Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja
Helsingissä vuonna 2000
Kirjoittanut Kyösti Wilkuna
Jari Koposen Suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiassa 1803–1917[huom. 1] kertomuksen kirjoittajaksi on merkitty Kyösti Vilkuna, mutta III osasta eteenpäin nimen perään on lisätty kysymysmerkki.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja.
Helsingissä vuonna 2000.

Oli tihkusateinen ja pimeä ilta, kun issikalla ajaen tulin Kotkan kaupungin asemalle ja ostin piletin samana iltana kello yhdeksän ja neljäkymmentä lähtevään postijunaan. Olin näet aamupäivällä saanut esimieheltäni määräyksen lähteä muutaman vekseliasian tähden Helsinkiin, jonne siis nyt olin matkalla.

Saatuani kaikki reilaan sijoitin itseni mukavaan asentoon toisen luokan tupakkavaunussa, sytytin paperossin ja aloin lukea Bellamyn teosta »Vuonna 2000», jonka edellisenä päivänä olin ostanut ja illalla jo puoliväliin saakka lukenut.

Juuri junan liikkeelle lähtiessä tuli samaan vaunuosastoon muuan herrasmies, näköjään kauppamatkustaja. Käytöksestä saattoi heti nähdä, että hän oli yksi sellaisia, joista Kotkan suomella annetaan arvostelu: »hygli mies».

Hän sijoittui minua vastapäätä olevalle sohvalle, asetteli kamssunsa huolellisesti hyllylle, riisui palttoonsa ikkunan pielukseen riippumaan, asetti »knallin» vierelleen sohvalle ja tarkasteli sen jälkeen taskupeilin avulla tukkaansa ja paranteli karavatin asentoa. Hän lausui minulle jotakin »koiran ilmasta», johon minä myöntäen vastasin. Siten ensimäiset sanat vaihdettuamme jouduimme pian vilkkaaseen keskusteluun. Kirjani huomattuaan käänsi hän puheenne siihen, sillä hänkin oli sen lukenut.

Siten tovin aikaa haasteltuamme sosialistein ihannevaltiosta ryhdyin taas lukuani jatkamaan, kun välillämme syntyi pitempi äänettömyys. Monta sanaa en kumminkaan kerinnyt lukea, kun kohtelias matkatoverini pyysi tarjota sikaaria — olimme kumpikin siihen saakka polttaneet paperossia. Hän kertoi olevansa muutaman tupakkatehtaan kauppamatkustaja ja että hänellä on mukanaan näytteenä erinomaisen hienoja sikaareja.

Mutta juuri kuin hän puoleksi seisoalleen nousten kurottausi käsikapsäkkiään hyllyltä ottamaan, kuului veturista huikean pitkä, luita ja ytimiä vihlova vihellys ja samalla rupesi juna ankarasti tärisemään ja heilumaan. Huomasin heti, että hätäjarrut olivat toimessaan ja kurkistin uutimen syrjään lykättyäni ulos. Mutta sieltä irvisteli vastaan sysimusta yö; olimme metsätaipaleella lähellä kouvolaa.

Olin aikeissa juuri nousta ylös ja rientää portaille ottamaan selkoa jarruttamisen syystä, kun samalla tuntui hirmuinen tärähdys. Juna pysähtyi kuin naulattu keskellä vauhtiaan, joka jarrutuksesta huolimatta oli vielä melkoinen ja minä tulin ankaralla vauhdilla paiskatuksi selin vaunun seinään — istuin näet selin matkansuuntaan —, saaden takaraivooni kovan täräyksen, samalla kuin matkatoverini lennähti syliini ja päämme löivät ankarasti vastakkain. Menin tuosta kahdenpuolisesta täräyksestä kohta tainnoksiin, ollen vielä tuntevinani, kuinka seinät ja katto ryskyen syöksyivät päällemme. Sitten minä rupesin vaipumaan alaspäin, ensin hiljallen, sitten yhä huimemmin ja huimemmin...

— —

Katsoin kelloani, se oli kymmenen minuuttia yli kuuden aamulla. Aamurusko rusotti jo itäisellä taivaanranteella, hehkuttaen vieri vierekkäin ryhmittyneiden pilvenhattarain reunoja aina puoli taivaaseen saakka. Tuon rusotuksen väikutuksesta näytti kaikki niin omituisen punertavalta junan kiitäessä peltojen, niittyjen ja kylien halki.

Tuon omituisen punerruksen vaikutuksestako se lie ollut, että kaikki tuntui minusta niin oudolta. Muistin vaan, että olen Helsinkiin matkalla ja että eilen lähdin kotikaupungistani, mutta muuten en käsittänyt mitään ympäristöstäni. Eihän tämä vaunukaan ole toisen, kolmannen eikä liioin ensi luokankaan vaunu, sillä vaikken ollutkaan koskaan ensi luokassa matkustanut, päättelin sen kumminkin täytyvän olla hienomman kuin tämä. Tämä oli pitkä kuin toisen luokan makuuvaunut, olematta silti makuuvaunu. Se oli jaettu viiteen lyhkäiseen osastoon, joissa kussakin oli istumasija kahdeksalle hengelle, yksinkertaisia, mutta mukavia tuoleja, joissa saattoi olla vallan mukavassa asennossa, puolittain istuen, puolittain maaten.

— Mutta milloin ihmeessä tällaisia vaunuja on laitettu — mietin itsekseni — enhän niistä ole mitään kuullut. Kouvolassa tietysti muutin tähän junaan, mutta ... sepä ihmeellistä, en kuolemaksenikaan muista, kuinka se tapahtui. Olinkohan ehkä niin unen pöpperössä, etten voi muistaa. Mutta sentäänkin... Ja nuo ihmisetkin, kanssamatkustajani näyttivät niin kovin oudoilta. Mikä niistä nojasi päätään tuolin selustaan ja nukkui sikeästi, mikä taas etukumarassa nuokkui ja tuossa omituisen punertavassa aamunsarastuksessa, näyttivät ne siihen paikkaansa jähmettyneiltä. Kaikki niin hiljaista paitsi junan tasaista jyrinää. Ihmeen tasaisesti ja kuin varpaisillaan hiipien sekin kiiti eteenpäin. Minne —? Niin, minne... Helsinkiinkö... ja tämä outo vaunu ja nämä äänettömät muumiot ympärilläni...

Tavaton ahdistus ja outo pelko kuristi sydäntäni. Tartuin molemmin käsin päähäni, jonka valtasi raju huimaus. Ohimoissa jyskytti ja kaikki tuntui niin sekavalta.

Päätin nousta ja mennä vaunun portaalle raitista ilmaa saadakseni, kun samalla peremmästä vaunu-osastosta kuului todellisuutta hyvin muistuttava, proosallinen konduktööritermi:

— Kerava, neljä minuuttia, junan muutto Porvooseen matkustaville!

Konduktööri meni samassa vaunuosastomme läpi, silmäten erikseen kutakin matkustajaa, kuten ainakin. Luulen, että tuijotin häneen kuin syyllinen, pöllöttävin rengassilmin ja suu puoli-avoinna, sillä hän katsoi minua pitkistään, siirtäen katsettaan hitaasti päästäni aina jalkoihin asti.

Mutta ympärilläni syntyi liikettä, muumiot alkoivat elää. Mikä niistä haukotteli pitkään ja syvästi, mikä ryhtyi tukkaansa järjestämään, mikä taas vaatteitaan kohensi. Juna hiljensi vauhtiaan, pysähtyi ja silloin ne melkein kaikki riensivät ulos.

En uskaltanut seurata mukana. Kuin outo voima pidätti minua paikoillani.

Lähelläni istuvalta matkustajalta oli nuokkuessaan pudonnnut sanomalehti lattialle ja makasi levällään siinä jaloissani. Otin sen ylös ja kuin sekavia tunteitani tyynnyttääkseni aloin sitä silmäillä.

Mutta mitä! Sen otsikossa seisoo suurilla kirjaimilla: »Vapauden-Aika» ja alla pienemmästi: »Lokakuun 2 p:nä v. 2000.» — Painovirhe, päätän, mutta tuo nimi? Enhän ole kuullut, että tuon nimistä lehteä olisi perustettu.

Avaan sen ja silmäilen sisäpalstoja. Toisella sivulla pysähtyy silmäni uutiseen, jonka päällä on lihava otsake: »Saksan liittovaltion ja Ranskan presidenttien kohtaus Achenissa.»

— Tämä koko lehti on yksi ainoa suuri painovirhe tai minä itse olen kuumeessa ja hourin! Mutta tuhtulimmaista, mitä luenkaan tuossa toisen sivun kolmannella palstalla: »Toissa päivänä kuoli Heinolassa sydänhalvaukseen sanomalehtikirjailijana hyvin tunnettu kansalainen, Kauko Niinivaara. Vainaja, joka oli syntynyt 14 p. syysk. vuonna 1947 — —

Viskasin lehden lattialle, josta sen olin ottanutkin, nojausin tuolin selustaan ja painoin kääet silmilleni. Olin kiukuissani ja perin hermostunut sekä päätin olla mitään ajattelematta. Siten istuin, kun juna lähti taas liikkeelle, Pelkäsin katsoa noita outoja matkatovereitani, vaikka kuulin niiden kyllä suomea keskenään haastelevan ja siis olevan kotoisia ihmisiä. Mutta en uskaltanut ottaa käsiä silmiltäni, vaan istuin yhä samassa asennossa, kunnes taas kuulin korvissani tutun konduktööritermin:

— Helsingin piletit. olkaa hyvä.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Minussa sai jännittynyt uteliaisuus vallan. Unhotin kokonaan oudon ympäristöni ja käännyin katselemaan vaunun akkunasta ulos.

Siinähän vilahti ohi Fredriksbergin veturitalli, mutta sen takaisilla kukkuloilla huomasin huvilamaisia asuntoja, joita siellä en ennen ole nähnyt. Juna pujahtaa kallioseinien väliin Eläintarhan ja Töölön lahden välillä. Kuuluu huikea vihellys, vauhti heikkenee ja Töölön lahden, Kaisaniemen sekä Kansallisteatterin sivuuttaen pysähtyy juna nytkähtäen asemasillan viereen.

Tempaan kapsäkkini ja riennän ulos. Mutta onko tuo muhkea, moniosainen kivirakennus, jonka viereen juna on pysähtynyt, Helsingin asematalo? Sitä en kumminkaan jouda aprikoimaan, sillä ihmisvirta kuljettaa minut »asematalon» avarien hallien läpi ulos rakennuksen päinvastaiselle puolelle.

— Helsingissä enkä kuitenkaan siellä, Helsingin rautatietori eikä kuitenkaan se!

Tällaiset mietteet risteilivät päässäni, seisoessani siinä rakennuksen edustalla, keskellä vilkasta väen vilinää. Tuossa näen Ateneumin ja sitä vastapäätä on Kansallisteatteri, aivan kuin ennenkin. Mutta tämä asemarakennus ja sitä vastapäätä olevat ihan oudontyyliset kivirakennukset ja itse tori puuistutuksineen...?

Päätäni alkaa huimata ja tunnen saavani taas pahoinvointikohtauksen.

— Suokaa anteeksi, näytätte olevan muukalainen. Voinko niin ollen jotenkin palvella teitä?

Vierelläni seisoi nuorehko mies, joka oli puettu yksinkertaiseen, mutta siistiin virkapukuun.

— Niin, muukalainenhan olen... en käsitä mitään tästä kaikesta...

— Ehkä saan toimittaa teidät johonkin majataloon? Puhuttelu, joka tapahtui minulle tässä oudossa ympäristössä vasta ensi kerran, tyynnytti ja rohkaisi minua. Mahdollisimman rauhallisesti minä sen vuoksi saatoin vastata:

— Mieluimmin kääntyisin heti jonkun lääkärin puoleen, sillä luulenpa sairastuneeni matkalla.

Kohtelias puhuttelijani vihelsi pieneen pilliin ja kohta pysähtyi eteemme jonkunlainen ajopeli, jonka edessä ei kumminkaan näkynyt mitään hevosta, vaikkakin etupuolella olevalla istuimella istui »kuski». En joutanut kumminkaan pitemmälle aprikoimaan, sillä tuo samainen nuori mies osoitti minua nousemaan ajopeliin, samalla kuin hän sanoi »kuskille» jonkun osoitteen. Tämä väänsi jotain kampia ja ajopelit lähtivät tasaisen pehmoisesti vierimään eteenpäin. Samanlaisia ajoi edelläni ja toisia tuli vastaan, mutta hevosia en sen sijaan nähnyt missään.

— Siis automobiileja, mietin itsekseni, samalla kuin kaikki tuntui taas menevän sekaisin päässäni.

Mutta automobiili pysähtyi jo muutaman taman kivirakennuksen eteen ja ajurini, saatuaan myöntävän vastauksen kysymkseensä, pitikö odottaa, sanoi jotakin porraskäytävän ovella seisovalle miehelle sekä viittasi minua astumaan sisään. Tuota pikaa olin nostolaitoksen suosiollisella avulla heitettynä johonkin ylempään kerrokseen, jossa huomasin seisovani muutaman oven edessä, johon kiinnitetystä lapusta vaistomaisesti tavasin: »Ahti Kaukala. Kolmannen piirin lääkäri.»

Astuin yhtä vaistomaisesti sisään ia seisoin kohta muutaman harmaapartaisen herran edessä, joka ystävällisesti ojensi minulle kätensä, viittasi minua istumaan itseään vastapäätä sekä kysyi vointiani. Selitin hänelle lyhyesti, kuinka laitani on, kuinka kaikki näyttää niin oudolta ja sekavalta, että pelkään yhtäkkiä saaneeni aivokuumeen.

Hän koetti ohimoitani sekä sen jälkeen valtimon lyöntiä Käsiranteessani.

— Ei, kyllä te ystäväiseni olette täysin normaalisessa kunnossa — ainakin ruumiillisesti. Mutta luultavasti olette nukkunut huonosti, koska silmistänne näen teidän olevan hyvin väsyneen. Mutta se on pian autettu.

Hän kirjoitti paperiliuskalle muutaman sanan, antoi sen minulle ja sanoi:

— Kas tässä, ottakaa apteekista tällä pulveria, nauttikaa se heti kaikki, pankaa nukkumaan ja herättyänne olette taas entinen mies.

Hän ojensi kätensä, nyökäytti ystävällisesti ja kääntyi työpöytänsä ääreen.

Tallustelin ulos, nostolaitokseen, kadulle ja istuin automobiiliin, joka taas länti tasaisesti edelleen vierimään.

Sain mukavan ja valoisan huoneen, johon päästyäni heti riisuuduin, pesin kasvoni raikkaalla vedellä ja nautittuani apteekista saamani pulverin paneusin levolle, vaipuen kohta virkistävään uneen.

Tuntui olevan lltapäivä, kun heräsin, sillä aurinko paistoi hyvin vinosti huoneeseeni. Tunsin hyvin virkeäksi itseni, jonka vuoksi suoriusin heti ulos lähtemään. Tunnustan, että minua veti joku seikkailu-intoinen uteliaisuus näkemään uutta ympäristöäni, sillä virkistävä uni ei ollut haihduttanut mielestäni aamullisia kokemuksiani. Päätin tyytyä eriskummaiseen kohtalooni ja mahdollisimman levollisesti ottaa vastaan kaikki mitä tuleman piti. Jollei lumous laukea ympäriltäni, niin parasta, että koettaa sen vallassa ollen tulla toimeen mitä mukavimmalla tavalla.

Niin mietiskellen astuin kadulle majatalostani, joka oli vastapäätä asemaa. Suuntasin kulkuni Mikonkatua Aleksin poikki espikselle, joka oli hyvin entisen kaltainen käytävineen, istutuksineen ja penkkeineen. Kaunis ja lauha iltapäivän ilma oli houkutellut ihmisiä kosolta ulos. Niitä liikkui edestakaisin käytävillä ja kaikkialla niiden keskuudessa tuntui vallitsevan hyvin hilpeä mieliala, joka vähitellen rupesi minuunkin tarttumaan.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kappelista päin kuului soittoa — aivan kuten ennenkin. Soluttelin ihmisvirran läpi sinne päin. Mutta kappelia, ainakaan sitä, jossa ennen olin usein istunut, en nähnytkään, vaan sen sijaan ihka oudon rakennuksen, ulkoravintola nähtävästäi sekin. Katto oli tasainen kuin itämaisissa rakennuksissa ja siellä somien kasvilaitteiden siimeksessä istui pöydät täynnä miehiä ja naisia.

Kiipesin sinne ylös. Kilinää, raikasta naurua ja puheen sorinaa kaikkialla. Katsellessani paikkaa, viittasi minulle muuan vanhahko herra, joka istui yksinään eräässä pöydässä katon lännen puolisella osalla. Otin siis haltuuni hänen osoittamansa vapaan paikan ja aloin tarjoilijaa odotellessani katsella tuota edessäni kuohuvaa vilkasta elämää.

Mutta tarjoilijatar seisoi jo vierelläni, kysyen, mitä haluaisin. Ilman hänen kysymättään en olisi sitä hevin arvannutkaan, sillä hän ei ollut puettu lainkaan tavallisten »bufetsikkojen» tyyliin vaan yhtä itsenäisesti ja miellyttävästi kuin muutkin naiset, joita ympärilläni näin.

Huomaamatta lainkaan että hän teki kysymyksensä suomeksi, lausuin vanhasta kapakkatottumuksestani aikani tavallisella kapakkakielellä:

— Sku’ ja’ få ett glas vhisky.

Tarjoilijatar joutui nähtävästi hämilleen ja vilkasi pöytätoveriini, joka hänkin kohotti katseensa sanomalehdestään. Olin taas kadottaa teennäisen tyyneyteni ja tunsin punastuvani.

— Suokaa anteeksi, en ymmärrä, sanoi tarjoilijatar, punastuen hänkin.

— Jahaa, hm . . . niin, tahdotteko olla niin hyvä ja tuoda minulle lasin viskyä, änkytin suomeksi, ollen harmissani, etten heti huomannut hänen puhuvan suomea.

— Viskyä — mutta meillä ei ole sellaista . . .

— Jahah, no ehkä saan sitten olutta lasin.

Taas vilkasi hän neuvotonna pöytätoveriini, joka alkoi hymyillä.

— Mutta . . . täällä Suomessahan ei käytetä väkijuomia.

Hän nähtävästi päätteli minut muukalaiseksi ja yllätti tuolla hämmästyttävällä selityksellä.

— Jahaa, jahaa, no teetä kai saanee?

— Kyllä, kuului iloinen vastaus.

Hänen asettaessaan hetken perästä teetarjotinta pöydälle pyysin hänen tuomaan minulle jonkun sanomalehden.

— Esimerkiksi Hufvudstadsbladetin, lisäsin, kun hän katsoi kysyvästi minuun, mutta huomasin samalla, että unhotin taas situatsoonini ja lisäsin heti sopertaen:

— Tai minkä lehden hyvänsä . . .

Kun hän lähti hakemaan, kääntyi vanha herra puoleeni ja virkkoi:

— Suokaa anteeksi, olette kaikesta päättäen muukalainen, ja olisin sen vuoksi utelias tietämään, kuinka otaksuitte täällä olevan Hufvudstadsbladet nimisen lehden? Sellainen on kyllä aikoinaan pääkaupungissamme ilmestynyt, mutta jollen väärin muista, kuoli se noin viisikymmentä vuotta takaperin.

Miettiessäni vastausta, joka pelastaisi minut hankalasta asemastani, kuului ylhäältä päin heleitä naurun tyrskähdyksiä ja iloisia huudahtuksia. Käänsin katseeni ylös ja näin sanatonna, tuijottamaan espiksen yllä tarjoutuvaa näkyä.

Tusinan verran miehiä ja naisia liiteli ilmassa! Niin — liiteli ilmassa kuin linnut, tehden kierroksia toistensa ympäri kuin parvi jättiläishyttysiä, puhellen iloisesti keskenään ja laskien leikkiä alhaalla. kävelevien kanssa.

— Kummastelette varmaankin, että meilläkin on jo keritty lentokoneet ottaa näin yleisesti käytäntöön, sanoi pöytätoverini.

— Ne ovat lentokone-yhdistyksen jäseniä ja palaavat joltain maaseudulle tekemältään huviretkeltä, lisäsi hän hetken vaiti ollen seurattuamme tuon iloisen siipijoukon hauskaa kuhertelua.

Hetkisen Esplanaatin kohdalla kierreltyään hajautui seurue, yksi liiteli sinne, toinen tänne, kunnes kaikki hävisivät näkyvistämme kivimuurien ja kattojen taa.

Tuon uuden yllätyksen aiheuttamasta hämmästyksestäni huolimatta olin hätäpikaa miettinyt vastauksen äskeiseen kysymykseen ja ryhdyin viimeisen lentoniekan hävittyä tyydyttämään pöytätoverini uteliaisuutta.

— Olen syntynyt Yhdysvalloissa, sanoin hyvin varmasti. — Äitini oli suomalainen ja häneltä olen oppinut suomenkieltä sekä muutoinkin saanut yhtä ja toista tietää täkäläisistä oloista, vaikka olenkin tullut huomaamaan, että hänen tietonsa ovat paljon ajasta jälessä — hän tulisi jo, jos vielä eläisi, olleeksi Yhdysvalloissa lähemmäs kuusikymmentä vuotta.

— Jaa, niinpä otatte meidän olomme siltä kannalta, kuin ne olivat kuutisenkymmentä vuotta sitten, nauroi pöytätoverini.

— Mutta siitä ajasta — lisäsi hän kohta perään — on maassamme tapahtunut suuria muutoksia, suurempia kuin kenties missään muussa maassa.

Sen kyllä olen tullut lyhyen täällä-oloni ajalla huomaamaan, vakuutin minä, salaa iloiten siitä, ettei hän enempää ruvennut utelemaan Suomen »muinaistuntemustani», mikä olisi minut saattanut pahaan pulaan.

— Kenties olette äidiltänne ruotsiakin oppinut? lisäsi hän hetkisen vaiti oltuamme.

— Ei, sitä olen oppinut ruotsalaisten siirtolaisten parissa. Äitini kertoi vain, että täällä Suomessa käytetään hyvin paljon sitä kieltä, vallankin kaupungeissa, joten tulin sitä äskenkin käyttäneeksi. — Totta kyllä, etta sitä vielä siihen aikaan lienee paljonkin käytetty ja asuihan silloin vielä ruotsalaista rahvastakin maassamme, mutta renessanssimme jälkeen on ruotsinkieli maassamme nopeasti hävinnyt, joten se nykyään on jo yhtä vierasta kuin venäjän- tai saksankieli.

Panin merkille, että hän »renessanssi» sanan äänsi erikoisella äänenpainolla sekä omituisesti hymyillen. Tulin uteliaaksi ja sanoin:

— Olette saaneet jo tarpeeksi kokea tietämättömyyttäni äitini synnyinmaan oloihin nähden, mutta vielä lisää tahtoisin nyt Teitä hämmästyttää. En, nähkääs, lainkaan käsitä, mitä suomalaisella renessanssilla tarkoitatte.

— Mielihyvällä sen Teille selitän.

Hän ilmeisesti vilkastui ja huomasin hänen päässeen mieliaineeseensa.

— Renessanssiksemme kutsumme me suomalaiset sitä harvinaisen voimakasta herätys- ja uudistusliikettä, joka meillä kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuoliskolla pääsi kaikilla elämänaloilla alkuun ja nostaen kaikki kansassamme uinuneet parhaat voimat edistyksen palvelukseen muodosti tosi omaperäisen ja samalla horjumattoman pohjan nykyiselle kulttuurillemme.

Alkunsa tämä liike sai niin sanotusta toisesta kansallisesta herätyksestä, joka lopullisesti kukisti ruotsalaisvallan maassamme ja antoi alun omintakeiselle, tosikansalliselle sivistyksellemme. Snellmanin ajan suurta herätystä seurasi riuduttava hajaannuksen aika, kansallisuutemme takatalvi, joka kuluneen vuosisadan alkaessa kehittyi huippuunsa panslavistisen sortovallan vallitessa. Mutta tästä sorrosta vapauduttua’syntyi voimakas kansallinen herätys, sillä oli tultu huomaamaan, mikä ainainen vaara voimakkaan naapurin läheisyydessä elävää kansaamme väijyi, niinkauan kuin se oli vähänkin välinpitämätön suomalaisesta kansallisuudestaan ja niin kauan kuin sen sivistys juuri siitä syystä oli pintapuolista ja lainattua.

— Luulin puheestanne käsittäväni, että ruotsalaista kansanainesta ei Suomessa enää löydy. Oletteko pakkokeinoin heidät suomalaistuttaneet vai . . .

— Ei, elkää toki sellaista luulko, keskeytti hän vilkkaasti.

— Siksi katkerat kokemukset oli itsellämme ruotsalaissorrosta, ettemme ikinä olisi samaa ruvenneet harjoittamaan. Ei, vaan luonnollista kehityksen tietä on ruotsalaisuus maastamme hävinnyt. Sivistyneen luokan ruotsalaisuus sekä kielen etta sivistyksen puolesta oli mitä luonnottominta ja raukesi luonnollisesti ilman muuta tuon uuden herätysajan alussa. Ruotsinkielisessä kansanosassa oli taas suomalaistuminen tapahtunut vitkalleen mutta varmasti jo vuosisatoja sitä ennen. Uuden kansallisen herätyksemme painosta kävi sen suomalaistuminen tavattoman vinhasti ilman mitään tahallista pakotusta, joten ruotsinkieltä ei maassamme puhuta enään muualla kuin joissakin osissa saaristoamme.

Hetkisen vaitioltuaan, jolla aikaa minä koetin sulattaa kuulemaani, jatkoi hän:

— Tämä voimakas uudistus levisi yks kaks kaikille aloille. Niinpä saattoi se kirjallisuutemme ja taiteemmekin kansalliselle pohjalle, josta se on voinut imeä sitä elinvoimaa, millä ne ovat voineet koko Euroopaa hämmästyttää. Snellmanin herätystä seurannut takatalvi rasitti nuorta, vasta alulla olevaa kirjallisuuttammekin. Heikkous, epämääräisyys ja orjamainen vieraan jäljittely vaivasi sitäkin. Eksyttiin Aleksis Kiven aloittamasta suunnasta, vaikka se oli ainoa, jolla suomalainen runous saattoi kukoistukseen kohota, ja vuosikymmenet Kiven jälkeen temmelsi kirjallisuutemme vainiolla epäluku enemmän tai vähemmän lahjakkaita kirjallisia apinoita, kunnes renessanssimme silläkin alalla saattoi kirjallisuutemme nykyiseen kukoistukseensa.

— Mutta luulenpa, että aika on rientää kotiin, sanoi hän kelloon katsoen. Hän mahtoi huomata, että olin utelias enemmänkin kuulemaan, sillä pelkkänä korvana olin kuunnellut hänen puhettaan.

— Olette milloin hyvänsä tervetullut asuntooni, sanoi hän pöydästä noustessaan — minua aina huvittaa näistä asioista keskustelu ja luulenpa, että äitinne syntymämaan viimeinen kehityskausi ei Teistäkään ole mielenkiintoaan vailla.

Ilmoitettuani mielihyvällä noudattavani hänen ystävällistä kutsuaan, sanoimme hyvästit toisillemme, jolloin hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa. Hänen lähdettyään jäin itse vielä hetkiseksi istumaan Kappelin katolle.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kun seuraavana aamuna heräsin, oli päivä jo korkealla. Silmäsin kelloa ja se kävi jo kahtatoista. Mutta unen päästä sainkin minä vasta vallan myöhään kiinni. Taisi olla ainakin viiden ajat, ennenkuin nukahdin, sillä itäisellä taivaalla näkyi jo aamun ruskotusta. Siihen saakka heittelehdin tuskaisena vuoteessani. Päätä kivisti, mielikuvitus viskeli värikkäitä kuviaan kuin revontulet roihujaan ja ajatukset takoivat. Sillä kappelista palattuani ja jouduttuani yksin huoneeseeni valtasi minut taas ahdistus ja syvä epätoivo, mikä väliin oli muuttua mystilliseksi kauhuksi, kun muistin sen satavuotiskuilun, joka oli auennut itseni ja aikani välille. Ainoastaan luontainen uteliaisuuteni ja seikkailuhaluni sekä kykyni mukautua mitä erilaisimpiin oloihin, olivat minua tähän saakka pitäneet kutakuinkin pystyssä. Niitä ominaisuuksia minä nytkin unetonna vääntelehtiessäni koetin yhä kiihoittaa ja samalla kaikin voimin estää tajuntani pohjalta kohoamasta entisyyden muistoja. Sillä käsitin, että milloin hyvänsä ne ottaisin itsetietoisen harkinnan esineiksi, silloin myöskin epätoivon tuskani kävisivät suorastaan helvetillisiksi. Siksi päätin viimeiseen saakka taistella sitä mahdollisuutta vastaan.

Nyt tunsin taas itseni virkeäksi ja elämänhaluiseksi, sillä kerta unen päästä kiinni saatuani olin nukkunut yhtämittaa ja hievahtamatta. Muistaen Kappelissa saamani tuttavan ja tämän ystävällisen kutsun, ponnahdin ylös ja päätin heti aamupäivällä lähteä häntä tapaamaan, sillä uteliaisuuteni kiehtoi tuhansia kysymyksiä mieleeni. Millä kannalla olivat valtiolliset olomme nykyään? millaiset puolueolot? kuinka Euroopan politiikan laita? mitä merkitsi eilen junassa vilkaisemani sanomalehtiuutinen Saksan liittovaltojen presidentistä? ja niin edespäin. Sanalla sanoen, päässäni kihisi ja kiehui kysymyksiä kuin mehiläisiä keossa.

Haukattuani hiukan einettä lähdin ulos ja astelin Bulevardia pitkin Hietalahden toria kohti, jonka varrella tuttavani ilmoitti asuvansa. Bulevardi oli suunnilleen entisensä kaltainen ja se sai minut jo hetkiseksi unohtamaan oudon asemani. Myymälöitä ja muita liikepaikkoja silmäillessäni kiinnitti huomiotani se että kaikki osoitekilvet olivat yksinomaan suomenkielisiä. Ei missään ruotsinkielellä. Ei edes raitiovaunujen kyljessä.

Minä tunsin huolestuvani. Eivätkö nämä olleet puhuvia todistuksia edelläkäyneestä räikeästä natsionalisesta sorrosta? Oliko, oliko todellakin suomettarelaisuus voinut kohottaa päänsä näin korkealle? Mieltäni alkoi ahdistaa ja kuin kiusalla kulki silmieni ohi vain suomenkielisiä kilpiä. Ei edes silmänpilkkeeksi toista kotimaista kieltä! Ja kuin lohdutusta etsien pakeni mielikuvitukseni omaan aikaani ja äkkiä muistin kotikaupungissani pidetyn oman puolueeni kokouksen, jossa viimeksi olin saapuvilla. Kuin tulikirjaimin astuivat silmieni eteen viimeiset sanat johtomiehen pitämästä puheesta. Ne kuuluivat: »Tuo musta suunta on nyt saanut tuomionsa ja hukkunut suurlakon pyörteisiin. Ja jos se siellä ja täällä yrittäisikin vielä päätään nostamaan, niin uudestaan ja uudestaan painetaan se alas kuin Väinämöinen painoi katalan tursaan merien syvyyksiin. Olkaa varmat, että se aika ei ole kaukana, niin, se on jo ovellanne, jolloin siitä ei ole jäljellä muuta kuin löyhkäävä muisto, sillä meidän puolueemme aatteet, laillisuus, vapaamielisyys, humaniteetti, ne kiitävät, sanon minä, kiitävät kotkan vauhdilla Suomenlahden rannoilta aina Lapin raukoille rajoille saakka!»

Ne olivat miehen sanoja. Ja hengessäni yhdyin minä vielä niihin myrskyisiin kättentaputuksiin, jotka noita sanoja seurasivat. Se vapautti minut pahimmasta mielen ahdistuksesta.

Muistan nyt tuttavani illallisen selityksen ruotsalaisten suomalaistuttamisesta. Hänhän kertoi sen tapahtuneen itsestään, ilman mitään pakotusta. Mutta oliko se mahdollista? Ruotsalainen rahvaskin suomalaistutunut ilman pakkotoimenpiteitä.

Aa! eiköhän ollutkin se vanha herra suomettarelainen, sellainen — oikein viimeinen mohikaani? jysähti äkkiä mieleeni ja hämmästyneenä pysähdyin minä Bulevardin ja Alpertinkadun hulmaan. Ihan varmasti suomettarelainen. Senhän ilmaisi jo hänen kielas ja silotettu puheensakin. Ja minä olin nyt matkalla hänen luokseen! Palaisinko takaisin?

Ja siinä katunurkassa ohikulkijain sysittävänä seisoessani kiteytyi mielessäni seuraava ajatelma:

Elä koskaan rakenna tuttavuutta kenenkään kanssa, ennenkuin olet selvillä hänen puoluekannastaan.

Mutta hän oli tähän saakka ainoa tuttavani koko avarassa maailmassa tänä armon vuonna 2000. Ja lisäksi oli hän minulle hyvin huomaavainen ja ystävällinen. Eikä minulla kuitenkaan kaikitenkaan ollut mitään tosi päteviä todistuksia hänen suomettarelaisuudestaan. Voisinhan niinollen sentään mennä hänen luokseen, jollei muuta niin ottamaan tarkan selon hänen puoluekannastaan. Ja minä jatkoin matkaani.

Polyteknillisen opiston kohdalle tultuani huomasin kadulla ihmisjoukon, jonka keskellä kuului riiteleviä ääniä. Tunkeusin lähemmäs ja näin köyhästi puetun eukon suulastelevan erään hedelmäkaupustelijan kanssa. Samassa tunkeusi joukon läpi riiteleväin luo muuan nuori mies, joka teki riiteleville sekä ympärillä seisoville muutamia kysymyksiä sekä vaati lopuksi hedelmäkauppiasta mukaansa. Se oli siis poliisi. Tarkastelin hänen pukuaan, sillä aluksi en häntä sen nojalla olisi konstaapeliksi arvannutkaan. Päällään sillä oli tumma ihonmukainen takki, napitettu kaulaan saakka ja kaulus samanlainen kuin metsästystakeissa. Kaulassa oli tavallinen tärkätty kaulus. Housut olivat samanväriset kuin takkikin ja lahkeet kengänvarsien päällä. Ainoa huomattavampi virkamerkki oli lippalakissa oleva pieni kokardi, Asetta ei minkäänlaista, kädessä vain keppi, joka sujuvaisuudestaan päättäen oli jonkinlainen gummilaite.

Muistin uudet poliisin puvut suurlakon jälkeen ja kuinka minäkin iloitsin nähdessäni ensi kerran kotikaupunkini kaduilla kävelevän kiiltävään kaskeen ja hopeanappiseen hännystakkiin puettujen poliisien, sivullaan sirotekoinen sapeli. Tunsin sydämessäni silloin kuin tuulahduksen länsimaisen kulttuurin tulisijoilta. Silloin tunsi taas yhtäkkiä olevansa lähempänä länsimaita ja mieli avartui nähdessään kotinurkissaan samankaltaisia järjestyksen valvojia kuin konsanaan Tukholman, Berlinin tai Parisin katuloilla.

Entä nyt nämä puvut? Eihän vain taaskin länsimaista kulttuuria kammoavan natsionalismin tuotteita? Ja mielessäni oli taas kiteytymäisillään ajatelma siitä, kuinka tarpeellista meidän on pitää kaikki ilmareijät auki länsimaita kohti, kun hedelmäkauppias samalla lähti seuraamaan poliisia ja tyrkkäsi minua käsikärryillään kylkeen, niin että tuo kiteytymä särkyi ja hajosi. Ihmiset myöskin hajosivat ympäritläni ja minä seisoin yksinäni kadulla, näiden viimeisten ajatusteni johdosta uudelleen epäröiden, sopiko minun mennä sen vanhan herran luo vai oliko sittenkin parasta palata takaisin. Mutta lopuksi sanoin minä itselleni: olkoon nyt suomettarelainen tai itse piru, sinä Malakias käy vain eteenpäin, sillä se ei ole suinkaan suuri ihme näinä ihmeiden päivinä, että sinä käyt vieraisilla suomettarelaisen luona. Eikähän sitäpaitse ole vielä kovinkaan ratkaisevia todistuksia siihen, että hän olisi juuri sitä maata. Ja minä kuljin edelleen.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Löysin pian etsimäni talon. Alikerran porraskäytävässä pysähdyin nimiluetteloa katselemaan ja näinkin siinä kolmannen kerroksen kohdalla nimen: »Simo Kalmaranta, tohtori ja akatemian jäsen.»

Jaha, hän on siis tohtori, mutta mitä tuo akatemian jäsen merkitsee? tuumailin kolmanteen kerrokseen noustessani. No, sellainen laitos on siis olemassa, ei kai se mitään muutakaan merkitse, mutta minun on muistettava kaiken uhallakin näytellä osaani amerikalaisena — ainakin niin kauan kuin en kovin pahasti pussiin joudu, sillä muussa tapauksessa he pistävät minut ihan varmasti hullujen huoneeseen. Tämän päätettyäni saavuin perille ja kierautin ovikelloa.

Odottaessani rupesi sydämeni rauhattomasti lyömään ja minua alkoi taas ahdistaa tuo samainen outo tunne, jota eilen junassa istuessani ensi kerran tunsin.

Mutta ovi aukeni ja edessäni seisoi nuori nainen. Silmänräpäyksen seisoimme siten vastakkain ja mitään puhumatta. Unhotin kohottaa hattuani ja katsoin häntä vain silmiin eikä hän näyttänyt sitä ollenkaan oudostuvan. Nyt jälestäpäin kun tätä kirjoitan, kuvastuu tuo hetki mieleeni hyvin omituisessa valaistuksessa ja minusta tuntuu kuin olisimme hyvin kauan seisoneet sillä tavoin vastatusten, vaikka varmasti tiedän, ettei sitä kestänyt viittä sekuntia enempää. Hänen ulkomuotonsa, niin, jopa koko hänen olemuksensa painui tuona ohi kiitävänä hetkenä pienempiäkin yksityisseikkoja myöten mieleeni ja tuska kiertää sydäntäni yhä, kun muistelen miten hän siinä edessäni seisoi, vasen käsi avatun oven lukolla ja tumman siniset, sielukkaat silmät luotuina minuun. Tumman siniset ja sielukkaat! — ah, se on liian triviaalinen määritelmä hänen silmilleen, niille ihmeellisille, jotka ikään kuin väläyksenä kirkastivat toisen ihmisen sisäistä näkemystä ja saivat silmänräpäyksessä käsittämään, että niiden omistaja oli hienosti sivistynyt ja harvinaisen henkevä nainen. En tuona lyhyenä hetkenä kääntänyt katsettani hänen silmistään — ja kuinka se olisi mahdollista ollutkaan! — ja kuitenkin painui mieleeni koko hänen ulkoasunsa, hänen sileäksi kammattu ja ohimoille kaareutuva tukkansa ja sopusuhtaisilla laskoksilla varustettu ruskea, väljä pukunsa. Kaikessa ilmeni luonteva eleganssi.

— Ah, varmaankin herra Mönkkänen, käykää sisään, — lausui hän äänellä, joka hiveli korviani ja yhtenä leyhäyksenä hälvensi hetki sitten tuntemani ahdistuksen.

— Käykää sisään, setäni puhui teistä illalla, joten heti arvasin. . . Setä, täällä on herra Mönk- känen.

Hän käveli etehisen perälle ja lausui nuo viimeiset sanat jonnekin sisempään huoneeseen.

Millä mielihyvällä seurasinkaan hänen joustavaa — olen taas pakotettu käyttämään triviaalista sanaa — käyntiään ja kuinka hivelivätkään silmiäni hänen vartalonsa jalot ääriviivat. Kuin sikstiniläinen madonna keinui hän puolihämärän etehisen läpi.

— Jaha, herra Mönkkänen, käykää tänne, — kuului huoneesta ääni, josta heti tunsin eilisen tuttavani.

Astuin sisään ja tohtori Kalmaranta nousi työpöytänsä äärestä ja puristi lujasti kättäni.

— Tervetuloa! Ja nyt te vietätte koko päivän meidän seurassamme. Menemme vaikka Kaivopuistoon päivällistä syömään, sillä vanhanpojan kodissani on siksi vaatimattomat varusteet, etten uskalla merentakaisille vieraille kotonani päivällistä tarjota. Niin, ja ilta meillä tulee hauska, sillä luokseni kokoontuu pieni filosofis-esteettis-historiallinen seura, jolle luvallanne aion teidät tutustuttaa. No, istukaahan . . . mutta, ah, oletteko vielä tutustuneetkaan: veljentyttäreni, civis academica ja varsin lupaava runoilijatar, neiti Kyllikki Kalmaranta, — kääntyi hän veitikkamaisesti kumartaen nuoren naisen puoleen, joka oli pysähtynyt kaminin eteen ja hymyillen katsahti vuoroin setäänsä, vuoroin minuun.

— Ehkä tunnettekin jo hänen nimensä, — jatkoi tohtori, jonka poikamaisen hilpeä käytös karkotti minusta viimeisenkin rauhattomuuden.

— Ettekö? No —siinä kuulet Kylli vauvaseni, ettei sinua sentään vielä Amerikassa asti tunneta, vaikka rakenteletkin sonetteja. Nähkääs, hän sai keväällä akatemialta palkinnon muka soneteistaan ja . . .

— Kun oma setä oli siksi julkea, että teki ehdotuksen . . .

— Vaiti, sinä lepakko, minähän kainosti vaikenin koko asiaan nähden enkä edes ollut saapuvillakaan siinä istunnossa, jossa palkinnoista päätettiin. No niin, hän sommailee sonetteja, kun ensin romaanin alalla iski kirveensä kiveen.

— Kas kas taas, setää, mutta koettakaa olla kärsivällinen herra Mönkkänen, sillä sedän on tapana esittää perusteellisesti oman piirinsä henkilöitä. Niinpä kului häneltä kerran koko päivä esittäessään muuatta akatemiatoveriaan eräälle saksalaiselle. Minusta hän toivottavasti selvenee sentään päivälliseen asti . . .

—Joko taas keskeytit, sinä Petrarca naishaamussa! No, herra Mönkkänen saakoon sen tietää, että osaa varoa sinua. Mutta mihin hän minut keskeyttikään, niin, romaanistahan puhuin. Hän nähkääs yritteli Zvickaun profetain osaa ja kirjoitti sensualistisen romaanin. Niin juuri, ottaapas ja yrittelee alalla, joka on meillä jo ikimuistoisista ajoista ollut pannaan julistettu. Mutta kylläpäs hän saikin, hälläkkä. Musertavia arvosteluita ja siveellisen suuttumuksen ilmaisuja ihan vilisi julkisuuden taivaalla. Eräs uskonnon lehtori, jonka ponnistuksia muuten saamme kiittää aikamme korkealla kannalla olevasta siveellisyydestä, kirjoitti erääseen kirkolliseen lehteen nimimerkillä »Huolestunut äiti» leimuavan — ja todellakin hyvin äidillisen — artikkelin, jossa tytti raukkaamme sanottiin pornografiksi. Kun luulin hänen, tyttösemme tässä, olevan masentuneen maatakin alemmas, menin häntä hiukan rohkaisemaan, mutta hänpäs olikin vallan iloisella päällä ja deklameerasi erään renessansi-aikamme runoilijan säkeitä:

»Pannanuolet pekkain, paavoin
haavoita ei syvin haavoin,
kaikenlaisten vaakalauta
miest’ ei kaada eikä auta.»

Zvickaun profeta! huusin minä hänelle, ja sitä hän olikin.

— Mutta kuka se oikein totta puhuen on Zvickaun profetaa näytellyt, niin se on setä itse, — huudahti neiti Kalmaranta iloisesti. — Setä oli Zvickaun profeta kiireestä kantapäähän jo silloin kun hän teoksellaan »Tulevaisuuden valtiot» hankki itselleen anarkistin nimen.

— Mutta saanko kysyä mitä Zvickaun profetoilla oikeastaan tarkotetaan? — työntäysin minä kysymyksineni väliin, enemmän halusta kuulla omaa ääntäni kuin uteliaisuudesta. — Nimitys kajastaa minulle hiukan tutulta, mutta en voi muistaa mitä ne Zvickaun profetat oikeastaan olivat miehiään.

— Nimityshän on, kuten muistanette, peräisin kirkkohistoriasta, — sanoi tohtori Kalmaranta minuun kääntyen, — Zvickaun profetathan olivat, jollen perin väärin muista, jonkunlaisia kansanvillitsijöitä uskonpuhdistuksen ajalla. Tempasivat muutamia irtonaisia lauseita Lutherin opetuksista ja alkoivat niillä ympärilleen hosua, häiriten ja vahingoittaen Lutherin työtä ja tuottaen hänelle suurta mieliharmia. Jotain sellaisia kai ne alkuperäiset Zvickaun urhot lienevät olleet. Meillä on siitä muodostunut vallan yleisesti käytetty pilanimi. Mutta selitähän sinä, Kyllikki, kuinka se meillä on käytäntöön joutunut.

Kyllikki hymyili herttaisesti ja jatkoi setänsä aloittamaa selitystä.

— nimitys, joka niin mainiosti soveltuu minun korkeasti oppineelle ja akateemilliselle sedälleni, on saanut meillä käytännössä olevan merkityksensä eräältä kirjallisuushistorioitsialtamme. Sillä nimellä hän sattuvasti karakteriseerasi rasi erään noin sata vuotta sitten, juuri renessansimme edellä vallinneen kirjallisen nurkkakunnan jäseniä. En nyt satu muistamaan yhdenkään nimeä niistä, en edes tuon ryhmäkunnan johtajankaan . . . vai muistaako setä? No, välipä tällä, pääasia vain, ettri tämä »koulukunta», niin sanoakseni, oli haistanut korkista — muutoin he olivat järkiään hyvin lahjattomia miehiä —, niin, saaneet jonkunmoista hajua filosofi Nietzschen yli-ihmisopista ja tällä he sitten kirjallisessa tuotannossaan eli tuulikantele-runoudessaan, kuten herra Karpalaisella, johon pian saatte tutustua, on tapana sanoa, hosuivat ympärilleen, pieksivät tuulia ja taivaita, niin että ukko Nietzsche olisi varmaankin haudassaan kääntynyt, jos olisi tiennyt, kuinka nämä hänen suomalaiset opetuslapsensa tulkitsivat hänen suurisuuntaista oppiaan. Mutta he vain pasunoivat ja kuka kaikkein päättömimmin osasi huutaa, sitä taputti koulun johtaja olalle ja lausui: »in hoe signo vinces, poikani!» Ja joka sitkeimmin jaksoi sanoja mättiä, se oli ylin yli-ihminen, joka hymyili ali-ihmisten pikkumaisuuksille. Täten he Nietzscheltä lainatuilla ja oikeasta asiayhteydestään kiskastuilla lauseilla ratsastivat keppihevosta aivan niinkuin Zvickaun profetat Lutherin aikana aivankuin . . .

— No no, sinä herjakieli, riittää jo ja huolehdipas meille jotakin virkistystä, — keskeytti setä Kyllikin, — Katsohan, eikö siellä Annan varastoissa ole jotain hedelmiä . . . taikka maltahan, ehkä herra Mönkkänen suvaitsee mieluummin ottaa lasin viiniä. Tuohan sieltä pullo . . . tuskin siellä varastossa tätä nykyä onkaan muuta kuin tokayeria, no niin, haeppas sieltä pullo tokayeria, että saamme toivottaa herra Mönkkäsen tervetulleeksi äitinsä syntymämaahan.

— Mutta . . . eikö täällä sitten olekaan täydellistä kieltolakia, kun kerta viiniäkin saa? — änkytin minä ja tuijotin tohtori Kalmarantaan suurin silmin.

— Ahaa! . . . mutta hyvä herra Mönkkänen, suottehan anteeksi eilisen pikku pilani. Niin, meillä ei ole minkäänlaista kieltolakia, ei täydellistä eikä epätäydellistä. Kappeli on tätä nykyä raittiusravintola — raittiusväki näet vuosi sitten valloitti sen itselleen ja muodosti sen jonkunlaiseksi osakeyhtiöksi; tappiota kuuluu muuten tuottavan — ja kun ulkomaiden sanomehdet ovat niin paljon puhuneet aikoinaan siitä meidän kieltolakiyrityksestämme, niin minun pisti päähäni huomatessani teidät ulkomaalaiseksi, hiukan kujeilla kustannuksellanne ja sehän kävi vallan hyvin päinsä, kun kerta istuimme paikassa, jossa todellakin oli alkoholi-kielto voimassa. Mutta ettehän kai loukkaannu, kun nyt kuulette asian oikean laidan? No niin, minulla on oikein perisynnillinen taipumus tuommoisiin viattomiin pikku kepposiin, minkä veli Karpalainen, sivumennen sanoen seuramme huvittavin ilmiö, väittää johtuvan niistä muutamista pisaroilta juutalaista verta, jota suonissani virtaa. Mutta . . . maljanne herra Mönkkänen.

Kun olimme maistaneet viiniä, palasin minä samaan keskusteluaineeseen.

— Teillä siis täällä Suomessa on kumminkin todella yritetty kieltolakia?

Tohtori Kalmaranta katsoi minua ensin pitkään ja sanoi sitten, kun minä aloin pelätä taas pahoin eksyneeni näyteltävästäni osasta:

— Te ette siis tunnekaan sen asian vaiheita! Meillähän on ollut kerran voimassakin kieltolaki, mutta . . .

Hän ei näyttänyt halukkaalta jatkamaan, vaan sytytti sikarin ja katsoi vaieten eteensä.

— Mutta ei onnistunut käytännössä? — jatkoin itsepintaisesti.

— Ei. Ei onnistunut, surullista kyllä. Ensi kerran hyväksyi eduskunta kieltolain vuoden 1907 valtiopäivillä, mutta se ajoi karille korkeimman hallitusvallan luona — tunnettehan kai sen aikuisen suhteemme Venäjän keisarikuntaan? No niin, sitten ei siitä puhuttu mitään, ennekuin vuoden 1923 vallankumouksen jälkeen, jolloin meillä saatiin toimeen väkijuomain kieltolaki — kunnes se 1948 kumottiin.

— Mutta mistä se johtui? Häpeä sanoa, mutta tunnen perin vähän äitini synnyinmaan vaiheita.

— Siveellisistä syistä se täytyi purkaa. Rikkomukset tuota lakia vastaan kävivät niin sietämättömiksi, että — no siitähän käsitätte, kun viime vuosina kieltolain voimassa ollessa kaksi kolmatta osaa kaikista maamme oikeusjutuista koski tämän lain rikkomista. Syytettyjen penkeillä istui kaiken säätyisiä ihmisiä syytettyinä mitä kirjavimmista kieltolain rikkomisista. Niitä oli salakuljetuksesta, salapoltosta, denaturoidun väkiviinan, polituurin ja sen semmoisten sotkujen tisleeraamisesta, alkoholipitoisen kaljan valmistamisesta ja . . . kukapa ne kaikki muistaa. Siveellinen villiytyminen kävi sanalla sanoen niin suureksi, että ei pidetty lainkaan häpeänä rikkoa kieltolakia. Ja siitä seurasi, että eduskunta mainittuna vuonna kumosi kieltolain. Osoitukseksi mimmoiseen asiain tilaan oli jouduttu, mainitsen vain, että tuota päätöstä eduskunnassa vastusti ainoastaan seitsemän jäsentä. Ja siitä myöten meillä on oltu ennallaan väkijuomalainsäädäntöön nähden.

Hetken kuluttua hän jatkoi:

— Mutta kuinkas teillä Amerikassa, eikös siellä muutamissa valtioissa ole kieltolaki? Mitenkähän niissä oikein vetelee? Tässä keväällä tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on ollut noin hieman rappiolla. Hän oli jo ylioppilasvuosinaan hyvin viinaan menevä. Joutui sitten Amerikaan, josta hän juuri oli saapunut kotimaahan. Muun muassa kertoi hän olleensa eräässä kieltolakivaltiossa, en kuitenkaan muista nimeä. Kun tiedustelin lähemmin, kuinka kieltolaki siellä oli käytännössä onnistunut, ei hän tiennyt mitään. Kertoi vain lyhyesti että hän asui kokonaista kaksi vuotta siinä valtiossa ja vasta vuoden kuluttua siitä kun oli muualle muuttanut, sai hän tietää, että tuossa jättämässään valtiossa oli ollut kieltolaki voimassa. He, he, taisipa lasketella vähän liikaa, vai kuinka, tehän sen paraiten tiedätte?

— Hm, en tiedä niin varmaan, — koetin minä hämilläni mutista ja päästäkseni tuolta Amerikan oloja koskevalta alalta kysyin:

— No raittiustyö kai teillä on tuon kumouksen jälkeen ollut aivan lamassa?

— Eikö mitä. Tosin ensin tuon kumouksen jälkeen oli vähän aikaa siten laita. Ja sitähän ei sovi kummeksia, kun reaktsioni silloin oli niin valtava, että viinamiehet seuraavilla valtiopäivillä olivat vähällä saada voimaan vanhan kotipoltto-oikeudenkin. Mutta se, kiitos raittiusväen ja yleensä järkevämpäin kansalaisten tarmokkaiden ponnistusten, saatiin ehkäistyksi. Ja siitä taas olojen tasaannuttua ja pahimman mieltenkuohun tyynnyttyä, on raittiustyötä entistä suuremmalla innolla jatkettu. Ne ovat sitkeätä väkeä, ne raittiusmiehet! Ja kauniita tuloksia he ovat senkin jälkeen saavuttaneet, se täytyy kenen hyvänsä tunnustaa. Niinpä meillä heidän toimestaan jo tätä nykyä on alkoholivapaita virvoitusjuomia kokonaista seitsemänkymmentä kolme eri lajia; viimeinen keksintö sillä alalla on karviaismarjasampanja. Ja parisenkymmentä vuotta meillä on täällä Helsingissä ollut raittiuslaboratoorio, jossa tutkitaan alkoholin vaikutusta organismiin. Siellä pidetään aina joukko kaniineja, koiria ja kissoja ja onpa sinne vasta hankittu, kuten eilen kuulin, kaksi simpanssiakin, ja näille annetaan alkoholipitoisia juomia, toisille kohtuuden mukaan, toisille täyden juopon annoksia. Heidän elämäänsä, käytöstä ja ikää vertaillaan sitten absolutisesti raittiiden kaninien, kissojen ja simpanssien elämään. Ja kun ne kuolevat, saadaan niistä oivallisia opetusvälineitä raittiuskursseille. Ennen käytettiin yksistään kuvatauluja osoittamaan olutsydäntä ja muita alkoholin turmelemia sisäelimiä. Mutta nyt saadaan näistä laboratorisen käsittelyn alaisina olleista, alkoholiin kuolleista eläimistä luonnollisia sydämiä ja vatsalaukkuja, joiden vaikutus käy sitäkin tehoisammaksi, kun niitä liotetaan vielä lisäksi muutamia viikkoja väkiviinassa. Tämä, että voidaan kuvien sijasta käyttäää luonollisia viinan turmelemia elimiä, on tuntuva askel raittiusliikkeen historiassa. Ja eiköpä liekin sen ansioksi luettava raittiusjärjestöjen vähittäinen, mutta varma kasvaminen. Niinpä nykyään jo melkein poikkeuksetta kaikki naiskoulujen oppilaat ovat jäseninä raittiusjärjestöissä. Tosin kyllä heidän keskuudessaan on tehty työtä jo raittiusliikkeen alkuajoilta, aina sieltä yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolelta saakka, mutta sittenkin . . .

Hän vaikeni kesken lauseen ja katsoi kelloaan.

— Ahaa, meillä onkin jo aika lähteä päivälliselle, — sanoi hän seisomaan nousten.

Kun tohtori oli vaihtanut takkia, lähdimme me kolmisin Kaivohuoneelle.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Istuimme Kaivohuoneen verannalla, minä ja neiti Kalmaranta vastapäätä ja tohtori kolmion kärkenä pöydän päässä,

— Te olette niin vaitelias, herra Mönkkänen, melkeinpä näytätte surulliselta, — sanoi neiti Kalmaranta hiukan minua kohti kumartuneena ja vivahdusrikkaissa silmissään osaaottava ilme. — Sanokaa, onko teillä ikävä kotimaahanne.

— Ettehän, neiti hyvä, toki voi luulla minkään banaalin koti-ikävän vaivaavan sitä, jolla on onni viivähtää sellaisessa seurassa kuin minä tänään, — vastasin minä vilpittömästi ja katseemme imeytyivät taas pikimältään toisiinsa.

Ja se oli yksi niitä hetkiä, jotka lähtemättömästi ovat mieleeni syöpyneet ja joita minulla Kyllikin kanssa tuli olemaan lukemattomia. Välähdyksenä sen käsitin jo tuona hetkenä, jolloin katseemme toisiinsa imeytyivät. Niillä on tavattomasti suggestioninen vaikutus, noilla tuollaisilla katse-yhtymisillä. Suloisen tuskallisesti ne saavat naisen poven hytkähtämään ja virittävät miehen ruumiissa eliksiirisiä hermo-värähdyksiä.

Neiti Kyllikki valmistausi sanomaan minulle jotakin, mutta silloin tuli väliin tohtori. Ah, olisipa minulla vain ollut silloin edes ruutijyväsen suuruinen uskonvoima, niin olisin hänet paikalla siirtänyt vähintään toiseen laitaan Helsinkiä. Hän oli juuri saanut huolella kiinnitetyksi salvetin leukansa alle, täyttänyt lasinsa ruokaviinalla ja varustanut sen viereen pienen maustejuustolla päällystämänsä voileivän sekä pikku palan silliä valmiiksi kahvelin kärkeen. Juuri kun Kyllikki aikoi minulle jotakin sanoa, tyhjensi hän ryypyn, lähetti voileivän ja sillinpalan perään ja kääntyi minun puoleeni seuraavin sanoin:

— Te ihmettelette varmaankin, herra Mönkkänen, sitä että minä äsken puhuin niin lämpimästi raittiusaatteesta ja kuitenkin itse käytän väkijuomia. Nähkääs, minun organismini on jo siksi alkoholin myrkyttämä, että itse puolestani en voi raittiusaatetta käytännössä toteuttaa. Mutta lämpimän aatteellisen kannatuksen minä sille kuitenkin aina annan. kin Ja mitäpä minusta, vanhasta yksinäisestä miehestä onkaan väliä, kunhan tärveltymätön nuoriso vain saadaan käytännössäkin mukaan. Kun heidän keskuudessaan tehdään ahkerasti työtä, toivon minä kieltolain siten vakaumuksen tietä kerran hämärässä tulevaisuudessa vielä pysyväisestikin toteutuvan.

Siten itseään puolusteltuaan kävi hän mielihyvin ruokaan käsiksi. Aterian aikana puhuimme sitä ja tätä vähemmän tärkeätä. Kun tarjoilija tuli ruokia pois korjaamaan ja tohtori juuri tilasi häneltä kahvia liköörin kanssa, katsoi Kylikki kelloonsa ja nousi kiiruusti pöydästä.

— Olinpa vähällä unhottaa! Minun piti kello viisi ja kaksikymmentä olla asemalla erästä ystävätärtäni vastaan ottamassa. Joudun juuri parahiksi vielä, kun otan ajurin.

Pyytäen anteeksi, että hänen täytyi lähteä sekä lausuen toivomuksen nähdä minut jälleen myöhemmällä setänsä luona, poistui hän kiiruusti. Kun hänen vaatettensa kahina oli sammunut korvissani, tuntui minusta yhtäkkiä kuin olisin pudonnut joltakin ylemmältä tasolta alas arkipäiväiseen elämään. Päiväkin tuntui heti käyvän alakuloiseksi ja sameaksi.

Harmistuneena ja vaieten sikaria imeskellessäni muistin aamullisen päätökseni Bulevardilla, että ottaisin selvän tohtorin puoluekannasta, ennenkuin antautuisin lähempään seurusteluun hänen kanssaan. Tähän saakka, kun Kyllikki oli koko ajan ollut seurassamme, ei se ollut juolahtanutkaan mieleeni. Tuskin hänen läheisyydessään ollessani olin kaikin ajoin muistanutkaan, missä omituisissa oloissa minä elin. Sitä räikeämmin pisti nyt hänen poistuttuaan silmään ympäristökin kaikellaisine yllättävine uutuuksineen.

Hienosti puettua yleisöä liikkui lukuisasti ympärillämme. Mutta ruotsinkieltä en vain sanaakaan kuullut. Eivät tarjoilijatkaan edes vahingossa sitä puhuneet. Se herätti mielessäni taas kamalia aavistuksia. Suomettarelaisuutta tuntui olevan ilmassakin jota hengitin. Ja minä päätin käydä suoraapäätä tilille tohtorin kanssa.

(Tässä katson olevan syytä huomauttaa lukijoille, että minä pitkän matkaa esitän itseni kaunistelematta sellaisena kuin kulloinkin todellisuudessa olin, mutta että minä nykyään olen, tuon ihmeellisen seikkailun läpi elettyäni, kehittynyt paljon suvaitsevammalle kannalle ja oppinut antamaan tunnustuksen toistenkin puolueiden periaatteille. Osoitukseksi tästä kehityksestäni kerron tässä pari pientä juttua.

Vähää ennen suurlakkoa olin entisten luokkatoverein! kanssa illanvietossa Kämpin hotellissa. Siellä tuli puheeksi toveruusjuhlan viettäminen kymmenen vuoden kuluttua. Päätettiin laittaa muistoraha, jonka toiselle puolen merkitään juhlan paikka ja aika sekä toiselle joku symbooli. Joku ehdotti siksi karhua nuija kädessä, pitäen sitä parhaana suomalaisen luonteen symboolina. Ehdotus oli jo vähällä tulla yksimielisesti hyväksytyksi, kun minä rupesin kiivaasti vastustamaan tuota suomettarelaisen toverini tekemää ehdotusta. Vastustukseni perustin siihen, että nuija-nimellä on nykään niin huono kaiku, joten minä laillisuuden ihanteita kannattavana ylioppilaana en voinut symbooliksi hyväksyä karhua nuija kädessä. Sivumennen putosivat silloin toverienikin silmistä suomukset ja suurella nuorsuomalaisella enemmistöllä hylkäsimme tuon ehdotuksen.

Toinen juttu oli seuraava. Tässä viime syksynä palasi naapurisaarella asuva Mörtbölen Jåfsukko eräänä iltana silakanpyydyksiltään ja poikkesi minun yksinäiseen tupaani polttamaan pari piipullista tupakkaa. Hänen lähdettyään otin lattialta sanomalehden palasen, joka hänellä oli ollut kääreenä mahorkkatötterön ympärillä. Palanen oli Borgå-bladetista ja aloin siinä olevaa pääkirjoituksen alkua uteliaasti lukea, sillä maailman menosta ei minulla pitkiin aikoihin ollut ollut mitään tietoa. Kirjoituksessa puhuttiin koalitsionisenaatista. Intuitiivisesti käsitin kohta asiantilan. Ja minä muodostin itselleni heti varman kannan tuossa kysymyksessä, ollen sitä mieltä, että suomettarelaisillekin olisi suotava ainakin kaksi senaattorin paikkaa, niistä kumminkin toinen salkullinen. Tällaisen myönnytyksen saatoin tehdä huolimatta siitä, etteivät suomettarelaiset, ainakaan ennen minun tänne saarelle tuloani, olleet antaneet mitään varmaa vakuutusta laillisuuskannastaan.

Kun vertaa näitä molempia seikkoja toisiinsa, huomaa selvästi, minkä huikean taipaleen minä olen kulkenut suvaitsevaisuutta kohti. Mutta, kuten sanottu, kertomukseni kuluessa esitän itseni aina sillä kannalla olevaksi, millä kulloinkin olin.)

Olin tyhjentänyt jo kaksi lasia likööriä ja iskin rohkeasti, seurauksia harkitsematta suoraa asian ytimeen.

— Suokaa anteeksi, mutta minua huvittaisi suuresti tietää, mihin puolueeseen herra tohtori lukeutuu. Oletteko mahdollisesti suomettarelainen? — kysyin minä ja tyhjensin kaikkien mahdollisten seurausten varalta kolmannen liköörilasin.

Hän katsoi minua ensin pitkään ja suurin silmin, että asemani alkoi tuntua jo kovin kiusalliselta, ja räjähti sitten iloiseen nauruun, josta ei loppuakaan tulla.

— Mutta tehän olette mainio, herra Mönkkänen! Elätte vallan isoäitinne, vai oliko se äitinne, aikakaudessa. Eilen Kappelissa kysyitte Huvudstadsbladetia ja nyt puhutte suomettarelaisista. Suomettarelainen, ha ha haa . . .

Hän nauroi vedet silmissä ja minulla oli jo suuri halu lähettää kahvikannu hänen päähänsä. Vihdoin hän lakkasi sentään nauramasta, kuivasi silmiään ja puhui edelleen:

— Suomettarelainenko? Oli menneeksi, sillä tosiasiassa joka ainoa Suomen kymmenestä ja puolesta miljoonasta asukkaasta on suomettarelainen, jos niin tahtoo sanoa.

En olisi enää kyennyt lähettämään edes sikaarinpätkää hänen päähänsä, sillä ruumiini kävi tämän kuultuani aivan raukeaksi, jos se osaksi oli sitä jo hyvän päivällisen ja liköörin jäleltäkin. Korvani rupesivat soimaan ja seiväskankein silmin tohtoriin tuijottaen änkytin minä.

— Kaikkiko . . . suomettarelaisia ja . . . kymmenen miljoonaa, sanoitte . . . mutta onko se mahdollista?

— Niin, minä tarkoitan että nykyinen kansallinen ja yhteiskunnallinen elämämme perustuu kokonaan niille periaatteille, jotka entinen suomalainen puoiue, tai juuri se, jota te tarkoitatte nimellä suomettarelainen, ajan myrskyissä oli itselleen luonut ja jotka se sitkeän taistelun jälkeen saattoi kunniakkaaseen voittoon. Itse puoluetta tuon nimellisenä ei tosin ole enää aikoihinkaan ollut olemassa, mutta sen periaatteiden hedelmöittämänä on nykyinen valtiomme syntynyt ja molemmat nykyiset valtiolliset ryhmämme ulottavat aivan yhtä paljon juurensa entiseen suomalaiseen puolueeseen. Näyttää juuri kuin siihen puolueeseen olisi heti alun pitäin tiivistynyt kaikki taatuin ja perisuomalaisin aines kansastamme, joten se eliksiirin tavoin saattoi vaikuttaa nykyisen Suomen syntymiseen.

Hän ryyppäsi likööriä, sytytti uuden sikarin ja huomaamatta ollenkaan, kuinka minun kasvoni olivat tuskan vääntämät, jatkoi hän tyynesti ja silmät puoli ummessa sikariaan imeskellen:

— Kuten sanottu, meillä nykyään on vain kaksi valtiollista ryhmää, vanhat ja nuoret, jotka eduskunnassamme muodostavat oikeiston ja vasemmiston sekä ovat vuorotellen hallituksessa.

Tunsin yhtäkkiä jonkunlaista huimaavaa iloa, jotenkin sen tapaista kuin tuntenee hukkuva, joka äkkiä saa jalkainsa alle kiinteän pohjan, Sen vuoksi huudahdin minä tavallista vilkkaammin ja välittömämmin:

— Nuoret, sanoitte te . . . siis nuorsuomalainen puolue?

Hän rävähytti silmänsä auki, katsahti minuun ja tuhkaa sikaristaan karistaen sanoi hymyillen:

— Iloista kuulla, että meidän puolueolomme teitä noin huvittavat. Nuorsuomalainen puolueko, no, kuten tahdotte, vaikka nykyään meillä niitä sanotaan vaan nuoriksi. Se juontaa alkunsa kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuoliskolta. Silloin, valtiollisten taistelujen aikana, muodostui suomalaisen puolueen keskuudessa vasen siipi, joka kutsui itseään nuoriksi tai myöskin nuorsuomalaisiksi. Tosin meillä jo sitä ennenkin olsillä nimellä kulkeva ilmiö — muutoin omituisimpia ja surkuteltavimpia ilmiöitä historiassamme; siitä saamme toiste enempi keskustella —, mutta tämä suomalaisen puolueen vasen siipi, kuten sanoin, on se, josta nykyinen nuorten ryhmä suoranaisesti johtaa alkunsa. Alussa tuon vasemman siiven muodosti pääasiassa suomalaisen puolueen opiskeleva nuoriso, jota ajan oloon ei tyydyttänyt se hiukan ummehtunut tirehtöri-henki, joka emäpuolueessa oli vallalla. Mutta kuitenkin se pitkin matkaa valtiollisissa taisteluissa pysyi täysin solidaarisena vanhoihin. Aluksi sillä ei ollut huomattavampaa merkitystä, kulkivathan vain joissakin toisarvoisemmissa kysymyksissä omia vapaamielisempia uriaan, tyytymättä enää uskollisesti märehtimään ja toistelemaan vanhain johtajain sanoja. — ja luonnollistahan se nuorille onkin. Mutta myöhemmin kun suomalainen puolue molempine siipineen oli kamppaillut voittoon, kun sosialistit, saadessaan kerran hallituksessa käydä, olivat asiansa auttamattomasti karille ajaneet, alkoi vasen . . . Mutta herra Mönkkönen, mikä teillä on?

Hän karkasi ylös ja lähestyi minua.

— Te voitte pahoin, mitä?

Luulen, että minä tuona hetkenä näytinkin sangen kurjalta. Vaivoin sain änkytetyksi:

— Niin, todellakin voin pahoin.

— Meidän täytyy kiiruusti lähteä lääkäriin, voitteko käydä niin paljon että pääsemme ajuriin?

— En minä tarvitse lääkäriä, — sanoin minä viimeiset voimani ponnistaen, sillä halusin päästä mitä pikimmin yksinäisyyteen, erilleni tuosta kirotusta miehestä, — en lähde lääkäriin, menen vain kotiin, sillä lepo on minulle ainoa lääke.

— Mutta, mutta . . .

Minä lähdin päättävästi ulos, vaikka luulenkin heikkoudesta horjuneeni. Hän seurasi minua automobiilin luo ja olisi tahtonut tulia saattamaan, mutta minä sanoin tylysti hyvästit ja annoin ohjaajalle lähtömerkin. Hän väänsi kampia ja tasaisesti lähti automobili vierimään eteenpäin, kiertäen observatorivuoren juuritse ja eteläsataman kautta asuntoni luo Mikonkadulle.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Päästyäni asuntooni heittäysin vaatepäällä vuoteeseen. Korvissani soivat yhä nuo kyynilliset sanat: „Nykyään on jokainen Suomen kymmenestä ja puolesta miljoonasta asukkaasta suomettarelainen.” Minä tunsin koko sisällisen maailmani mullistuvan ylösalaisin ja hampaitani kiristellen vakuuttelin minä itselleni, että tuhat kertaa mieluummin olisin niiden suonut olevan vaikka anarkisteja ja mormooneja kuin suomettarelaisia. Ja etteivätkö oman aikani nuorsuomalaiset olisi tässä asiassa olleet täydellisesti samaa mieltä kanssani, sitä en rahtuakaan epäillyt.

Tuskissani vääntelehtien koetin muistella erästä kotikaupunkini nuorsuomalaisessa lehdessä ollutta pontevaa kirjoitusta, josta satuin muistamaan seuraavat miehekkäät sanat: „Mutta kulttuurityössä ne vasta puolueidemme voimasuhteet astuvat lopullisesti näkyviin. Missä ovat suomettarelaiset tiedemiehet, kirjailijat ja taiteilijat? Asettakaapa ne riviin ja astukaa arenalle!”

Mutta lohdutusta eivät nuokaan jalon itsetunnon pursuttamat sanat kyenneet nyt sydämeeni valamaan. Ja mitenkäpä se olisi mahdollista ollutkaan asiain nykyisellä kannalla ollen. Sillä vaikka en olisi hra Kalmarannan sanoja todesta ottanutkaan, niin puhuivathan sen sijaan kokemani tosiasiat kyllin vakuuttavaa kieltä siitä, että suomettarelaisuus oli päässyt valtaan. Olihan toinen kotimainen kieli hävinnyt olemattomiin, siitä olin tänään saanut täyden vakuutuksen! Oo, että natsionaiismi olikin voinut kansalaiseni niin vimmata! Mihin kurjaan tilaan olikaan isäini maa noiden sadan vuoden kuluessa saatettu, kun suomettarelaiset olivat hävittäneet sillan länsimaihin! Ja nuorsuomalaisuuskin — oi te suuret jumalat — oli hävinnyt! Niin, mitäpä tehtävää sillä olisi enää ollutkaan ja minkäpä hyväksi se enää olisi elänytkään, kun sen puolustettavana ei enää ollut toisen kotimaisen kielen oikeuksia.

Miksi, katala kohtalo, siirsit minut tähän aikaan, näkemään tätä surkeutta! Oo Teemu, oo Turkka, oo Heikki Renvall ja Jonas Castrén, miksi en saanut kuolla teidän aikananne, miksi en saanut kuolla sankarien aikana! Ja kädet ylös kohotettuina minä epätoivon haikeudella toistelin pitkän ajan noita isä Aeneaan sanoja:

„— — — o terque quaterque beati, quis ante ora patrum Troiae sub moenibus altis contigit oppetere!”

Mutta mitäpä väsyttäisinkään lukijaa kuvailemalla noita helvetillisiä sieluntuskiani, jotka väliin pakottivat minun painamaan kasvoni tyynyyn, etten huudoillani muita vieraskodin asukkaita häiritsisi. Mutta loppuuhan joskus pitkäkin yö ja niin koitti minullekin aamu. Silloin, taisi olla noin yhdeksän ajat, koputettiin hiljaa ovelleni ja sisään astui — toht. Kalmaranta. Tuntunee kummalliselta, kun sanon, että minä hänet nähdessäni ilostuin. Mutta, hyvä lukijani, kuvittelehan olevasi minun asemassani, niin silloin et ollenkaan ihmettele, että sellaisen ypöyksinään vietetyn yön jälkeen ilostuu nähdessään ihmisen, olipa tuo ihminen sitten vaikka suomettarelainenkin. Niin, herra Kalmarannassa näinkin minä sillä hetkellä vain ihmisen, en suomettarelaista.

— Olen vointinne ollut huolissani, — alkoi hän, — ja se sai minut näin aikaisin luoksenne poikkeamaan. Mutta kuinka teidän laitanne oikeastaan on? Tehän olette aivan tuhkan harmaa kasvoiltanne! Oletteko ollenkaan nukkunut?

Hän istahti tuttavallisesti viereeni vuoteen laidalle ja laski kätensä olkapäälleni. Tunsin rinnassani jonkunlaista lämmittävää turvallisuuden tunnetta ja samalla suuren halun paljastaa hänelle kummallinen asemani. Tunsin, etten minä enää mitenkään kykenisi näyttelemään osaani amerikalaisena.

— Hyvä herra tohtori, kiitän teitä ensinnäkin osanottavaisuudestanne, — aloin minä puhua, kun olin ensin kuivia huuliani vedellä kostuttanut. — Olen viettänyt mitä tuskallisimman yön. Unesta ei tietysti voi puhuakaan. Ja nyt — totisesti en käsitä mistään mitään, en ole varma, näenkö unta vai kuumeessako hourailen, vai olenko kerrassaan mielipuoleksi tullut. Oo, jospa käsittäisitte tilani! Ensinnäkin, minä en ole mikään amerikalainen, kuten olen teille uskotellut, vaan ainoa mitä itsestäni voin sanoa, on, että minä kesällä 1906 tulin Kotkaan erään liikkeen prokuristiksi ja sitten saman vuoden syyskuun 12 päivänä lahdin liikkeeni asioissa iltajunalla Helsinkiin. Lähellä Kouvolaa pysähtyi juna äkkiä ja sen jälkeen en muista enkä tiedä mitään, ennenkuin lähellä Keravaa huomasin taas istuvani junassa, jolla tulin tänne Helsinkiin — nyt, vuonna 2000, kuten, kaikki seikat vakuuttavat. Sanokaa, oi sanokaa, mitä tämä kaikki on, sanokaa suoraan, olenko minä mielipuoli ja . . . oh! en käsitä, kaikki menee päässäni ympäri!

Minä tartuin käsin päähäni ja tuijotin villisti tohtoriin. Hän katsoi minua ensin pitkään ja suurin silmin ja puhui sitten enemmän itsekseen kuin minulle:

— Mutta kuinkas . . . olisiko mahdollista? . . . Niin, niin sen täytyy olla! — ja äkkiä ponnahti hän ylös, riensi oven luo ja painoi sähkökellon nappulaa. Kun palveliatar ilmestyi ovelle, sanoi hän:

— Olkaahan hyvä ja hankkikaa tänne nopeasti „Kansalaisen” viime tiistain ja keskiviikon numerot.

Kun tyttö oli ne tuonut, käänsi hra Kalmaranta toisen numeron sisäsivut esille, pisti lehden eteeni ja osoitti sormellaan seuraavaa uutista:

„Merkillinen löytö!

Kun ratavartija Heikki Könönen ryhtyi toissa päivänä ottamaan muuraussavea radan vieressä olevan töyränteen kyljestä, kolmannella kilometrillä Kouvolasta Kotkaan päin, tuli hänen kaivaessaan savesta näkyviin — miehen jalka! Ensi hämmästyksestä selvittyään jatkoi Könönen kaivamista ja sai tuossa tuokiossa esille hyvin säilyneen miehen ruumiin. Könönen riensi ilmoittamaan heti tapauksesta viranomaisille ja paikalle saapui kohta nimismies Heikura poliisin kanssa. Ruumis vietiin Kouvolan leikkuuhuoneeseen. Tapaus on herättänyt mitä suurinta huomiota ja saa sitäkin merkillisemmän valaistuksen, kun tietää että paikka, josta ruumis löytyi, kasvoi tiheätä kanervaa, joten se on pitkät ajat ollut koskematonna. Könönen tuli viime kesänä olleeksi kaksikymmentä vuotta ratavartiana tuolla samalla rataosalla ja vakuuttaa hän tuon paikan olleen aina samallaisen. Viranomaiset ovat ryhtyneet tarmokkaisiin toimenpiteihin tuon salaperäisen seikan selville saamiseksi.”

Luettuani uutisen läpi katsoin kysyvästi toht. Kälmarantaan, joka vieläkään mitään puhumatta pisti eteeni toisen lehden ja osoitti siinä seuraavaa uutista:

„Vyyhti sekaantuu.

Kouvolassa radan varresta löydetty ruumis — vironnut ja sen jälkeen hävinnyt jäljettömiin!

Tämä alkaa kuulua jo enemmän kuin salapoliisiseikkailulta, mutta totena se täytyy sittekin itsekunkin sulattaa. Tapausten kulku on seuraava. Kun ruumis oli saatettu leikkaushuoneelle, saapui sinne parin tunnin kuluttua tohtori Liikala. Ruumista tarkastellessaan herätti hänen huomiotaan heti se seikka, että se oli niin hyvin säilynyt eikä juuri lainkaan eronnut tainnuksissa olevasta. Ryhtyessään ruumista lähemmin käsittelemään, varmistui hänessä yhä enemmän käsitys, että tässä oli kysymyksessä valekuollut. Sen tähden johdatti hän ruumiin läpi voimakkaan sähkövirran ja parinkymmenen sekunnin kuluttua alkoikin ruumiissa ilmetä elonmerkkejä. Ruumis toimitettiin nyt oikopäätä Kouvolan sairashuoneeseen, jossa häntä ryhdyttiin toht. Liikalan johdolla mitä huolellisimmin hoitamaan. Illan tullen oli sairas jo tajuissaan, mutta puhumaan hän ei vielä kyennyt. Kun hän oli nauttinut vahvistavia rohtoja, vaipui hän sikeään uneen ja niin jätettiin hänet yöksi yksinään, kun lääkäri vakuutti hänen vasta huomenna heräävän. Mutta aamulla olikin huone tyhjä ja sairas jäljettömissä. Oven luo tuolille oli asetettu sairaan vaatteet puhdistettuina ja ne olivat myöskin poissa, joten hän on nähtävästi pukenut ne lähtiessään päälleen. Poistuminen on tapahtunut ikkunasta, sillä se oli aamulla auki. Kuka? mistä? minne? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei vielä kukaan ole tyydyttävää vastausta osannut antaa. Joukko salapoliiseja ja muita asiaan innostuneita on Helsingistä saapunut paikkakunnalle ja toivottavasti heidän toimestaan saadaan jotakin selvyyttä tähän mieliä jännittävään tapaukseen”.

— Mutta mihin te tällä kaikella tähtäätte? — kysyin uutisen luettuani ja käsittämättä koko asiasta vielä niin rahtuakaan.

— Katsokaahan vielä tätä, — sanoi hän ja käänsi eteeni saman lehden viime sivun, josta luin: „Kouvolan tapaukseen saimme kirjeenvaihtajaltamme, kun lehteä ryhdyttiin jo painamaan, seuraavia lisätietoja. Paikalla, josta tuo salaperäinen ruumis löydettiiin, on jatkettu kaivamista ja eilen illalla löydettiin samasta töyränteestä vallan läheltä pienen käsikapsäkin jätteet, sikarilaatikon osia, silinterihatun partaat ja messinkinen ovikääkä, jommoisia ennen käytettiin matkustajavaunujen ovissa. Mainitut löydöt ovat nähtävänä kunnanhuoneella. Kaivamista jatketaan.

Vieläkin myöhemmin saimme telefoonitse seuraavan ilmoituksen: Vanhoista rautatietilastoista on saatu selville, että juuri tuolla löytöpaikalla on vuonna 1906 tapahtunut ankara yhteentörmäys kahden matkustajan välillä. — Lisäksi mainitta- koon tuon löydetyn ja taas hävinneen miehen tuntomerkit: hän oli pitkän puoleinen, hoikka mies, pienet tummat viikset ja hiukan kaareva nenä.”

— No, eikö jo valkene? — kysyi toht. Kalmaranta, kun minä laskin lehden käsistäni.

Kun minä en heti vastannut, vaan katsoin yhä kysyvästi häneen, jatkoi hän:

— Tässähän tarvitsee vain vetää lyhyet ja täsmälliset johtopäätökset ja kaikki on päivän selvää. Te lähditte v. 1906 Kotkasta Helsinkiin ja sanoitte junan äkkiä pysähtyneen lähellä Kouvolan asemaa. . .

— Niin, ja muistan myöskin ankaran täräyksen, juuri sinä hetkenä, johon muistoni katkeavat, — pistin minä vilkastuneena väliin.

— Todistusten ketju vain vahvistuu! Silloin tapahtui juuri tuo yhteentörmäys, josta tuossa uutisessakin puhutaan. Te viskausitte vaunun sirpaleiden mukana radan vieressä olevaan töyränteeseen. Joku tavattomalla vauhdilla viskautunut vaununosa — sanokaamme esimerkiksi vaikka vaununseinä, viilsi töyränteen kylkeen syvän repeämän, johon te seuraavassa silmänräpäyksessä tointuneena putositte. Töyränteelle sinkoili lisää vaununosia ja ne saivat repeämän vierimään umpeen, joten te hautaannuitte maakerroksen alle, maataksenne siellä rauhassa 94 vuotta. Sairashuoneessa virkositte sitte valekuolleesta tilastanne, mutta ette vielä heränneet täyteen tajuntaan, kuten uutisessa sanotaan. Itsetiedotonna kyti teissä kaiken aikaa ajatus siitä, että olette matkalla Helsinkiin ja niinpä te yöllä sairashuoneessa nousitte ylös ja, toimien aivankuin unissakävijä, puitte päällenne ja akkunasta kulkien menitti asemalle, jossa te tuon matka-idean johtamana nousitte junaan ja tulitte Helsinkiin, heräten vasta Keravan lähellä täyteen tajuntaan, kuten itse kerroitte.

— Eikö tämä ole selvää? — jatkoi hän hetken vaiettuaan. — Tarvitsee loppuvakuudeksi muistaa vain ne tuntomerkit: „Pitkän puoleinen, hoikka mies, pienet tummat viikset ja hiukan kaareva nenä”. Niistähän saamme kokoon juuri herra Malakias Mönkkäsen, aivan sellaisena kuin siinä vuoteen reunalla istutte! Mitä me enempiä todistuksia kaipaamme?

— Mutta voiko tämä kaikki olla mahdollista? — huudahdin minä. — Maata 94 vuotta maan alla ja jatkaa sitten matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut!

Se on vallan mahdollista, — sanoi tohtori Kalmaranta tyynesti ja sytytti sikarin. — Samallainen, mutta vieläkin merkillisempi tapaus sattui pari vuotta sitten Lontoossa. Kerron sen teille tässä lyhyesti. Tunnettu englantilainen tiedemies, sir Jones Hardy, oli Egyptistä kulettanut Teeban luona olevista hautakammioista löytämänsä muumion kotiinsa Lontooseen. Muumio oli balsamoitu vain ulkopuolisesti s. o. sisälmyksiä ei oltu poistettu, vaan ainoastaan ruumiin pinta glasieerattu. Eräänä iltana oli Hardyn luona koolla muutamia tiedemiehiä ja kun tuli puhe sähkövirran vaikutuksesta kuolleeseen ruumiiseen, ehdotti joku, että koetettaisiin sähkövirran vaikutusta muumioon. Ehdotus toteutettiin. Muumion vasemman jalan isosta varpaasta ja otsasta poistettiin glasieeraus, niihin kohtiin asetettiin navat ja yks kaks alkoi muumio sähkövirran vaikutuksesta tärähdellä. Hetken kuluttua se nykäsi oikean jalkansa koukkuun ja potkasi taas suoraksi sekä kavahti samassa silmänräpäyksessä istualleen, päästellen joitakin käsittämättömia huudahduksia. Voimme hyvin kuvailla tiedemiesten hämmästyksen, jonka täytyi olla vähintäänkin yhtä suuren kuin tohtori Liikalan Kouvolan leikkaushuoneella. Pian he kuitenkin tointuivat ja käsittivät asianlaidan. Kysymyksessä oli aivan samanlainen valekuolemantapaus kuin tämä teidänkin, se vain eroa, että egyptiläinen oli maannut hautakammiossa neljättä tuhatta vuotta. Seurassa oli muuan etevä egyptologi — nimeä en tällä haavaa muista — ja hän ryhtyi kohta sananvaihtoon muumion kanssa. Kun tämä värisi vilusta, puettiin hänen päälleen kiiruusti sir Hardyn villainen aamunuttu ja jalkoihinsa sai hän lämpimät tohvelit. Seurue istui sitten mukaviin asentoihin kaminin ympärille, jossa viinin ja hyvien sikarien avulla, egyptologin ollessa tulkkina, syntyi vilkas keskustelu. Muumio kertoi olleensa hykso-sukuinen oppinut Totmes III:nen ajalta ja oli viimeinen hänen muistossaan säilynyt tapaus eräs ilta, jonka hän yhdessä rakastajattarensa kanssa vietti Teeban ulkopuolella Niilin rannalla olevassa maatalossaan, jossa he auringon laskiessa söivät katolla istuen illallista. Yksimielisesti tultiin siihen päätökseen, että muumio — Ramohat hänen nimensä oli — oli juuri tuossa tilaisuudessa joutunut valekuolleeseen tilaan ja sitten, arvatenkin tuon rakastajattaren toimesta, balsamoitu vain ulkopuolisesti, mikä teki mahdolliseksi hänen henkiinheräämisensä, suureksi voitoksi historian tutkimukselle. Herra Ramohat oli aikansa oppineimpia miehiä ja häneltä saatiin Egyptin historiaa koskevia tietoja, jotka olivat kerrassaan mullistavaa laatua. Herodotoksen antamat tiedot osottautuivat melkein läpeensä paikkansa pitäviksi, jota vastoin monien uuden ajan historioitsiain oletukset, joiden pohjalla he Herodotosta vastaan polemiseeraten ja kuuluisuuksiksi päästäkseen olivat paksuja foliantteja kirjoitelleet, luhistuivat kerrassaan kokoon. — No niin, muumiomme eli herra Ramohat herätti tietysti tavatonta huomiota ympäri maailman. Sivumennen sanoen olin minäkin jo aikeissa matkustaa Lontooseen, nähdäkseni häntä edes vilahdukselta. Mutta silloin levisikin sanoma hänen kuolemastaan. Viikko jälkeen tuon merkillisen henkiin heräämisen saapui hänen luokseen Oxfordista muutamia teologeja, jotka halusivat saada vahvistusta eräille genesis-kirjassa oleville seikoille. Kun herra Ramohatin antama selitys ei käynyt yksiin genesis-kirjassa olevain tietojen kanssa, rupesivat teologit väittämään vastaan — tietysti — ja siitä herra Ramohat loukkaantui niin, että sairastui ja parin päivän kuluttaa kuoli koko tieteellisen maailman suureksi mieliharmiksi.

Lopetettuaan kertomuksensa istui tohtori Kalmaranta hetken vaiti, mutta ponnahti sitten innostuneesti ylös ja astui minun luokseni.

— Ja nyt saan toivottaa teidät, herra Mönkkänen, tervetulleeksi meidän aikaamme, — sanoi hän lujasti kättäni puristaen, — ja samalla sydämestäni onnittelen teitä, jolle kohtalo on suonut sellaisen osan. Tulette kyllä ennen pitkää käsittämään, mikä tavaton merkitys tällä, harvinaisella toiseen aikakauteen siirtymisellä on, vallankin historian tutkimuksellemme. Kun minä juuri olen ottanut elämäni tehtäväksi teidän aikanne tutkimisen, aion minä luvallanne ottaa teidät yksinomaiseen hoivaani. Kun suuren yleisön uteliaisuus teitä tietystikin kovin vaivaisi, niin voimme asian ainakin toistaiseksi pitää visusti salassa, jolloin te edelleenkin voitte näytellä amerikalaista. Mutta nyt te tarvitsette ennen kaikkea hiukan ravintoa ja sitten unta. Ja illalla muutatte jo kokonaan minun luokseni.

Hän soitti taasen kelloa ja tilasi lihalientä, johon hän käski sekoittaa pari munaa. Hän istui luonani koko ajan kun minä söin ja vasta kun minä unilääkkeeni jäännöksen ottaen asetuin levolle, heitti hän hyvästi, pyytäen minun heti herättyäni saapumaan heille.

Neiti Kyllikkiä muistellen vaivuin minä sitten sikeään ja virkistävään uneen.


Lisätyt viitteet

  1. Koponen, Jari & Sisättö, Vesa (toim.): Aivopeili. Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-898-5.