Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/6

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/5 Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja
Helsingissä vuonna 2000. V
Kirjoittanut Kyösti Wilkuna (?)
Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/7
Lähde: Raataja, 7.2.1908, nro 3, s. 11–13. Artikkelin verkkoversio.


Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja.
Helsingissä vuonna 2000.
V.


Istuimme Kaivohuoneen verannalla, minä ja neiti Kalmaranta vastapäätä ja tohtori kolmion kärkenä pöydän päässä,

— Te olette niin vaitelias, herra Mönkkänen, melkeinpä näytätte surulliselta, — sanoi neiti Kalmaranta hiukan minua kohti kumartuneena ja vivahdusrikkaissa silmissään osaaottava ilme. — Sanokaa, onko teillä ikävä kotimaahanne.

— Ettehän, neiti hyvä, toki voi luulla minkään banaalin koti-ikävän vaivaavan sitä, jolla on onni viivähtää sellaisessa seurassa kuin minä tänään, — vastasin minä vilpittömästi ja katseemme imeytyivät taas pikimältään toisiinsa.

Ja se oli yksi niitä hetkiä, jotka lähtemättömästi ovat mieleeni syöpyneet ja joita minulla Kyllikin kanssa tuli olemaan lukemattomia. Välähdyksenä sen käsitin jo tuona hetkenä, jolloin katseemme toisiinsa imeytyivät. Niillä on tavattomasti suggestioninen vaikutus, noilla tuollaisilla katse-yhtymisillä. Suloisen tuskallisesti ne saavat naisen poven hytkähtämään ja virittävät miehen ruumiissa eliksiirisiä hermo-värähdyksiä.

Neiti Kyllikki valmistausi sanomaan minulle jotakin, mutta silloin tuli väliin tohtori. Ah, olisipa minulla vain ollut silloin edes ruutijyväsen suuruinen uskonvoima, niin olisin hänet paikalla siirtänyt vähintään toiseen laitaan Helsinkiä. Hän oli juuri saanut huolella kiinnitetyksi salvetin leukansa alle, täyttänyt lasinsa ruokaviinalla ja varustanut sen viereen pienen maustejuustolla päällystämänsä voileivän sekä pikku palan silliä valmiiksi kahvelin kärkeen. Juuri kun Kyllikki aikoi minulle jotakin sanoa, tyhjensi hän ryypyn, lähetti voileivän ja sillinpalan perään ja kääntyi minun puoleeni seuraavin sanoin:

— Te ihmettelette varmaankin, herra Mönkkänen, sitä että minä äsken puhuin niin lämpimästi raittiusaatteesta ja kuitenkin itse käytän väkijuomia. Nähkääs, minun organismini on jo siksi alkoholin myrkyttämä, että itse puolestani en voi raittiusaatetta käytännössä toteuttaa. Mutta lämpimän aatteellisen kannatuksen minä sille kuitenkin aina annan. kin Ja mitäpä minusta, vanhasta yksinäisestä miehestä onkaan väliä, kunhan tärveltymätön nuoriso vain saadaan käytännössäkin mukaan. Kun heidän keskuudessaan tehdään ahkerasti työtä, toivon minä kieltolain siten vakaumuksen tietä kerran hämärässä tulevaisuudessa vielä pysyväisestikin toteutuvan.

Siten itseään puolusteltuaan kävi hän mielihyvin ruokaan käsiksi. Aterian aikana puhuimme sitä ja tätä vähemmän tärkeätä. Kun tarjoilija tuli ruokia pois korjaamaan ja tohtori juuri tilasi häneltä kahvia liköörin kanssa, katsoi Kylikki kelloonsa ja nousi kiiruusti pöydästä.

— Olinpa vähällä unhottaa! Minun piti kello viisi ja kaksikymmentä olla asemalla erästä ystävätärtäni vastaan ottamassa. Joudun juuri parahiksi vielä, kun otan ajurin.

Pyytäen anteeksi, että hänen täytyi lähteä sekä lausuen toivomuksen nähdä minut jälleen myöhemmällä setänsä luona, poistui hän kiiruusti. Kun hänen vaatettensa kahina oli sammunut korvissani, tuntui minusta yhtäkkiä kuin olisin pudonnut joltakin ylemmältä tasolta alas arkipäiväiseen elämään. Päiväkin tuntui heti käyvän alakuloiseksi ja sameaksi.

Harmistuneena ja vaieten sikaria imeskellessäni muistin aamullisen päätökseni Bulevardilla, että ottaisin selvän tohtorin puoluekannasta, ennenkuin antautuisin lähempään seurusteluun hänen kanssaan. Tähän saakka, kun Kyllikki oli koko ajan ollut seurassamme, ei se ollut juolahtanutkaan mieleeni. Tuskin hänen läheisyydessään ollessani olin kaikin ajoin muistanutkaan, missä omituisissa oloissa minä elin. Sitä räikeämmin pisti nyt hänen poistuttuaan silmään ympäristökin kaikellaisine yllättävine uutuuksineen.

Hienosti puettua yleisöä liikkui lukuisasti ympärillämme. Mutta ruotsinkieltä en vain sanaakaan kuullut. Eivät tarjoilijatkaan edes vahingossa sitä puhuneet. Se herätti mielessäni taas kamalia aavistuksia. Suomettarelaisuutta tuntui olevan ilmassakin jota hengitin. Ja minä päätin käydä suoraapäätä tilille tohtorin kanssa.

(Tässä katson olevan syytä huomauttaa lukijoille, että minä pitkän matkaa esitän itseni kaunistelematta sellaisena kuin kulloinkin todellisuudessa olin, mutta että minä nykyään olen, tuon ihmeellisen seikkailun läpi elettyäni, kehittynyt paljon suvaitsevammalle kannalle ja oppinut antamaan tunnustuksen toistenkin puolueiden periaatteille. Osoitukseksi tästä kehityksestäni kerron tässä pari pientä juttua.

Vähää ennen suurlakkoa olin entisten luokkatoverein! kanssa illanvietossa Kämpin hotellissa. Siellä tuli puheeksi toveruusjuhlan viettäminen kymmenen vuoden kuluttua. Päätettiin laittaa muistoraha, jonka toiselle puolen merkitään juhlan paikka ja aika sekä toiselle joku symbooli. Joku ehdotti siksi karhua nuija kädessä, pitäen sitä parhaana suomalaisen luonteen symboolina. Ehdotus oli jo vähällä tulla yksimielisesti hyväksytyksi, kun minä rupesin kiivaasti vastustamaan tuota suomettarelaisen toverini tekemää ehdotusta. Vastustukseni perustin siihen, että nuija-nimellä on nykään niin huono kaiku, joten minä laillisuuden ihanteita kannattavana ylioppilaana en voinut symbooliksi hyväksyä karhua nuija kädessä. Sivumennen putosivat silloin toverienikin silmistä suomukset ja suurella nuorsuomalaisella enemmistöllä hylkäsimme tuon ehdotuksen.

Toinen juttu oli seuraava. Tässä viime syksynä palasi naapurisaarella asuva Mörtbölen Jåfsukko eräänä iltana silakanpyydyksiltään ja poikkesi minun yksinäiseen tupaani polttamaan pari piipullista tupakkaa. Hänen lähdettyään otin lattialta sanomalehden palasen, joka hänellä oli ollut kääreenä mahorkkatötterön ympärillä. Palanen oli Borgå-bladetista ja aloin siinä olevaa pääkirjoituksen alkua uteliaasti lukea, sillä maailman menosta ei minulla pitkiin aikoihin ollut ollut mitään tietoa. Kirjoituksessa puhuttiin koalitsionisenaatista. Intuitiivisesti käsitin kohta asiantilan. Ja minä muodostin itselleni heti varman kannan tuossa kysymyksessä, ollen sitä mieltä, että suomettarelaisillekin olisi suotava ainakin kaksi senaattorin paikkaa, niistä kumminkin toinen salkullinen. Tällaisen myönnytyksen saatoin tehdä huolimatta siitä, etteivät suomettarelaiset, ainakaan ennen minun tänne saarelle tuloani, olleet antaneet mitään varmaa vakuutusta laillisuuskannastaan.

Kun vertaa näitä molempia seikkoja toisiinsa, huomaa selvästi, minkä huikean taipaleen minä olen kulkenut suvaitsevaisuutta kohti. Mutta, kuten sanottu, kertomukseni kuluessa esitän itseni aina sillä kannalla olevaksi, millä kulloinkin olin.)

Olin tyhjentänyt jo kaksi lasia likööriä ja iskin rohkeasti, seurauksia harkitsematta suoraa asian ytimeen.

— Suokaa anteeksi, mutta minua huvittaisi suuresti tietää, mihin puolueeseen herra tohtori lukeutuu. Oletteko mahdollisesti suomettarelainen? — kysyin minä ja tyhjensin kaikkien mahdollisten seurausten varalta kolmannen liköörilasin.

Hän katsoi minua ensin pitkään ja suurin silmin, että asemani alkoi tuntua jo kovin kiusalliselta, ja räjähti sitten iloiseen nauruun, josta ei loppuakaan tulla.

— Mutta tehän olette mainio, herra Mönkkänen! Elätte vallan isoäitinne, vai oliko se äitinne, aikakaudessa. Eilen Kappelissa kysyitte Huvudstadsbladetia ja nyt puhutte suomettarelaisista. Suomettarelainen, ha ha haa . . .

Hän nauroi vedet silmissä ja minulla oli jo suuri halu lähettää kahvikannu hänen päähänsä. Vihdoin hän lakkasi sentään nauramasta, kuivasi silmiään ja puhui edelleen:

— Suomettarelainenko? Oli menneeksi, sillä tosiasiassa joka ainoa Suomen kymmenestä ja puolesta miljoonasta asukkaasta on suomettarelainen, jos niin tahtoo sanoa.

En olisi enää kyennyt lähettämään edes sikaarinpätkää hänen päähänsä, sillä ruumiini kävi tämän kuultuani aivan raukeaksi, jos se osaksi oli sitä jo hyvän päivällisen ja liköörin jäleltäkin. Korvani rupesivat soimaan ja seiväskankein silmin tohtoriin tuijottaen änkytin minä.

— Kaikkiko . . . suomettarelaisia ja . . . kymmenen miljoonaa, sanoitte . . . mutta onko se mahdollista?

— Niin, minä tarkoitan että nykyinen kansallinen ja yhteiskunnallinen elämämme perustuu kokonaan niille periaatteille, jotka entinen suomalainen puoiue, tai juuri se, jota te tarkoitatte nimellä suomettarelainen, ajan myrskyissä oli itselleen luonut ja jotka se sitkeän taistelun jälkeen saattoi kunniakkaaseen voittoon. Itse puoluetta tuon nimellisenä ei tosin ole enää aikoihinkaan ollut olemassa, mutta sen periaatteiden hedelmöittämänä on nykyinen valtiomme syntynyt ja molemmat nykyiset valtiolliset ryhmämme ulottavat aivan yhtä paljon juurensa entiseen suomalaiseen puolueeseen. Näyttää juuri kuin siihen puolueeseen olisi heti alun pitäin tiivistynyt kaikki taatuin ja perisuomalaisin aines kansastamme, joten se eliksiirin tavoin saattoi vaikuttaa nykyisen Suomen syntymiseen.

Hän ryyppäsi likööriä, sytytti uuden sikarin ja huomaamatta ollenkaan, kuinka minun kasvoni olivat tuskan vääntämät, jatkoi hän tyynesti ja silmät puoli ummessa sikariaan imeskellen:

— Kuten sanottu, meillä nykyään on vain kaksi valtiollista ryhmää, vanhat ja nuoret, jotka eduskunnassamme muodostavat oikeiston ja vasemmiston sekä ovat vuorotellen hallituksessa.

Tunsin yhtäkkiä jonkunlaista huimaavaa iloa, jotenkin sen tapaista kuin tuntenee hukkuva, joka äkkiä saa jalkainsa alle kiinteän pohjan, Sen vuoksi huudahdin minä tavallista vilkkaammin ja välittömämmin:

— Nuoret, sanoitte te . . . siis nuorsuomalainen puolue?

Hän rävähytti silmänsä auki, katsahti minuun ja tuhkaa sikaristaan karistaen sanoi hymyillen:

— Iloista kuulla, että meidän puolueolomme teitä noin huvittavat. Nuorsuomalainen puolueko, no, kuten tahdotte, vaikka nykyään meillä niitä sanotaan vaan nuoriksi. Se juontaa alkunsa kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuoliskolta. Silloin, valtiollisten taistelujen aikana, muodostui suomalaisen puolueen keskuudessa vasen siipi, joka kutsui itseään nuoriksi tai myöskin nuorsuomalaisiksi. Tosin meillä jo sitä ennenkin olsillä nimellä kulkeva ilmiö — muutoin omituisimpia ja surkuteltavimpia ilmiöitä historiassamme; siitä saamme toiste enempi keskustella —, mutta tämä suomalaisen puolueen vasen siipi, kuten sanoin, on se, josta nykyinen nuorten ryhmä suoranaisesti johtaa alkunsa. Alussa tuon vasemman siiven muodosti pääasiassa suomalaisen puolueen opiskeleva nuoriso, jota ajan oloon ei tyydyttänyt se hiukan ummehtunut tirehtöri-henki, joka emäpuolueessa oli vallalla. Mutta kuitenkin se pitkin matkaa valtiollisissa taisteluissa pysyi täysin solidaarisena vanhoihin. Aluksi sillä ei ollut huomattavampaa merkitystä, kulkivathan vain joissakin toisarvoisemmissa kysymyksissä omia vapaamielisempia uriaan, tyytymättä enää uskollisesti märehtimään ja toistelemaan vanhain johtajain sanoja. — ja luonnollistahan se nuorille onkin. Mutta myöhemmin kun suomalainen puolue molempine siipineen oli kamppaillut voittoon, kun sosialistit, saadessaan kerran hallituksessa käydä, olivat asiansa auttamattomasti karille ajaneet, alkoi vasen . . . Mutta herra Mönkkönen, mikä teillä on?

Hän karkasi ylös ja lähestyi minua.

— Te voitte pahoin, mitä?

Luulen, että minä tuona hetkenä näytinkin sangen kurjalta. Vaivoin sain änkytetyksi:

— Niin, todellakin voin pahoin.

— Meidän täytyy kiiruusti lähteä lääkäriin, voitteko käydä niin paljon että pääsemme ajuriin?

— En minä tarvitse lääkäriä, — sanoin minä viimeiset voimani ponnistaen, sillä halusin päästä mitä pikimmin yksinäisyyteen, erilleni tuosta kirotusta miehestä, — en lähde lääkäriin, menen vain kotiin, sillä lepo on minulle ainoa lääke.

— Mutta, mutta . . .

Minä lähdin päättävästi ulos, vaikka luulenkin heikkoudesta horjuneeni. Hän seurasi minua automobiilin luo ja olisi tahtonut tulia saattamaan, mutta minä sanoin tylysti hyvästit ja annoin ohjaajalle lähtömerkin. Hän väänsi kampia ja tasaisesti lähti automobili vierimään eteenpäin, kiertäen observatorivuoren juuritse ja eteläsataman kautta asuntoni luo Mikonkadulle.