Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/7

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/6 Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja
Helsingissä vuonna 2000. VI
Kirjoittanut Kyösti Wilkuna (?)
Lähde: Raataja, 21.2.1908, nro 4, s. 14–17. Artikkelin verkkoversio.


Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja.
Helsingissä vuonna 2000.
VI.


Päästyäni asuntooni heittäysin vaatepäällä vuoteeseen. Korvissani soivat yhä nuo kyynilliset sanat: „Nykyään on jokainen Suomen kymmenestä ja puolesta miljoonasta asukkaasta suomettarelainen.” Minä tunsin koko sisällisen maailmani mullistuvan ylösalaisin ja hampaitani kiristellen vakuuttelin minä itselleni, että tuhat kertaa mieluummin olisin niiden suonut olevan vaikka anarkisteja ja mormooneja kuin suomettarelaisia. Ja etteivätkö oman aikani nuorsuomalaiset olisi tässä asiassa olleet täydellisesti samaa mieltä kanssani, sitä en rahtuakaan epäillyt.

Tuskissani vääntelehtien koetin muistella erästä kotikaupunkini nuorsuomalaisessa lehdessä ollutta pontevaa kirjoitusta, josta satuin muistamaan seuraavat miehekkäät sanat: „Mutta kulttuurityössä ne vasta puolueidemme voimasuhteet astuvat lopullisesti näkyviin. Missä ovat suomettarelaiset tiedemiehet, kirjailijat ja taiteilijat? Asettakaapa ne riviin ja astukaa arenalle!”

Mutta lohdutusta eivät nuokaan jalon itsetunnon pursuttamat sanat kyenneet nyt sydämeeni valamaan. Ja mitenkäpä se olisi mahdollista ollutkaan asiain nykyisellä kannalla ollen. Sillä vaikka en olisi hra Kalmarannan sanoja todesta ottanutkaan, niin puhuivathan sen sijaan kokemani tosiasiat kyllin vakuuttavaa kieltä siitä, että suomettarelaisuus oli päässyt valtaan. Olihan toinen kotimainen kieli hävinnyt olemattomiin, siitä olin tänään saanut täyden vakuutuksen! Oo, että natsionaiismi olikin voinut kansalaiseni niin vimmata! Mihin kurjaan tilaan olikaan isäini maa noiden sadan vuoden kuluessa saatettu, kun suomettarelaiset olivat hävittäneet sillan länsimaihin! Ja nuorsuomalaisuuskin — oi te suuret jumalat — oli hävinnyt! Niin, mitäpä tehtävää sillä olisi enää ollutkaan ja minkäpä hyväksi se enää olisi elänytkään, kun sen puolustettavana ei enää ollut toisen kotimaisen kielen oikeuksia.

Miksi, katala kohtalo, siirsit minut tähän aikaan, näkemään tätä surkeutta! Oo Teemu, oo Turkka, oo Heikki Renvall ja Jonas Castrén, miksi en saanut kuolla teidän aikananne, miksi en saanut kuolla sankarien aikana! Ja kädet ylös kohotettuina minä epätoivon haikeudella toistelin pitkän ajan noita isä Aeneaan sanoja:

„— — — o terque quaterque beati, quis ante ora patrum Troiae sub moenibus altis contigit oppetere!”

Mutta mitäpä väsyttäisinkään lukijaa kuvailemalla noita helvetillisiä sieluntuskiani, jotka väliin pakottivat minun painamaan kasvoni tyynyyn, etten huudoillani muita vieraskodin asukkaita häiritsisi. Mutta loppuuhan joskus pitkäkin yö ja niin koitti minullekin aamu. Silloin, taisi olla noin yhdeksän ajat, koputettiin hiljaa ovelleni ja sisään astui — toht. Kalmaranta. Tuntunee kummalliselta, kun sanon, että minä hänet nähdessäni ilostuin. Mutta, hyvä lukijani, kuvittelehan olevasi minun asemassani, niin silloin et ollenkaan ihmettele, että sellaisen ypöyksinään vietetyn yön jälkeen ilostuu nähdessään ihmisen, olipa tuo ihminen sitten vaikka suomettarelainenkin. Niin, herra Kalmarannassa näinkin minä sillä hetkellä vain ihmisen, en suomettarelaista.

— Olen vointinne ollut huolissani, — alkoi hän, — ja se sai minut näin aikaisin luoksenne poikkeamaan. Mutta kuinka teidän laitanne oikeastaan on? Tehän olette aivan tuhkan harmaa kasvoiltanne! Oletteko ollenkaan nukkunut?

Hän istahti tuttavallisesti viereeni vuoteen laidalle ja laski kätensä olkapäälleni. Tunsin rinnassani jonkunlaista lämmittävää turvallisuuden tunnetta ja samalla suuren halun paljastaa hänelle kummallinen asemani. Tunsin, etten minä enää mitenkään kykenisi näyttelemään osaani amerikalaisena.

— Hyvä herra tohtori, kiitän teitä ensinnäkin osanottavaisuudestanne, — aloin minä puhua, kun olin ensin kuivia huuliani vedellä kostuttanut. — Olen viettänyt mitä tuskallisimman yön. Unesta ei tietysti voi puhuakaan. Ja nyt — totisesti en käsitä mistään mitään, en ole varma, näenkö unta vai kuumeessako hourailen, vai olenko kerrassaan mielipuoleksi tullut. Oo, jospa käsittäisitte tilani! Ensinnäkin, minä en ole mikään amerikalainen, kuten olen teille uskotellut, vaan ainoa mitä itsestäni voin sanoa, on, että minä kesällä 1906 tulin Kotkaan erään liikkeen prokuristiksi ja sitten saman vuoden syyskuun 12 päivänä lahdin liikkeeni asioissa iltajunalla Helsinkiin. Lähellä Kouvolaa pysähtyi juna äkkiä ja sen jälkeen en muista enkä tiedä mitään, ennenkuin lähellä Keravaa huomasin taas istuvani junassa, jolla tulin tänne Helsinkiin — nyt, vuonna 2000, kuten, kaikki seikat vakuuttavat. Sanokaa, oi sanokaa, mitä tämä kaikki on, sanokaa suoraan, olenko minä mielipuoli ja . . . oh! en käsitä, kaikki menee päässäni ympäri!

Minä tartuin käsin päähäni ja tuijotin villisti tohtoriin. Hän katsoi minua ensin pitkään ja suurin silmin ja puhui sitten enemmän itsekseen kuin minulle:

— Mutta kuinkas . . . olisiko mahdollista? . . . Niin, niin sen täytyy olla! — ja äkkiä ponnahti hän ylös, riensi oven luo ja painoi sähkökellon nappulaa. Kun palveliatar ilmestyi ovelle, sanoi hän:

— Olkaahan hyvä ja hankkikaa tänne nopeasti „Kansalaisen” viime tiistain ja keskiviikon numerot.

Kun tyttö oli ne tuonut, käänsi hra Kalmaranta toisen numeron sisäsivut esille, pisti lehden eteeni ja osoitti sormellaan seuraavaa uutista:

„Merkillinen löytö!

Kun ratavartija Heikki Könönen ryhtyi toissa päivänä ottamaan muuraussavea radan vieressä olevan töyränteen kyljestä, kolmannella kilometrillä Kouvolasta Kotkaan päin, tuli hänen kaivaessaan savesta näkyviin — miehen jalka! Ensi hämmästyksestä selvittyään jatkoi Könönen kaivamista ja sai tuossa tuokiossa esille hyvin säilyneen miehen ruumiin. Könönen riensi ilmoittamaan heti tapauksesta viranomaisille ja paikalle saapui kohta nimismies Heikura poliisin kanssa. Ruumis vietiin Kouvolan leikkuuhuoneeseen. Tapaus on herättänyt mitä suurinta huomiota ja saa sitäkin merkillisemmän valaistuksen, kun tietää että paikka, josta ruumis löytyi, kasvoi tiheätä kanervaa, joten se on pitkät ajat ollut koskematonna. Könönen tuli viime kesänä olleeksi kaksikymmentä vuotta ratavartiana tuolla samalla rataosalla ja vakuuttaa hän tuon paikan olleen aina samallaisen. Viranomaiset ovat ryhtyneet tarmokkaisiin toimenpiteihin tuon salaperäisen seikan selville saamiseksi.”

Luettuani uutisen läpi katsoin kysyvästi toht. Kälmarantaan, joka vieläkään mitään puhumatta pisti eteeni toisen lehden ja osoitti siinä seuraavaa uutista:

„Vyyhti sekaantuu.

Kouvolassa radan varresta löydetty ruumis — vironnut ja sen jälkeen hävinnyt jäljettömiin!

Tämä alkaa kuulua jo enemmän kuin salapoliisiseikkailulta, mutta totena se täytyy sittekin itsekunkin sulattaa. Tapausten kulku on seuraava. Kun ruumis oli saatettu leikkaushuoneelle, saapui sinne parin tunnin kuluttua tohtori Liikala. Ruumista tarkastellessaan herätti hänen huomiotaan heti se seikka, että se oli niin hyvin säilynyt eikä juuri lainkaan eronnut tainnuksissa olevasta. Ryhtyessään ruumista lähemmin käsittelemään, varmistui hänessä yhä enemmän käsitys, että tässä oli kysymyksessä valekuollut. Sen tähden johdatti hän ruumiin läpi voimakkaan sähkövirran ja parinkymmenen sekunnin kuluttua alkoikin ruumiissa ilmetä elonmerkkejä. Ruumis toimitettiin nyt oikopäätä Kouvolan sairashuoneeseen, jossa häntä ryhdyttiin toht. Liikalan johdolla mitä huolellisimmin hoitamaan. Illan tullen oli sairas jo tajuissaan, mutta puhumaan hän ei vielä kyennyt. Kun hän oli nauttinut vahvistavia rohtoja, vaipui hän sikeään uneen ja niin jätettiin hänet yöksi yksinään, kun lääkäri vakuutti hänen vasta huomenna heräävän. Mutta aamulla olikin huone tyhjä ja sairas jäljettömissä. Oven luo tuolille oli asetettu sairaan vaatteet puhdistettuina ja ne olivat myöskin poissa, joten hän on nähtävästi pukenut ne lähtiessään päälleen. Poistuminen on tapahtunut ikkunasta, sillä se oli aamulla auki. Kuka? mistä? minne? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei vielä kukaan ole tyydyttävää vastausta osannut antaa. Joukko salapoliiseja ja muita asiaan innostuneita on Helsingistä saapunut paikkakunnalle ja toivottavasti heidän toimestaan saadaan jotakin selvyyttä tähän mieliä jännittävään tapaukseen”.

— Mutta mihin te tällä kaikella tähtäätte? — kysyin uutisen luettuani ja käsittämättä koko asiasta vielä niin rahtuakaan.

— Katsokaahan vielä tätä, — sanoi hän ja käänsi eteeni saman lehden viime sivun, josta luin: „Kouvolan tapaukseen saimme kirjeenvaihtajaltamme, kun lehteä ryhdyttiin jo painamaan, seuraavia lisätietoja. Paikalla, josta tuo salaperäinen ruumis löydettiiin, on jatkettu kaivamista ja eilen illalla löydettiin samasta töyränteestä vallan läheltä pienen käsikapsäkin jätteet, sikarilaatikon osia, silinterihatun partaat ja messinkinen ovikääkä, jommoisia ennen käytettiin matkustajavaunujen ovissa. Mainitut löydöt ovat nähtävänä kunnanhuoneella. Kaivamista jatketaan.

Vieläkin myöhemmin saimme telefoonitse seuraavan ilmoituksen: Vanhoista rautatietilastoista on saatu selville, että juuri tuolla löytöpaikalla on vuonna 1906 tapahtunut ankara yhteentörmäys kahden matkustajan välillä. — Lisäksi mainitta- koon tuon löydetyn ja taas hävinneen miehen tuntomerkit: hän oli pitkän puoleinen, hoikka mies, pienet tummat viikset ja hiukan kaareva nenä.”

— No, eikö jo valkene? — kysyi toht. Kalmaranta, kun minä laskin lehden käsistäni.

Kun minä en heti vastannut, vaan katsoin yhä kysyvästi häneen, jatkoi hän:

— Tässähän tarvitsee vain vetää lyhyet ja täsmälliset johtopäätökset ja kaikki on päivän selvää. Te lähditte v. 1906 Kotkasta Helsinkiin ja sanoitte junan äkkiä pysähtyneen lähellä Kouvolan asemaa. . .

— Niin, ja muistan myöskin ankaran täräyksen, juuri sinä hetkenä, johon muistoni katkeavat, — pistin minä vilkastuneena väliin.

— Todistusten ketju vain vahvistuu! Silloin tapahtui juuri tuo yhteentörmäys, josta tuossa uutisessakin puhutaan. Te viskausitte vaunun sirpaleiden mukana radan vieressä olevaan töyränteeseen. Joku tavattomalla vauhdilla viskautunut vaununosa — sanokaamme esimerkiksi vaikka vaununseinä, viilsi töyränteen kylkeen syvän repeämän, johon te seuraavassa silmänräpäyksessä tointuneena putositte. Töyränteelle sinkoili lisää vaununosia ja ne saivat repeämän vierimään umpeen, joten te hautaannuitte maakerroksen alle, maataksenne siellä rauhassa 94 vuotta. Sairashuoneessa virkositte sitte valekuolleesta tilastanne, mutta ette vielä heränneet täyteen tajuntaan, kuten uutisessa sanotaan. Itsetiedotonna kyti teissä kaiken aikaa ajatus siitä, että olette matkalla Helsinkiin ja niinpä te yöllä sairashuoneessa nousitte ylös ja, toimien aivankuin unissakävijä, puitte päällenne ja akkunasta kulkien menitti asemalle, jossa te tuon matka-idean johtamana nousitte junaan ja tulitte Helsinkiin, heräten vasta Keravan lähellä täyteen tajuntaan, kuten itse kerroitte.

— Eikö tämä ole selvää? — jatkoi hän hetken vaiettuaan. — Tarvitsee loppuvakuudeksi muistaa vain ne tuntomerkit: „Pitkän puoleinen, hoikka mies, pienet tummat viikset ja hiukan kaareva nenä”. Niistähän saamme kokoon juuri herra Malakias Mönkkäsen, aivan sellaisena kuin siinä vuoteen reunalla istutte! Mitä me enempiä todistuksia kaipaamme?

— Mutta voiko tämä kaikki olla mahdollista? — huudahdin minä. — Maata 94 vuotta maan alla ja jatkaa sitten matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut!

Se on vallan mahdollista, — sanoi tohtori Kalmaranta tyynesti ja sytytti sikarin. — Samallainen, mutta vieläkin merkillisempi tapaus sattui pari vuotta sitten Lontoossa. Kerron sen teille tässä lyhyesti. Tunnettu englantilainen tiedemies, sir Jones Hardy, oli Egyptistä kulettanut Teeban luona olevista hautakammioista löytämänsä muumion kotiinsa Lontooseen. Muumio oli balsamoitu vain ulkopuolisesti s. o. sisälmyksiä ei oltu poistettu, vaan ainoastaan ruumiin pinta glasieerattu. Eräänä iltana oli Hardyn luona koolla muutamia tiedemiehiä ja kun tuli puhe sähkövirran vaikutuksesta kuolleeseen ruumiiseen, ehdotti joku, että koetettaisiin sähkövirran vaikutusta muumioon. Ehdotus toteutettiin. Muumion vasemman jalan isosta varpaasta ja otsasta poistettiin glasieeraus, niihin kohtiin asetettiin navat ja yks kaks alkoi muumio sähkövirran vaikutuksesta tärähdellä. Hetken kuluttua se nykäsi oikean jalkansa koukkuun ja potkasi taas suoraksi sekä kavahti samassa silmänräpäyksessä istualleen, päästellen joitakin käsittämättömia huudahduksia. Voimme hyvin kuvailla tiedemiesten hämmästyksen, jonka täytyi olla vähintäänkin yhtä suuren kuin tohtori Liikalan Kouvolan leikkaushuoneella. Pian he kuitenkin tointuivat ja käsittivät asianlaidan. Kysymyksessä oli aivan samanlainen valekuolemantapaus kuin tämä teidänkin, se vain eroa, että egyptiläinen oli maannut hautakammiossa neljättä tuhatta vuotta. Seurassa oli muuan etevä egyptologi — nimeä en tällä haavaa muista — ja hän ryhtyi kohta sananvaihtoon muumion kanssa. Kun tämä värisi vilusta, puettiin hänen päälleen kiiruusti sir Hardyn villainen aamunuttu ja jalkoihinsa sai hän lämpimät tohvelit. Seurue istui sitten mukaviin asentoihin kaminin ympärille, jossa viinin ja hyvien sikarien avulla, egyptologin ollessa tulkkina, syntyi vilkas keskustelu. Muumio kertoi olleensa hykso-sukuinen oppinut Totmes III:nen ajalta ja oli viimeinen hänen muistossaan säilynyt tapaus eräs ilta, jonka hän yhdessä rakastajattarensa kanssa vietti Teeban ulkopuolella Niilin rannalla olevassa maatalossaan, jossa he auringon laskiessa söivät katolla istuen illallista. Yksimielisesti tultiin siihen päätökseen, että muumio — Ramohat hänen nimensä oli — oli juuri tuossa tilaisuudessa joutunut valekuolleeseen tilaan ja sitten, arvatenkin tuon rakastajattaren toimesta, balsamoitu vain ulkopuolisesti, mikä teki mahdolliseksi hänen henkiinheräämisensä, suureksi voitoksi historian tutkimukselle. Herra Ramohat oli aikansa oppineimpia miehiä ja häneltä saatiin Egyptin historiaa koskevia tietoja, jotka olivat kerrassaan mullistavaa laatua. Herodotoksen antamat tiedot osottautuivat melkein läpeensä paikkansa pitäviksi, jota vastoin monien uuden ajan historioitsiain oletukset, joiden pohjalla he Herodotosta vastaan polemiseeraten ja kuuluisuuksiksi päästäkseen olivat paksuja foliantteja kirjoitelleet, luhistuivat kerrassaan kokoon. — No niin, muumiomme eli herra Ramohat herätti tietysti tavatonta huomiota ympäri maailman. Sivumennen sanoen olin minäkin jo aikeissa matkustaa Lontooseen, nähdäkseni häntä edes vilahdukselta. Mutta silloin levisikin sanoma hänen kuolemastaan. Viikko jälkeen tuon merkillisen henkiin heräämisen saapui hänen luokseen Oxfordista muutamia teologeja, jotka halusivat saada vahvistusta eräille genesis-kirjassa oleville seikoille. Kun herra Ramohatin antama selitys ei käynyt yksiin genesis-kirjassa olevain tietojen kanssa, rupesivat teologit väittämään vastaan — tietysti — ja siitä herra Ramohat loukkaantui niin, että sairastui ja parin päivän kuluttaa kuoli koko tieteellisen maailman suureksi mieliharmiksi.

Lopetettuaan kertomuksensa istui tohtori Kalmaranta hetken vaiti, mutta ponnahti sitten innostuneesti ylös ja astui minun luokseni.

— Ja nyt saan toivottaa teidät, herra Mönkkänen, tervetulleeksi meidän aikaamme, — sanoi hän lujasti kättäni puristaen, — ja samalla sydämestäni onnittelen teitä, jolle kohtalo on suonut sellaisen osan. Tulette kyllä ennen pitkää käsittämään, mikä tavaton merkitys tällä, harvinaisella toiseen aikakauteen siirtymisellä on, vallankin historian tutkimuksellemme. Kun minä juuri olen ottanut elämäni tehtäväksi teidän aikanne tutkimisen, aion minä luvallanne ottaa teidät yksinomaiseen hoivaani. Kun suuren yleisön uteliaisuus teitä tietystikin kovin vaivaisi, niin voimme asian ainakin toistaiseksi pitää visusti salassa, jolloin te edelleenkin voitte näytellä amerikalaista. Mutta nyt te tarvitsette ennen kaikkea hiukan ravintoa ja sitten unta. Ja illalla muutatte jo kokonaan minun luokseni.

Hän soitti taasen kelloa ja tilasi lihalientä, johon hän käski sekoittaa pari munaa. Hän istui luonani koko ajan kun minä söin ja vasta kun minä unilääkkeeni jäännöksen ottaen asetuin levolle, heitti hän hyvästi, pyytäen minun heti herättyäni saapumaan heille.

Neiti Kyllikkiä muistellen vaivuin minä sitten sikeään ja virkistävään uneen.