Kirje Afrikasta (1887)/2

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirje Afrikasta (1887)/1 Kirje Afrikasta

Kirjoittanut August Pettinen
Kirje Afrikasta (1887)/3
Julkaistu alun perin: Mikkelin Sanomat, 14.4.1887, nro 15, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.


Kirje Afrikasta.
(Hereromaalta.)

Omaruru 187/187.

(Jatkoa viime n:roon.)


Vihdoin jo mainitun Marraskuun 30 p:nä lähdimme V:lahdesta, jossa on pohjoiseen, itään ja etelään vievien härkävaunu-teitten pää-asemapaikka, kulkemaan Sisä-Afrikaa kohden niin sanoakseni Afrikan kulkuneuvoilla. Afrikan autioilla hieta-aavikoilla, näette, ei vielä pääse kulkemaan sivistyneen maailman jouduttavilla kulkuneuvoilla, vaan täytyy luopua kaikesta kiireestä ja maltillisesti istuutua härkävaunuihin. Näistä mainioista kulkuneuvoista lienette tuskin koskaan kuulleetkaan, vielä vähemmin niitä nähneet. On, näette, 16– 18 härkää hirmuisen suurine sarvineen, jommoisia et koskaan Europessa näe, vaunujen edessä. Vaunut ovat 3 syltä pitkät, syltä leveät ja toista syltä korkeat nelipyöräiset valkealla kankaalla katetut kopit. Näillä kulkuneuvoilla sitä mennä rynnästetään eteenpäin tavalla, jota ei sanoilla voi kuvailla. On esim. edessämme pehmeä hietikko, jossa vaunujenpyörät vajoovat akseliin asti tahi korkea hietasärkänne, jota ei voi kiertää. Niiden yli on meneminen. Siinä sitä tanhuellaan välistä tuntikausiakin. Piiskat paukkuivat rätisten, härkäpoloset vetää nyhjystävät vähän väliä seisahtuen ja tuon tuostakin päästäen valittavan mölähdyksen vastaukseksi ajajan iskuille. Hiessä on siinä ajajan otsa, välistä kynnetkin verissä, pahain piikkipensaitten repimät. Onpa usein miesparka aivan läpimärkänä hiestä, ihan kuin uitettu, katala, ryysyinensä, päivinensä. Usein on hupaisaa jos säälittävääkin nähdä kuinka siinä musta poika pitkine piiskoinensa tannertelee tottelemattomien härien kanssa. Milloin sivaltaa hän piiskallansa tottelematonta elukkaa, jotta veri tiukkuu sen kyljestä; milloin puree hän häntää härkäpolosen saadaksensa sitä kääntymään tahtonsa mukaan; milloin taas ottelee hän kilvassa pitkin kenttää raivostuneen härän kanssa Kulkumme kävi paikoin kautta ahtaiden vuorisolien, jyrkkien mäkirinteiden yli, joissa luulit härät nurin niskoin kupertuvan, vaunut kiviin kolhittuina pirstoiksi menevän; paikoin kuljimme taas kuivien jokipohjien yli, joissa ainoastansa sade-ajalla on vettä. (Sadetta täällä nim. on ainoastaan Tammi-, Helmi-, Maalis- ja Huhtikuulla). Paikoin taas samoeli karavaanimme äärettömän avarien puuttomien, pensaattomien hieta-aavikkojen pintaa myöden. Noita hedelmättömiä, kuivia hietikkoja, joissa ei mitään elävää elollisuutta näkynyt, katsellessasi lensivät ajatuksesi tuonne kauvas tuhatjärvien maahan armaasen Suomehen, sen järviä, laaksoja, metsiä, niittyjä, sinisaloja silmäilemään. Silloin kaipaus täytti rintasi ja huokaus kohosi korkeuteen, että Luoja laupias siunaisi sitä maata ja sen asujamia runsailla armolahjoillansa. Iltasiltain päivän polttavan kuumuuden perästä olit juuri kuin istuvinasi Suomen saloilla kesä-iltoina. Silloin luulit kuulleesi kaukaisen käen kukunnan, mutta heti muistui mieleesi että —: ah,

Ei kuku täällä käkönen.
Ei leivon ääni soi;
Ei tuiki Pohjantähtönen,
Ei revot salamoi.
Vaan kolkko kuni kalmisto
On luonto kokonaan. —
Tuhansiin näit’ en vaihettais
Kulmaakaan Suomenmaan.

Kulku näillä avaroilla hieta-aavikoilla sydän-päivällä on hirveän rasittavaa kuumuuden tähden. On, näette, auringon paisteessa 50°—60° jopa siitä ylikin; siimeksessä, 35°—40° kuumuus. Kyllä tarkenee! Ainoa siimespaikka polttavan auringon helteessä on vaunujen alla. Siellä söimme, siellä joimme, sielläpä untakin otimme aina vaunujen pysähtyessä ja härkiä lepuuttaessa. Kun tunsit jotakin hyvin tavallista sairaloisuutta ruo’ansulatus elimissäsi, seisautetiin vaunut härät, koottiin risuja tehtiin tuli vaunujen viereen ja sitten pata tulelle; pantiin pataan vettä, lihaa, riisiä, ja — kotvasen kuluttua oli ruokapöytä valmiina vaunujen alla, pöytänä puhdas hiekka, pöytäliinana härännahka. Jos tahdoit olla vähän herkullisempi laitettiin kahvia tai teetä liemiruo’aksi. Vaatimukset Afrikassa eivät ole suuret! Vielä vähemmän vaativaisia kuin me, olivat ajajamme, nuo mustat pojat. Kappaleen lihaa saatuansa harvoin he sitä keittivät; pyörittelivät vaan hetkisen aikaa kuumassa porossa — silloin oli paisti valmiina. Kerran tuli paimenemme tulille vähän liian myöhään, niin että toverinsa olivat jo ehtineet korjata ruo’an tähteet suuhunsa. Pitemmittä mutkitta tarttui paimen nyljettyyn vuohen nahkaan ja rupesi sen tuoreita syrjiä kalvamaan. Tuon nähtyäni viilsin hänelle kappaleen lihaa ja käskin hänen sitä paistamaan. Mutta — de gustibus non est disputandum — sisällinen tarve voitti makuaistien maatimuksen, ja hän rupesi järsimään veristä lihan kappaletta aivan herkkupaloinaan. Kreikkalaiselle Diogenes’elle eivät nämät Afrikan pojat paljoa perään anna elämänvaatimuksissa.


(Jatk.)