Maamme kirja: 89. Ruotsin kielestä
| 88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista | 89. Ruotsin kielestä. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
90. Saariston asukkaat lounaspuolisessa Suomessa |
Näin seitsemän tahi kahdeksansataa vuotta sitten puhuivat Ruotsalaiset, Norjalaiset ja Tanskalaiset samaa kieltä. Tätä kutsuttiin silloin Norränan kieleksi, ja oli likeistä heimoa niille kielille, joita Saksalaiset, Hollantilaiset ja Englantilaiset puhuvat. Sittemmin, kun ne kolme kansaa kauan olivat eläneet erillään tahi olleet sodassa toistensa kanssa, alkoi Tanskan kieli saada pehmeämmän, hennomman äänen, kun Saksan kieli oli sitä niin lähellä. Ja kun Tanska kauan vallitsi Norjaa, tuli Tanskan ja Norjan kieli likimäärin samaksi kieleksi, kuitenkin että Norjan kieli jäi kovemmaksi. Mutta molemmista näistä erkausi Ruotsin kieli, joka tallelsi vanhan pohjalaisen kovuutensa, ehkä se aikaa voittaen lieventyi karkeudestaan ja tuli sointuvammaksi, kuin se entinen Norränan kieli oli.
Enemmän kuin kolmesataa vuotta jälkeenpäin käännettiin raamattu ruotsiksi. Silloin oli tämä kieli vielä hyvin kovaa ja kirjoitettiin kummallisilla, epävakaisilla tavuilla. Mutta vähitellen alkoivat kuuluisat runoniekat ja tiedemiehet kirjoittaa ruotsiksi kirjoja, ja silloin muodostui kielikin. Monta vanhaa sanaa jäi unohuksiin, monta uutta sanaa tuli sijaan Franskan, Saksan ja Tanskan kielistä. Herrasväki alkoi puhua sievempää kieltä, kuin talonpojat. Silloin alkoi puhuttava kieli erkauda kirjakielestä, niin ettei kaikkia sanoja puhuta niin, kuin ne kirjoitetaan. Mutta kun muutamat nyt ovat alkaneet muutella sanain kauan käytettyä kirjoitustapaa, ja tätä ei voida tehdä täydellisesti, on se parempi pitää entinen kirjoitustapa vajavaisuuksineen, kuin panna uusia virhiä vanhain sijaan.
Ruotsin kieli ei ole niin pehmeätä, sujuvata ja somasti sointuvata, kuin esim. Suomenkieli on; mutta se on miehuullista ja voimakasta, se helähtelee kuin teräs kalliota vasten. Kun sitä ovat suuret runoniekat laulaneet, on se tullut niin yleväksi ja loistavaksi, kuin harvat muut kielet ovat. Mutta kun Suomen runoniekat ovat laulaneet ruotsiksi, on heidän kielensä tullut yksinkertaisemmaksi ja harrasmielisemmäksi, juurikuin kuvastukseksi maamme kansasta ja luonnosta. Täällä Suomessa puhutaan Ruotsia enemmän soinnuttomasti, kuin Ruotsissa, ja meistä kuuluu kuin Ruotsalaisella olisi laulava puhunta. Se tulee siitä, että meidän suomalainen korvamme on taipunut toisellaiseen äänenlajiin. Ruotsia puhuessamme teemme me monellaisia vikoja; me sekoitamme siihen suomalaisia sanoja ja lausetapoja, joita emme itse huomaitse. Silloin nauravat Ruotsalaiset meille. Mutta kun joku sopertaa Suomen kieltä – joka tapahtuu pahemmasti ja useammin – niin Suomalainen ei naura, hän ainoastaan oikaisee vian. Jokainen kansa tekee siinä hyvästi, että se rakastaa kieltänsä ja talleltaa sen puhtaana.
Ruotsalaiset puhuvat kieltänsä monilla erimurteilla. Täällä Suomessa puhuu myös ruotsalainen väestä monessa paikassa niin vanhentunutta kieltä, että muut töintuskin voivat sitä ymmärtää. Tämä tulee siitä, että meidän ruotsalaiset maanmiehemme ovat eläneet niin kauan Ruotsista erillään ja talleltaneet muinais-aikaisen puhekielensä, kun tämä Ruotsissa ja ruotsalaisissa kirjoissa on aikain muassa tullut muuttuneeksi.