Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/3

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/2 Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja
Helsingissä vuonna 2000.
Kirjoittanut Kyösti Wilkuna
Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/4
Lähde: Raataja, 23.2.1906, nro 8, s. 4–6. Artikkelin verkkoversio.



Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja.
Helsingissä vuonna 2000.
(Jatkoa n:oon 7).


Kappelista päin kuului soittoa — aivan kuten ennenkin. Soluttelin ihmisvirran läpi sinne päin. Mutta kappelia, ainakaan sitä, jossa ennen olin usein istunut, en nähnytkään, vaan sen sijaan ihka oudon rakennuksen, ulkoravintola nähtävästäi sekin. Katto oli tasainen kuin itämaisissa rakennuksissa ja siellä somien kasvilaitteiden siimeksessä istui pöydät täynnä miehiä ja naisia.

Kiipesin sinne ylös. Kilinää, raikasta naurua ja puheen sorinaa kaikkialla. Katsellessani paikkaa, viittasi minulle muuan vanhahko herra, joka istui yksinään eräässä pöydässä katon lännen puolisella osalla. Otin siis haltuuni hänen osoittamansa vapaan paikan ja aloin tarjoilijaa odotellessani katsella tuota edessäni kuohuvaa vilkasta elämää.

Mutta tarjoilijatar seisoi jo vierelläni, kysyen, mitä haluaisin. Ilman hänen kysymättään en olisi sitä hevin arvannutkaan, sillä hän ei ollut puettu lainkaan tavallisten »bufetsikkojen» tyyliin vaan yhtä itsenäisesti ja miellyttävästi kuin muutkin naiset, joita ympärilläni näin.

Huomaamatta lainkaan että hän teki kysymyksensä suomeksi, lausuin vanhasta kapakkatottumuksestani aikani tavallisella kapakkakielellä:

— Sku’ ja’ få ett glas vhisky.

Tarjoilijatar joutui nähtävästi hämilleen ja vilkasi pöytätoveriini, joka hänkin kohotti katseensa sanomalehdestään. Olin taas kadottaa teennäisen tyyneyteni ja tunsin punastuvani.

— Suokaa anteeksi, en ymmärrä, sanoi tarjoilijatar, punastuen hänkin.

— Jahaa, hm . . . niin, tahdotteko olla niin hyvä ja tuoda minulle lasin viskyä, änkytin suomeksi, ollen harmissani, etten heti huomannut hänen puhuvan suomea.

— Viskyä — mutta meillä ei ole sellaista . . .

— Jahah, no ehkä saan sitten olutta lasin.

Taas vilkasi hän neuvotonna pöytätoveriini, joka alkoi hymyillä.

— Mutta . . . täällä Suomessahan ei käytetä väkijuomia.

Hän nähtävästi päätteli minut muukalaiseksi ja yllätti tuolla hämmästyttävällä selityksellä.

— Jahaa, jahaa, no teetä kai saanee?

— Kyllä, kuului iloinen vastaus.

Hänen asettaessaan hetken perästä teetarjotinta pöydälle pyysin hänen tuomaan minulle jonkun sanomalehden.

— Esimerkiksi Hufvudstadsbladetin, lisäsin, kun hän katsoi kysyvästi minuun, mutta huomasin samalla, että unhotin taas situatsoonini ja lisäsin heti sopertaen:

— Tai minkä lehden hyvänsä . . .

Kun hän lähti hakemaan, kääntyi vanha herra puoleeni ja virkkoi:

— Suokaa anteeksi, olette kaikesta päättäen muukalainen, ja olisin sen vuoksi utelias tietämään, kuinka otaksuitte täällä olevan Hufvudstadsbladet nimisen lehden? Sellainen on kyllä aikoinaan pääkaupungissamme ilmestynyt, mutta jollen väärin muista, kuoli se noin viisikymmentä vuotta takaperin.

Miettiessäni vastausta, joka pelastaisi minut hankalasta asemastani, kuului ylhäältä päin heleitä naurun tyrskähdyksiä ja iloisia huudahtuksia. Käänsin katseeni ylös ja näin sanatonna, tuijottamaan espiksen yllä tarjoutuvaa näkyä.

Tusinan verran miehiä ja naisia liiteli ilmassa! Niin — liiteli ilmassa kuin linnut, tehden kierroksia toistensa ympäri kuin parvi jättiläishyttysiä, puhellen iloisesti keskenään ja laskien leikkiä alhaalla. kävelevien kanssa.

— Kummastelette varmaankin, että meilläkin on jo keritty lentokoneet ottaa näin yleisesti käytäntöön, sanoi pöytätoverini.

— Ne ovat lentokone-yhdistyksen jäseniä ja palaavat joltain maaseudulle tekemältään huviretkeltä, lisäsi hän hetken vaiti ollen seurattuamme tuon iloisen siipijoukon hauskaa kuhertelua.

Hetkisen Esplanaatin kohdalla kierreltyään hajautui seurue, yksi liiteli sinne, toinen tänne, kunnes kaikki hävisivät näkyvistämme kivimuurien ja kattojen taa.

Tuon uuden yllätyksen aiheuttamasta hämmästyksestäni huolimatta olin hätäpikaa miettinyt vastauksen äskeiseen kysymykseen ja ryhdyin viimeisen lentoniekan hävittyä tyydyttämään pöytätoverini uteliaisuutta.

— Olen syntynyt Yhdysvalloissa, sanoin hyvin varmasti. — Äitini oli suomalainen ja häneltä olen oppinut suomenkieltä sekä muutoinkin saanut yhtä ja toista tietää täkäläisistä oloista, vaikka olenkin tullut huomaamaan, että hänen tietonsa ovat paljon ajasta jälessä — hän tulisi jo, jos vielä eläisi, olleeksi Yhdysvalloissa lähemmäs kuusikymmentä vuotta.

— Jaa, niinpä otatte meidän olomme siltä kannalta, kuin ne olivat kuutisenkymmentä vuotta sitten, nauroi pöytätoverini.

— Mutta siitä ajasta — lisäsi hän kohta perään — on maassamme tapahtunut suuria muutoksia, suurempia kuin kenties missään muussa maassa.

Sen kyllä olen tullut lyhyen täällä-oloni ajalla huomaamaan, vakuutin minä, salaa iloiten siitä, ettei hän enempää ruvennut utelemaan Suomen »muinaistuntemustani», mikä olisi minut saattanut pahaan pulaan.

— Kenties olette äidiltänne ruotsiakin oppinut? lisäsi hän hetkisen vaiti oltuamme.

— Ei, sitä olen oppinut ruotsalaisten siirtolaisten parissa. Äitini kertoi vain, että täällä Suomessa käytetään hyvin paljon sitä kieltä, vallankin kaupungeissa, joten tulin sitä äskenkin käyttäneeksi. — Totta kyllä, etta sitä vielä siihen aikaan lienee paljonkin käytetty ja asuihan silloin vielä ruotsalaista rahvastakin maassamme, mutta renessanssimme jälkeen on ruotsinkieli maassamme nopeasti hävinnyt, joten se nykyään on jo yhtä vierasta kuin venäjän- tai saksankieli.

Panin merkille, että hän »renessanssi» sanan äänsi erikoisella äänenpainolla sekä omituisesti hymyillen. Tulin uteliaaksi ja sanoin:

— Olette saaneet jo tarpeeksi kokea tietämättömyyttäni äitini synnyinmaan oloihin nähden, mutta vielä lisää tahtoisin nyt Teitä hämmästyttää. En, nähkääs, lainkaan käsitä, mitä suomalaisella renessanssilla tarkoitatte.

— Mielihyvällä sen Teille selitän.

Hän ilmeisesti vilkastui ja huomasin hänen päässeen mieliaineeseensa.

— Renessanssiksemme kutsumme me suomalaiset sitä harvinaisen voimakasta herätys- ja uudistusliikettä, joka meillä kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuoliskolla pääsi kaikilla elämänaloilla alkuun ja nostaen kaikki kansassamme uinuneet parhaat voimat edistyksen palvelukseen muodosti tosi omaperäisen ja samalla horjumattoman pohjan nykyiselle kulttuurillemme.

Alkunsa tämä liike sai niin sanotusta toisesta kansallisesta herätyksestä, joka lopullisesti kukisti ruotsalaisvallan maassamme ja antoi alun omintakeiselle, tosikansalliselle sivistyksellemme. Snellmanin ajan suurta herätystä seurasi riuduttava hajaannuksen aika, kansallisuutemme takatalvi, joka kuluneen vuosisadan alkaessa kehittyi huippuunsa panslavistisen sortovallan vallitessa. Mutta tästä sorrosta vapauduttua’syntyi voimakas kansallinen herätys, sillä oli tultu huomaamaan, mikä ainainen vaara voimakkaan naapurin läheisyydessä elävää kansaamme väijyi, niinkauan kuin se oli vähänkin välinpitämätön suomalaisesta kansallisuudestaan ja niin kauan kuin sen sivistys juuri siitä syystä oli pintapuolista ja lainattua.

— Luulin puheestanne käsittäväni, että ruotsalaista kansanainesta ei Suomessa enää löydy. Oletteko pakkokeinoin heidät suomalaistuttaneet vai . . .

— Ei, elkää toki sellaista luulko, keskeytti hän vilkkaasti.

— Siksi katkerat kokemukset oli itsellämme ruotsalaissorrosta, ettemme ikinä olisi samaa ruvenneet harjoittamaan. Ei, vaan luonnollista kehityksen tietä on ruotsalaisuus maastamme hävinnyt. Sivistyneen luokan ruotsalaisuus sekä kielen etta sivistyksen puolesta oli mitä luonnottominta ja raukesi luonnollisesti ilman muuta tuon uuden herätysajan alussa. Ruotsinkielisessä kansanosassa oli taas suomalaistuminen tapahtunut vitkalleen mutta varmasti jo vuosisatoja sitä ennen. Uuden kansallisen herätyksemme painosta kävi sen suomalaistuminen tavattoman vinhasti ilman mitään tahallista pakotusta, joten ruotsinkieltä ei maassamme puhuta enään muualla kuin joissakin osissa saaristoamme.

Hetkisen vaitioltuaan, jolla aikaa minä koetin sulattaa kuulemaani, jatkoi hän:

— Tämä voimakas uudistus levisi yks kaks kaikille aloille. Niinpä saattoi se kirjallisuutemme ja taiteemmekin kansalliselle pohjalle, josta se on voinut imeä sitä elinvoimaa, millä ne ovat voineet koko Euroopaa hämmästyttää. Snellmanin herätystä seurannut takatalvi rasitti nuorta, vasta alulla olevaa kirjallisuuttammekin. Heikkous, epämääräisyys ja orjamainen vieraan jäljittely vaivasi sitäkin. Eksyttiin Aleksis Kiven aloittamasta suunnasta, vaikka se oli ainoa, jolla suomalainen runous saattoi kukoistukseen kohota, ja vuosikymmenet Kiven jälkeen temmelsi kirjallisuutemme vainiolla epäluku enemmän tai vähemmän lahjakkaita kirjallisia apinoita, kunnes renessanssimme silläkin alalla saattoi kirjallisuutemme nykyiseen kukoistukseensa.

— Mutta luulenpa, että aika on rientää kotiin, sanoi hän kelloon katsoen. Hän mahtoi huomata, että olin utelias enemmänkin kuulemaan, sillä pelkkänä korvana olin kuunnellut hänen puhettaan.

— Olette milloin hyvänsä tervetullut asuntooni, sanoi hän pöydästä noustessaan — minua aina huvittaa näistä asioista keskustelu ja luulenpa, että äitinne syntymämaan viimeinen kehityskausi ei Teistäkään ole mielenkiintoaan vailla.

Ilmoitettuani mielihyvällä noudattavani hänen ystävällistä kutsuaan, sanoimme hyvästit toisillemme, jolloin hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa. Hänen lähdettyään jäin itse vielä hetkiseksi istumaan Kappelin katolle.