäin. Marraskuun 3:na p:nä saavuimme Angra Pequenaan. Mainittu paikka, jossa asustelee muutamia eurooppalaisia kalastajoita ja joku kauppias on merkillinen siitä ett’ei siellä koskaan sada. Siellä on ijäinen kuivuus. Juoma- y. m. elämänoloissa tarvittava vesi tuodaan Kap’ista. Epämukavien tuulien tähden viivyimme siellä 4 päivää. Edellä mainitun kuun 11:ta p:nä saavuimme Valfisch Bay’iin eli Valaskalalahteen. Tämä merimatkamme samoin kuin edellinenkin. Englannista Kap’iin, oli jotenkin hyvin onnistunut, joskin väliin oli vähän liiaksi sekä tuulta että tyyntä. Paikoin oli kulkuunne hauskaakin. Atlantin asukkaat, näet, suvaitsivat toisinaan huvittaa meitä näytelmillään. Milloin näytteli Valas, tuossa melkein laivamme vierellä, hirmuisen leveää selkäänsä sekä mainiota veden ruiskutustaitoansa puhaltamalla ilmaan vettä, joka kosken kohinalla kohosi useampia syliä korkealle. Milloin taas näyttelivät Merenporsaat eli Springers’it (Delphinus delpis) mainiota sukellus- ja uimataitoansa kilpaillen laivamme kanssa, jotta luuli heidän välistä tahtovan kaataa sitä tai terävällä kärjellänsä puhkaista sen kylkeä. Välistä myös näytteli Merikoira (Seehund, Phoca proboscidea) sileätä karvaansa sekä pitkää kärsäänsä, sitä ilmassa huiskutellen. Välistä taas parvittainkin pyrähteli lentoon noita kauniita siipikaloja (Exocoetus exiliens). Kaikki tuo oli meille ensikertalaisille huvittavaa nähdä.

Valaskalalahdessa otti meitä ystävällisesti vastaan saks. lähetyssaarnaaja hra Böhm, joka on jo alun 30 vuotta ollut Afrikassa useammilla eri paikoilla ja nyt tätä nykyä V:lahdessa. Hänen luonaan majailimme 20 päivää odotellen tilaisuutta jatkaaksemme matkaamme. Täällä ollessamme olimme muutamasti tilaisuudessa läsnäolemaan hollantilaisnamaqualaisessa jumalanpalmeluksessa. Vähän hauskaa oli nähdä ja kuulla kuinka siinä Afrikan musta poika tulkita nalksutteli ja laksutteli saarnaajan hollantilaista puhetta Namaquan kielelle. Kaikista mukavinta oli kuulla seurakunnan yhteistä veisua. Siinäkös vasta nalksuteltiin ja laksuteltiin. Namaquan kielessä on nim. omituisia, kummallisia maksutus ja laksutus ääniä, joilla kullakin on oma konsonanttinen merkityksensä. Ne tekevätkin kielen oppimisen ja taitamisen niin vaikeaksi, ett’eivät edes kymmeniä vuosia kansan keskellä olleet lähetyssaarnaajatkaan voi kansaa opettaa muutoin kuin maalaistulkin kautta.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Vihdoin jo mainitun Marraskuun 30 p:nä lähdimme V:lahdesta, jossa on pohjoiseen, itään ja etelään vievien härkävaunu-teitten pää-asemapaikka, kulkemaan Sisä-Afrikaa kohden niin sanoakseni Afrikan kulkuneuvoilla. Afrikan autioilla hieta-aavikoilla, näette, ei vielä pääse kulkemaan sivistyneen maailman jouduttavilla kulkuneuvoilla, vaan täytyy luopua kaikesta kiireestä ja maltillisesti istuutua härkävaunuihin. Näistä mainioista kulkuneuvoista lienette tuskin koskaan kuulleetkaan, vielä vähemmin niitä nähneet. On, näette, 16– 18 härkää hirmuisen suurine sarvineen, jommoisia et koskaan Europessa näe, vaunujen edessä. Vaunut ovat 3 syltä pitkät, syltä leveät ja toista syltä korkeat nelipyöräiset valkealla kankaalla katetut kopit. Näillä kulkuneuvoilla sitä mennä rynnästetään eteenpäin tavalla, jota ei sanoilla voi kuvailla. On esim. edessämme pehmeä hietikko, jossa vaunujenpyörät vajoovat akseliin asti tahi korkea hietasärkänne, jota ei voi kiertää. Niiden yli on meneminen. Siinä sitä tanhuellaan välistä tuntikausiakin. Piiskat paukkuivat rätisten, härkäpoloset vetää nyhjystävät vähän väliä seisahtuen ja tuon tuostakin päästäen valittavan mölähdyksen vastaukseksi ajajan iskuille. Hiessä on siinä ajajan otsa, välistä kynnetkin verissä, pahain piikkipensaitten repimät. Onpa usein miesparka aivan läpimärkänä hiestä, ihan kuin uitettu, katala, ryysyinensä, päivinensä. Usein on hupaisaa jos säälittävääkin nähdä kuinka siinä musta poika pitkine piiskoinensa tannertelee tottelemattomien härien kanssa. Milloin sivaltaa hän piiskallansa tottelematonta elukkaa, jotta veri tiukkuu sen kyljestä; milloin puree hän häntää härkäpolosen saadaksensa sitä kääntymään tahtonsa mukaan; milloin taas ottelee hän kilvassa pitkin kenttää raivostuneen härän kanssa Kulkumme kävi paikoin kautta ahtaiden vuorisolien, jyrkkien mäkirinteiden yli, joissa luulit härät nurin niskoin kupertuvan, vaunut kiviin kolhittuina pirstoiksi menevän; paikoin kuljimme taas kuivien jokipohjien yli, joissa ainoastansa sade-ajalla on vettä. (Sadetta täällä nim. on ainoastaan Tammi-, Helmi-, Maalis- ja Huhtikuulla). Paikoin taas samoeli karavaanimme äärettömän avarien puuttomien, pensaattomien hieta-aavikkojen pintaa myöden. Noita hedelmättömiä, kuivia hietikkoja, joissa ei mitään elävää elollisuutta näkynyt, katsellessasi lensivät ajatuksesi tuonne kauvas tuhatjärvien maahan armaasen Suomehen, sen järviä, laaksoja, metsiä, niittyjä, sinisaloja silmäilemään. Silloin kaipaus täytti rintasi ja huokaus kohosi korkeuteen, että Luoja laupias siunaisi sitä maata ja sen asujamia runsailla armolahjoillansa. Iltasiltain päivän polttavan kuumuuden perästä olit juuri kuin istuvinasi Suomen saloilla kesä-iltoina. Silloin luulit kuulleesi kaukaisen käen kukunnan, mutta heti muistui mieleesi että —: ah,

Ei kuku täällä käkönen.
Ei leivon ääni soi;
Ei tuiki Pohjantähtönen,
Ei revot salamoi.
Vaan kolkko kuni kalmisto
On luonto kokonaan. —
Tuhansiin näit’ en vaihettais
Kulmaakaan Suomenmaan.

Kulku näillä avaroilla hieta-aavikoilla sydän-päivällä on hirveän rasittavaa kuumuuden tähden. On, näette, auringon paisteessa 50°—60° jopa siitä ylikin; siimeksessä, 35°—40° kuumuus. Kyllä tarkenee! Ainoa siimespaikka polttavan auringon helteessä on vaunujen alla. Siellä söimme, siellä joimme, sielläpä untakin otimme aina vaunujen pysähtyessä ja härkiä lepuuttaessa. Kun tunsit jotakin hyvin tavallista sairaloisuutta ruo’ansulatus elimissäsi, seisautetiin vaunut härät, koottiin risuja tehtiin tuli vaunujen viereen ja sitten pata tulelle; pantiin pataan vettä, lihaa, riisiä, ja — kotvasen kuluttua oli ruokapöytä valmiina vaunujen alla, pöytänä puhdas hiekka, pöytäliinana härännahka. Jos tahdoit olla vähän herkullisempi laitettiin kahvia tai teetä liemiruo’aksi. Vaatimukset Afrikassa eivät ole suuret! Vielä vähemmän vaativaisia kuin me, olivat ajajamme, nuo mustat pojat. Kappaleen lihaa saatuansa harvoin he sitä keittivät; pyörittelivät vaan hetkisen aikaa kuumassa porossa — silloin oli paisti valmiina. Kerran tuli paimenemme tulille vähän liian myöhään, niin että toverinsa olivat jo ehtineet korjata ruo’an tähteet suuhunsa. Pitemmittä mutkitta tarttui paimen nyljettyyn vuohen nahkaan ja rupesi sen tuoreita syrjiä kalvamaan. Tuon nähtyäni viilsin hänelle kappaleen lihaa ja käskin hänen sitä paistamaan. Mutta — de gustibus non est disputandum — sisällinen tarve voitti makuaistien maatimuksen, ja hän rupesi järsimään veristä lihan kappaletta aivan herkkupaloinaan. Kreikkalaiselle Diogenes’elle eivät nämät Afrikan pojat paljoa perään anna elämänvaatimuksissa.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Vettä täällä on hyvin vähän kuivina aikoina, vesipaikkoja ani harvassa; sillä:

Ei kosket täällä kohise,
Ei välky virran kalvo,
Ei purot aina lirise,
Ei lähteen silmä valvo.

Senpätähden täytyykin ajaa usein läpi öidenkin saapuakseen määrä-ajalla vesipaikalle; sillä jos tamallisuutta kauvemman aina viivyttäisiin vesipaikkojen välillä uupuisivat härät janosta. Ihmisiä varten kyllä varustetaan vettä mukaan tynnyreihin, mutta härkä poloset saavat marssia usein monta päivääkin saamatta pisaraakaan. Vaivaloista on eleskeleminen Afrikassa, ihmisille samoin kuin elukoillekin! Öillä matkaillessa on enemmän vaaroja tarjona kuin päivällä. Saattaa, näette, pimeässä matkaillessa joutua teille tietymättömille, tahi pahoissa paikoissa vaaraa aavistamatta vaunut kaatua. Niinpä kävi meillekin kerran. Eräs karavanivaunuistamme pimeällä kulkiessa tieltä syrjälle meni kumoon. Muuta onnettomuutta ei tuossa kumminkaan tapahtunut, kuin että muuan meikäläisistä taittoi kätensä olkavarresta. Yöllä kulkeminen on vielä epäterveellistäkin, yöt kun näette, ovat hyvin viilvät, niin että saattaa pian kylmettyä.

Muutoin oli matkailumme jotenkin hymin onnistunut, paitsi äskenmainittua satunnaista pikku-onnettomuutta, jonka lisäksi vielä oli kirjoittaja parina päivänä kuumeessa. Sekään ei ole mikään hauska matkatoveri varsinkaan härkävaunuilla kulkiessa. Muuta sairaloisuutta ei ole koko matkallamme ollut.

Tänne Hereromaalle saavuimme viime Joulukuun 11:sta p:nä. Ensimmäisenä meitä vastaan ottamassa oli kuninkaan hovimestari neuvosto-huoneen ohikulkiessamme. Kättänsä ojentaen lausui hän meille ”morroo” joka tervehdyssana on täällä yleinen (maalaisten) kansan keskellä luultavasti englantilaisesta sanasta morning johdettu. Pukuunsa katsoen ei häntä suinkaan olisi havainnut niin korkeaksi virkamieheksi, sillä pukuimena oli hänellä ainoastaan rikkinäinen paita, sekin kovin likainen, ja paikatut housut. Muutoin oli mies miellyttämän näköinen, ijältään noin 30 paikoilla.

Eräänä päivänä kävimme Hänen Majesteettiansa, tämän paikkakunnan kuningasta, Manasse I:stä tervehtimässä. Huone, jossa Hänen Majesteettinsa suvaitsi meitä vastaanottaa oli tuulen ja sateen pitämätön risumaja. Täällä istui kuningas ministeristöineen. Kaikki neuvoston jäsenet eivät kumminkaan tällä kertaa sattuneet paikalla olemaan — oli ainoastaan vaan neljä. Korkein näistä nyt saapuvilla olevista virkamiehistä oli valtion kansleri, pontifex maximus, hänkin noin 30—31 vuoden ikäinen. Sitten oli kaksi häntä vähän vanhempaa alapäällikköä sekä eräs vanha, sokea noita, jolla on virkana ennustaa sodista, ryöstöistä y. m. Istuimena oli heillä siellä puupölkkyjä, ainoastaan kuninkaalla oli vanha, rikkinäinen tuoli. Paitsi mainittua kuninkaallista istuinta ei tässä kuninkaan linnassa ollut muuta huonekalua kuin yksi, inhoittavan likainen, puinen piimä-astia. Sen aikaa kun siellä viivyimme, saimme seisoa, maahan kun emme kehdanneet, eikä juuri iljenneetkään istua, vaikkakin saimme siihen kuninkaallisen kehoituksen. Kuningas sekä kolme äsken mainituista neuvonantajoista olivat vaatteissa; tuo vanha noita oli alaston. Tulijaisiksi veimme kuninkaalle vähän sokeria, jonka saatuansa suvaitsi Hänen Majesteettinsa kiittää antajaa lausumalla ”tankki,” joka kiitossana, sekin, on englantilaisesta sanasta ”thank you” johdettu, ja yleisesti maalaisten seassa käydetty.

Rikkaimmat kuin myös kastetut Hererot käyvät täällä vaatteissa. Köyhemmät ja suurin osa pakanakansasta ovat melkein alastomia. Pukuimena pakanoilla on miehenpuolilla, jotka jo ovat miesijässä 50—60 kertaa vyötäisten ympäri kierretty, pyöreäksi vuoltu pikkusormen paksuinen nahkahihna, johon etu- ja takapuolelle on kiinnitetty kappale nahkaa. Tämä verhoaa ruumiin ala-osan. Vaimopuolilla on samoin nahkoja ruumiin ala-osan peitteenä, sekä säärissä pitkiä nahkanauhoja, sekä rautarenkaita. Käsivarsissa on myös useampiakin rautarenkaita muutamilla. Mainitun lisäksi on naisilla vielä kolmesarvinen nahkamyssy päässä — niin pahannäköinen, jotta ensikertoja näitä naisia nähdessäsi luulet heitä itse piruiksi.

Maalaiset täällä ovat oikeita mustalaisia sanan täydellisimmässä merkityksessä. Ne, näette, ovat mustalaisia sekä iholtaan että tavoiltaan. Tänne saapuessa keräytyi heitä joukottain ympärillemme, mikä paitaa, mikä housuja, mikä nuttua, mikä tupakkia, mikä mitäkin kerjäilemään. Usein on heidän kanssansa aivan pääsemättömissä; et saa eroasi heistä ennenkuin olet jotakin heille antanut. Varsinkin tupakan kerjääjistä on suuri vastus. Kun olet juuri päässyt työpöytäsi ääreen lukemaan tai kirjoittamaan, silloin tulee ikkunan taakse kerjäläisiä toinen toisensa perästä mankuen: ”tupa o omakaja,” s. o. annahan toki tupakkaa. Ei aikaakaan — niin on tupakka askisi taas lopussa, ja uusia kerjäläisiä ikkunan edessä. Mutta ei auta vaan tuskastuminen.

Täällä Omarurussa, jossa nyt tätä kirjoitan taidan tulla viipymään Toukotai Kesäkuuhun saakka, kunnes epäterveellinen sade-aika on ohitse mennyt. Olen siis vielä ennenkuin matkaani jatkan — ainakin kerran — tilaisudessa teille kirjoittamaan. Jos haluatte, niin tulevalla kerralla kertoelen tarkemmin tämän kansan ominaisuuksista, tavoista, juhlista, uskonnosta y. m.

Siis, lebet ihr vohl bis nachher! sanoo saksalainen, mutta hyvästi toistaiseksi! sanoo

Frater vester
A. P.