Maailman murjoma: II luku
| I luku | II luku Maailman murjoma Kirjoittanut Juhani Aho |
III luku |
Leikkuuväki on palannut työstään, kylpenyt, illastanut ja vetäytynyt levolle aittoihinsa. Isäntä vain on vielä valveilla ja sovittelee kenkiään tuvan orrelle kuivamaan, kun Junnu astuu sisään ja istuutuu seinäpenkille sanaakaan virkkamatta.
– Onhan siinä vielä ruokaa syödäksesi, sanoo isäntä, mutta Junnu ei sano haluavansa.
– Olisi minulla vähän asiata isännälle, virkkaa hän sitten, kun näkee tämän tarttuvan oven ripaan.
– Mitä sitä Junnulla nyt olisi niin tärkeätä asiata?
– Päästäisitte minut pois palveluksestanne.
– Mitä se Junnu tarkoittaa? Kesken työajan? Ja minkä tähden?
– En tule enää toimeen tässä talossa.
– Mitäs se nyt niiden räähkäin puheista ... onhan ne saatu ennenkin tämmöiset riidat sovitetuiksi.
– Lie heidän puoleltaan, vaan ei minun ... ja saattaisin tässä tehdä vielä vahingoitakin...
– Hillitsisit sinäkin vähän luontoasi ... kovinhan tuo on kamalata tuommoisten aseiden kanssa liehuminen.
– En osaa hillitä, kun tulee se vihan puuska päälleni ja minua häväistään.
Mietittyään vähän aikaa istuutuu isäntä pöydän eteen penkille,
– Jos et sinä sen Tahvon kanssa tule toimeen, niin pannaan vaikka se ennemmin pois.
– En minä enää heidän muidenkaan katsomisiaan ja ilkkumisiaan ... vihaavat ne minua kuitenkin muutkin ... kaikki oikeat ihmiset.
– Mitäs se nyt taas semmoisia ... eihän se ole sen huonompi itsekään...
– Kuulittehan sen, mitä ne sanoivat.
– Kurillaanhan ne vain.
– Totta se oli, mitä sanoivat.
– Ettäkö olet varkaudesta ollut linnassa?
– Niin olen. En ole sitä kenellekään muulle kertonut paitsi Tahvolle mennä talvena heinässä, kun herkesi ystäväksi ... vaan kerron nyt teille, kun aina olette hyvänä pitänyt...
– Kerro, jos tahdot...
– Kerron minä teille, puhuu Junnu katkonaisesti, nyyhkytellen vähän ja niinkuin kyyneliään nieleskellen: se on niin, että kun saivat minut, kerjäläispojan, viisaudellaan narratuksi ... työnsivät ikkunasta sisään, kun eivät itse mahtuneet, ja varastuttivat viilipytyn ja kolme leipää ja voivakan ... vaan kun minä itse tunnustin kaikki ja annoin ilmi muutkin ... enkä ole sen koommin ... vaan olen aina elänyt omistani, vaikka kaikki minua vainoovat sekä täällä että kotipuolessa ... koirat on koiria ... kaikkialla, koko maailmassa!
– Mutta ethän sitä maailmastakaan mihinkä päässe.
– Pääsisin, kun rupeaisitte minua auttamaan ... en tahtoisi palkkojanikaan kaikkia, kun antaisitte tehdä torpan maallenne.
– Torpanko? Minnekäs?
– Tekisin tuonne Kontiokorpeen.
Kun isäntä ei mitään virka, jatkaa Junnu:
– Olisi minulla siellä jo sijakin katsottuna Mustinlammen rannalla ... ja isäntä saapi panna millaiset arennit tahtoo.
Eihän isännällä oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että saa vakinaisen työmiehen maalleen. Ja kun hän oikein ajattelee, niin tulkoon vain asukas juuri Kontiokorpeen Mustinlammen rannalle. Eihän ole vielä varmaa, tokko toteutuneekaan, mitä ovat lehdissä kertoneet. Mutta kun se itse sinne pyrkii...
– Ainapahan tuota niistä arenneista sovittaneen, sanoo hän ja lisää sitten:
– Saatanpahan tuota tuumia.
– Lähtisin jo huomenna metsään ... ja jos ei muutoin käy, niin panen sijaisen.
Taas vähän aikaa mietittyään virkkaa isäntä noustessaan:
– Kai sinut pitänee päästää, jos ei muu auta. Päätetäänhän sitten tarkemmin toissa kertana, sanoo hän ja menee.
Junnu jää istumaan puolipimeään pirttiin.
Kauan on tämä tuuma hänen mielessään madellut. Kuta vanhemmaksi hän on tullut, sitä vaikeampi on hänen ollut kantaa ihmisten ivaa ja sydämettömyyttä, joiden hän luulee kaikkien liittoutuneen häntä vastaan. Hän on alkanut epäillä sitä joka miehen sanoissa ja käytöksessä. Hän luulee näkevänsä sitä kaikkialla, missä liikkuu kotona ja kylässä. Hän on koettanut lahjoa ihmisiä ystävyydellä, hyvillä puheilla ja tarjouksilla milloin milläkin. Mutta ne ovat pettäneet kaikki niinkuin Tahvokin viimeksi, jolle hän oli elämäkertansa uskonut. Kun miehet ovat polttaneet hänen tuottamansa kaupunkitupakat ja naiset syöneet hänen ostamansa vehnäset ja juoneet hänen keittämänsä kahvit, ovat ne taas ensimmäisinä nauramassa hänen ulkomuotoaan ja pistättelemässä häntä hänen kömpelyydestään ja tyhmyydestään. Ei niillä ole muuta mielessä kuin saada hänet suuttumaan silmittömäksi, tekemään jotain, josta saisivat hänet syyhyn, rautoihin ja linnaan uudelleen. Sitä ne väijyvät, ja se niillä on mielessä, päästäkseen hänen säästöilleen, joita tietävät hänen ennen tukkijoella ansainneen. Ne ovat häntä koettaneet pettää ja vainota, herroista alkaen. »Jos tunnustat, pääset vähemmällä», sanoi vallesmanni hänelle silloin oikeudessa. Vaan se valehteli. Kun hän tunnusti, niin heti paikalla hänet tuomittiin piiskoihin. Jos eivät kädet olisi sillä kertaa olleet sidotut, kuristanut hän olisi sen miehen tuomiopöydän päähän. Oikein sanoivat toiset vangit linnassa, ettei maailmassa saa köyhä oikeutta, miten saanee taivaassakaan. Lihaksi olisivat pantavat kaikki ruunun herrat, ja talonpojat ovat heidän orjiaan ja kätyreitään... Yhteen myttyyn mätettävät!
Pappi sai kuitenkin sillä kertaa hänen mielensä lauhtumaan. Sanoi ja vakuutti, että joka on saanut tuomionsa ja kärsinyt rangaistuksensa, hän on yhtä hyvä kuin muutkin, jota ei saa kukaan vihata eikä solvata ... kelpaa kummiksi ja vieraaksimieheksikin. Vaan valetta oli sekin puhunut ... sitten vastahan ne alkoivatkin ahdistaa, kun hän linnasta palasi... Liekö totta sekään, mitä sanoi, että jos ei kelpaa ihmisille, niin kelpaa Jumalalle...
Vaan ei hän näitä kaikkia ymmärrä eikä jaksa loppuun ajatella. Joka kerta, kun hän sitä koettaa, raukaisee päätä ja sekottaa mieltä niin, ettei saa selkoa mistään.
Mutta siitä hän on nyt ainakin selvillä, että hän tekee eron heistä kaikista, tekee ikuisen eron. Hän karkaa korpeen, painautuu kuin karhu kontoonsa. Ja katsokoot eteensä, koirat, jos käyvät häntä sielläkin hätyyttämään...!
Hän nousee ravakasti ja menee ulos. Ei tätä yötäkään hän aio enää olla tällä puolen maailmaa!
Ja haettuaan aitasta työkalunsa ja pistettyään konttiinsa säästöleipänsä hiipii hän niiden kanssa solasta ulos kenenkään huomaamatta ja poikkeaa vähän aikaa maantietä astuttuaan syrjäpolulle. Se noudattaa hevoshaan aitovartta, ja aidan vieressä syö hänen nimikkoruunansa. Hän on sitä aina hyvästi hoidellut, ja se hörhättää hänelle jo loitolta. Hän pysähtyy sen luo, ruopottelee sen aidan yli ojennettua kaulaa, haastelee sille ja soittelee sen kelloa vähän aikaa. Se on ollut täällä hänen ainoa ystävänsä, joka ei ole sanonut poikkitelaista sanaa ja jonka silmissä ei koskaan ole näkynyt salaistakaan ivaa.