Maamme kirja: 23. Eräs talvipäivä Aalannissa
| 22. Satakunnan rannikko | 23. Eräs talvipäivä Aalannissa. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
24. Maanvieremä Uskelassa |
Aalannin saaristo tuhansine saarineen, luotoineen ja kallioineen on keskivälillä Suomea ja Ruotsia. Pohjapuolella pauhuaa aava Pohjanlahti, idässä Suomenlahti, etelässä suuri, aava Itämeren selkä. Kesä kuluu alinomaisessa taistelemisessa rauhattoman meren kanssa. Höyryaluksia, purjelaivoja, purjeveneitä kulkee alinomaa ristinrastin toistensa sivutse. Suurimmassa saaressa, nimeltä ”Aalannin manner”, on myös peltoja ja niittyjä sekä kalanpyytö, mutta pienten kalliosaarten väestö saapi kaiken toimeentulonsa merestä. Varakkaita kyliä, yksityisiä kalastajain-majoja, välistä joku kirkontorni kohoaa harmaiden tahi punertavien, aaltojen silittämien kallioiden ylitse.
Meri on kaikkien kulkutie. Myrskyjä ei pelätä, vaan kun on kelirikko merellä, istuu Aalantilainen vankina. mitäpä hän tukee, kun jää ei kannata eikä murru? Tavallisesti on kaikkina talvina luja jää kaitaisissa salmissa ja pienissä lahdekkeissa. Mutta parempi on matkustaa Aalannin meren yli Tukholmaan, tahi Delet ja Skiftet nimisten merivesien ylitse Turkuun. Postin täytyy päästä ylitse, vaikka henki menköön, ja nähdään siis postimiesten lykkäävän edellään venettä jäätä myöten, että heillä on turvaa, kun jääsilta murtuu alla. Tämäkään ei aina ole mahdollista, ja silloin kokoupi välistä seitsemänkin postia keväellä Eckerö’hön. Mutta oikein kovina talvina nähdään Aalannin meren jäätyvän niin kovasti, että sitä saatetaan ajaa hevosella, ja silloin on lystiä, sanotaan Eckerö’ssä, kun posti tulee kulkusilla soittaen Grislehaminasta mertä myöten.
Selkeätä talviaamua on ihana katsella rannoilla sisäsaaristossa. Aamuruskon punaisessa valossa kuvastuvat koivut ja kuuset kylmän huuteessa kirkasta jäätä vasten. Jos silloin on sunnuntai, näkee nuorten miesten juhlapuvussaan luistella kiidättävän selän yli, koetellen jäätä pitkillä tuurilla. He pistelevät alinomaa alaspäin hauraasen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siitä, missä se on heikko ja rinetävät eteenpäin, missä se on kestävä. niiden jälessä seuraa vaimoja ja lapsia reissä ja viimmeksi vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat yksinään. Kaikilla on halu kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa pitkän talvipimeyden aikana, kun tiesi myöskin kuulemaan uutisia mantereesta tahi ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kulkee iloisesti eteenpäin. Välistä tulee leveä halkein eteen, jossa vehriä merivesi hylisten nousee ja laskeupi, ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Välistä kuuluu myös juurikuin ukkoin äänen jyhmäys. Se on jää, joka halkeaa pitkiin jaksoihin. Mutta se iloinen joukko pysähtyy ainoastaan silmänräpäykseksi ja pitkittää taas matkaansa etäällä olevaan lumisen saaren tummaa rannetta kohti.