Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/5
| Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/4 | Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja Helsingissä vuonna 2000. IV Kirjoittanut Kyösti Wilkuna (?) |
Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/6 |
| Lähde: Raataja, 21.1.1908, nro 2, s. 10–13. Artikkelin verkkoversio. |
Löysin pian etsimäni talon. Alikerran porraskäytävässä
pysähdyin nimiluetteloa katselemaan
ja näinkin siinä kolmannen kerroksen kohdalla
nimen: »Simo Kalmaranta, tohtori ja akatemian
jäsen.»
Jaha, hän on siis tohtori, mutta mitä tuo akatemian jäsen merkitsee? tuumailin kolmanteen kerrokseen noustessani. No, sellainen laitos on siis olemassa, ei kai se mitään muutakaan merkitse, mutta minun on muistettava kaiken uhallakin näytellä osaani amerikalaisena — ainakin niin kauan kuin en kovin pahasti pussiin joudu, sillä muussa tapauksessa he pistävät minut ihan varmasti hullujen huoneeseen. Tämän päätettyäni saavuin perille ja kierautin ovikelloa.
Odottaessani rupesi sydämeni rauhattomasti lyömään ja minua alkoi taas ahdistaa tuo samainen outo tunne, jota eilen junassa istuessani ensi kerran tunsin.
Mutta ovi aukeni ja edessäni seisoi nuori nainen. Silmänräpäyksen seisoimme siten vastakkain ja mitään puhumatta. Unhotin kohottaa hattuani ja katsoin häntä vain silmiin eikä hän näyttänyt sitä ollenkaan oudostuvan. Nyt jälestäpäin kun tätä kirjoitan, kuvastuu tuo hetki mieleeni hyvin omituisessa valaistuksessa ja minusta tuntuu kuin olisimme hyvin kauan seisoneet sillä tavoin vastatusten, vaikka varmasti tiedän, ettei sitä kestänyt viittä sekuntia enempää. Hänen ulkomuotonsa, niin, jopa koko hänen olemuksensa painui tuona ohi kiitävänä hetkenä pienempiäkin yksityisseikkoja myöten mieleeni ja tuska kiertää sydäntäni yhä, kun muistelen miten hän siinä edessäni seisoi, vasen käsi avatun oven lukolla ja tumman siniset, sielukkaat silmät luotuina minuun. Tumman siniset ja sielukkaat! — ah, se on liian triviaalinen määritelmä hänen silmilleen, niille ihmeellisille, jotka ikään kuin väläyksenä kirkastivat toisen ihmisen sisäistä näkemystä ja saivat silmänräpäyksessä käsittämään, että niiden omistaja oli hienosti sivistynyt ja harvinaisen henkevä nainen. En tuona lyhyenä hetkenä kääntänyt katsettani hänen silmistään — ja kuinka se olisi mahdollista ollutkaan! — ja kuitenkin painui mieleeni koko hänen ulkoasunsa, hänen sileäksi kammattu ja ohimoille kaareutuva tukkansa ja sopusuhtaisilla laskoksilla varustettu ruskea, väljä pukunsa. Kaikessa ilmeni luonteva eleganssi.
— Ah, varmaankin herra Mönkkänen, käykää sisään, — lausui hän äänellä, joka hiveli korviani ja yhtenä leyhäyksenä hälvensi hetki sitten tuntemani ahdistuksen.
— Käykää sisään, setäni puhui teistä illalla, joten heti arvasin. . . Setä, täällä on herra Mönk- känen.
Hän käveli etehisen perälle ja lausui nuo viimeiset sanat jonnekin sisempään huoneeseen.
Millä mielihyvällä seurasinkaan hänen joustavaa — olen taas pakotettu käyttämään triviaalista sanaa — käyntiään ja kuinka hivelivätkään silmiäni hänen vartalonsa jalot ääriviivat. Kuin sikstiniläinen madonna keinui hän puolihämärän etehisen läpi.
— Jaha, herra Mönkkänen, käykää tänne, — kuului huoneesta ääni, josta heti tunsin eilisen tuttavani.
Astuin sisään ja tohtori Kalmaranta nousi työpöytänsä äärestä ja puristi lujasti kättäni.
— Tervetuloa! Ja nyt te vietätte koko päivän meidän seurassamme. Menemme vaikka Kaivopuistoon päivällistä syömään, sillä vanhanpojan kodissani on siksi vaatimattomat varusteet, etten uskalla merentakaisille vieraille kotonani päivällistä tarjota. Niin, ja ilta meillä tulee hauska, sillä luokseni kokoontuu pieni filosofis-esteettis-historiallinen seura, jolle luvallanne aion teidät tutustuttaa. No, istukaahan . . . mutta, ah, oletteko vielä tutustuneetkaan: veljentyttäreni, civis academica ja varsin lupaava runoilijatar, neiti Kyllikki Kalmaranta, — kääntyi hän veitikkamaisesti kumartaen nuoren naisen puoleen, joka oli pysähtynyt kaminin eteen ja hymyillen katsahti vuoroin setäänsä, vuoroin minuun.
— Ehkä tunnettekin jo hänen nimensä, — jatkoi tohtori, jonka poikamaisen hilpeä käytös karkotti minusta viimeisenkin rauhattomuuden.
— Ettekö? No —siinä kuulet Kylli vauvaseni, ettei sinua sentään vielä Amerikassa asti tunneta, vaikka rakenteletkin sonetteja. Nähkääs, hän sai keväällä akatemialta palkinnon muka soneteistaan ja . . .
— Kun oma setä oli siksi julkea, että teki ehdotuksen . . .
— Vaiti, sinä lepakko, minähän kainosti vaikenin koko asiaan nähden enkä edes ollut saapuvillakaan siinä istunnossa, jossa palkinnoista päätettiin. No niin, hän sommailee sonetteja, kun ensin romaanin alalla iski kirveensä kiveen.
— Kas kas taas, setää, mutta koettakaa olla kärsivällinen herra Mönkkänen, sillä sedän on tapana esittää perusteellisesti oman piirinsä henkilöitä. Niinpä kului häneltä kerran koko päivä esittäessään muuatta akatemiatoveriaan eräälle saksalaiselle. Minusta hän toivottavasti selvenee sentään päivälliseen asti . . .
—Joko taas keskeytit, sinä Petrarca naishaamussa! No, herra Mönkkänen saakoon sen tietää, että osaa varoa sinua. Mutta mihin hän minut keskeyttikään, niin, romaanistahan puhuin. Hän nähkääs yritteli Zvickaun profetain osaa ja kirjoitti sensualistisen romaanin. Niin juuri, ottaapas ja yrittelee alalla, joka on meillä jo ikimuistoisista ajoista ollut pannaan julistettu. Mutta kylläpäs hän saikin, hälläkkä. Musertavia arvosteluita ja siveellisen suuttumuksen ilmaisuja ihan vilisi julkisuuden taivaalla. Eräs uskonnon lehtori, jonka ponnistuksia muuten saamme kiittää aikamme korkealla kannalla olevasta siveellisyydestä, kirjoitti erääseen kirkolliseen lehteen nimimerkillä »Huolestunut äiti» leimuavan — ja todellakin hyvin äidillisen — artikkelin, jossa tytti raukkaamme sanottiin pornografiksi. Kun luulin hänen, tyttösemme tässä, olevan masentuneen maatakin alemmas, menin häntä hiukan rohkaisemaan, mutta hänpäs olikin vallan iloisella päällä ja deklameerasi erään renessansi-aikamme runoilijan säkeitä:
»Pannanuolet pekkain, paavoin
haavoita ei syvin haavoin,
kaikenlaisten vaakalauta
miest’ ei kaada eikä auta.»
Zvickaun profeta! huusin minä hänelle, ja sitä hän olikin.
— Mutta kuka se oikein totta puhuen on Zvickaun profetaa näytellyt, niin se on setä itse, — huudahti neiti Kalmaranta iloisesti. — Setä oli Zvickaun profeta kiireestä kantapäähän jo silloin kun hän teoksellaan »Tulevaisuuden valtiot» hankki itselleen anarkistin nimen.
— Mutta saanko kysyä mitä Zvickaun profetoilla oikeastaan tarkotetaan? — työntäysin minä kysymyksineni väliin, enemmän halusta kuulla omaa ääntäni kuin uteliaisuudesta. — Nimitys kajastaa minulle hiukan tutulta, mutta en voi muistaa mitä ne Zvickaun profetat oikeastaan olivat miehiään.
— Nimityshän on, kuten muistanette, peräisin kirkkohistoriasta, — sanoi tohtori Kalmaranta minuun kääntyen, — Zvickaun profetathan olivat, jollen perin väärin muista, jonkunlaisia kansanvillitsijöitä uskonpuhdistuksen ajalla. Tempasivat muutamia irtonaisia lauseita Lutherin opetuksista ja alkoivat niillä ympärilleen hosua, häiriten ja vahingoittaen Lutherin työtä ja tuottaen hänelle suurta mieliharmia. Jotain sellaisia kai ne alkuperäiset Zvickaun urhot lienevät olleet. Meillä on siitä muodostunut vallan yleisesti käytetty pilanimi. Mutta selitähän sinä, Kyllikki, kuinka se meillä on käytäntöön joutunut.
Kyllikki hymyili herttaisesti ja jatkoi setänsä aloittamaa selitystä.
— nimitys, joka niin mainiosti soveltuu minun korkeasti oppineelle ja akateemilliselle sedälleni, on saanut meillä käytännössä olevan merkityksensä eräältä kirjallisuushistorioitsialtamme. Sillä nimellä hän sattuvasti karakteriseerasi rasi erään noin sata vuotta sitten, juuri renessansimme edellä vallinneen kirjallisen nurkkakunnan jäseniä. En nyt satu muistamaan yhdenkään nimeä niistä, en edes tuon ryhmäkunnan johtajankaan . . . vai muistaako setä? No, välipä tällä, pääasia vain, ettri tämä »koulukunta», niin sanoakseni, oli haistanut korkista — muutoin he olivat järkiään hyvin lahjattomia miehiä —, niin, saaneet jonkunmoista hajua filosofi Nietzschen yli-ihmisopista ja tällä he sitten kirjallisessa tuotannossaan eli tuulikantele-runoudessaan, kuten herra Karpalaisella, johon pian saatte tutustua, on tapana sanoa, hosuivat ympärilleen, pieksivät tuulia ja taivaita, niin että ukko Nietzsche olisi varmaankin haudassaan kääntynyt, jos olisi tiennyt, kuinka nämä hänen suomalaiset opetuslapsensa tulkitsivat hänen suurisuuntaista oppiaan. Mutta he vain pasunoivat ja kuka kaikkein päättömimmin osasi huutaa, sitä taputti koulun johtaja olalle ja lausui: »in hoe signo vinces, poikani!» Ja joka sitkeimmin jaksoi sanoja mättiä, se oli ylin yli-ihminen, joka hymyili ali-ihmisten pikkumaisuuksille. Täten he Nietzscheltä lainatuilla ja oikeasta asiayhteydestään kiskastuilla lauseilla ratsastivat keppihevosta aivan niinkuin Zvickaun profetat Lutherin aikana aivankuin . . .
— No no, sinä herjakieli, riittää jo ja huolehdipas meille jotakin virkistystä, — keskeytti setä Kyllikin, — Katsohan, eikö siellä Annan varastoissa ole jotain hedelmiä . . . taikka maltahan, ehkä herra Mönkkänen suvaitsee mieluummin ottaa lasin viiniä. Tuohan sieltä pullo . . . tuskin siellä varastossa tätä nykyä onkaan muuta kuin tokayeria, no niin, haeppas sieltä pullo tokayeria, että saamme toivottaa herra Mönkkäsen tervetulleeksi äitinsä syntymämaahan.
— Mutta . . . eikö täällä sitten olekaan täydellistä kieltolakia, kun kerta viiniäkin saa? — änkytin minä ja tuijotin tohtori Kalmarantaan suurin silmin.
— Ahaa! . . . mutta hyvä herra Mönkkänen, suottehan anteeksi eilisen pikku pilani. Niin, meillä ei ole minkäänlaista kieltolakia, ei täydellistä eikä epätäydellistä. Kappeli on tätä nykyä raittiusravintola — raittiusväki näet vuosi sitten valloitti sen itselleen ja muodosti sen jonkunlaiseksi osakeyhtiöksi; tappiota kuuluu muuten tuottavan — ja kun ulkomaiden sanomehdet ovat niin paljon puhuneet aikoinaan siitä meidän kieltolakiyrityksestämme, niin minun pisti päähäni huomatessani teidät ulkomaalaiseksi, hiukan kujeilla kustannuksellanne ja sehän kävi vallan hyvin päinsä, kun kerta istuimme paikassa, jossa todellakin oli alkoholi-kielto voimassa. Mutta ettehän kai loukkaannu, kun nyt kuulette asian oikean laidan? No niin, minulla on oikein perisynnillinen taipumus tuommoisiin viattomiin pikku kepposiin, minkä veli Karpalainen, sivumennen sanoen seuramme huvittavin ilmiö, väittää johtuvan niistä muutamista pisaroilta juutalaista verta, jota suonissani virtaa. Mutta . . . maljanne herra Mönkkänen.
Kun olimme maistaneet viiniä, palasin minä samaan keskusteluaineeseen.
— Teillä siis täällä Suomessa on kumminkin todella yritetty kieltolakia?
Tohtori Kalmaranta katsoi minua ensin pitkään ja sanoi sitten, kun minä aloin pelätä taas pahoin eksyneeni näyteltävästäni osasta:
— Te ette siis tunnekaan sen asian vaiheita! Meillähän on ollut kerran voimassakin kieltolaki, mutta . . .
Hän ei näyttänyt halukkaalta jatkamaan, vaan sytytti sikarin ja katsoi vaieten eteensä.
— Mutta ei onnistunut käytännössä? — jatkoin itsepintaisesti.
— Ei. Ei onnistunut, surullista kyllä. Ensi kerran hyväksyi eduskunta kieltolain vuoden 1907 valtiopäivillä, mutta se ajoi karille korkeimman hallitusvallan luona — tunnettehan kai sen aikuisen suhteemme Venäjän keisarikuntaan? No niin, sitten ei siitä puhuttu mitään, ennekuin vuoden 1923 vallankumouksen jälkeen, jolloin meillä saatiin toimeen väkijuomain kieltolaki — kunnes se 1948 kumottiin.
— Mutta mistä se johtui? Häpeä sanoa, mutta tunnen perin vähän äitini synnyinmaan vaiheita.
— Siveellisistä syistä se täytyi purkaa. Rikkomukset tuota lakia vastaan kävivät niin sietämättömiksi, että — no siitähän käsitätte, kun viime vuosina kieltolain voimassa ollessa kaksi kolmatta osaa kaikista maamme oikeusjutuista koski tämän lain rikkomista. Syytettyjen penkeillä istui kaiken säätyisiä ihmisiä syytettyinä mitä kirjavimmista kieltolain rikkomisista. Niitä oli salakuljetuksesta, salapoltosta, denaturoidun väkiviinan, polituurin ja sen semmoisten sotkujen tisleeraamisesta, alkoholipitoisen kaljan valmistamisesta ja . . . kukapa ne kaikki muistaa. Siveellinen villiytyminen kävi sanalla sanoen niin suureksi, että ei pidetty lainkaan häpeänä rikkoa kieltolakia. Ja siitä seurasi, että eduskunta mainittuna vuonna kumosi kieltolain. Osoitukseksi mimmoiseen asiain tilaan oli jouduttu, mainitsen vain, että tuota päätöstä eduskunnassa vastusti ainoastaan seitsemän jäsentä. Ja siitä myöten meillä on oltu ennallaan väkijuomalainsäädäntöön nähden.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
— Mutta kuinkas teillä Amerikassa, eikös siellä muutamissa valtioissa ole kieltolaki? Mitenkähän niissä oikein vetelee? Tässä keväällä tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on ollut noin hieman rappiolla. Hän oli jo ylioppilasvuosinaan hyvin viinaan menevä. Joutui sitten Amerikaan, josta hän juuri oli saapunut kotimaahan. Muun muassa kertoi hän olleensa eräässä kieltolakivaltiossa, en kuitenkaan muista nimeä. Kun tiedustelin lähemmin, kuinka kieltolaki siellä oli käytännössä onnistunut, ei hän tiennyt mitään. Kertoi vain lyhyesti että hän asui kokonaista kaksi vuotta siinä valtiossa ja vasta vuoden kuluttua siitä kun oli muualle muuttanut, sai hän tietää, että tuossa jättämässään valtiossa oli ollut kieltolaki voimassa. He, he, taisipa lasketella vähän liikaa, vai kuinka, tehän sen paraiten tiedätte?
— Hm, en tiedä niin varmaan, — koetin minä hämilläni mutista ja päästäkseni tuolta Amerikan oloja koskevalta alalta kysyin:
— No raittiustyö kai teillä on tuon kumouksen jälkeen ollut aivan lamassa?
— Eikö mitä. Tosin ensin tuon kumouksen jälkeen oli vähän aikaa siten laita. Ja sitähän ei sovi kummeksia, kun reaktsioni silloin oli niin valtava, että viinamiehet seuraavilla valtiopäivillä olivat vähällä saada voimaan vanhan kotipoltto-oikeudenkin. Mutta se, kiitos raittiusväen ja yleensä järkevämpäin kansalaisten tarmokkaiden ponnistusten, saatiin ehkäistyksi. Ja siitä taas olojen tasaannuttua ja pahimman mieltenkuohun tyynnyttyä, on raittiustyötä entistä suuremmalla innolla jatkettu. Ne ovat sitkeätä väkeä, ne raittiusmiehet! Ja kauniita tuloksia he ovat senkin jälkeen saavuttaneet, se täytyy kenen hyvänsä tunnustaa. Niinpä meillä heidän toimestaan jo tätä nykyä on alkoholivapaita virvoitusjuomia kokonaista seitsemänkymmentä kolme eri lajia; viimeinen keksintö sillä alalla on karviaismarjasampanja. Ja parisenkymmentä vuotta meillä on täällä Helsingissä ollut raittiuslaboratoorio, jossa tutkitaan alkoholin vaikutusta organismiin. Siellä pidetään aina joukko kaniineja, koiria ja kissoja ja onpa sinne vasta hankittu, kuten eilen kuulin, kaksi simpanssiakin, ja näille annetaan alkoholipitoisia juomia, toisille kohtuuden mukaan, toisille täyden juopon annoksia. Heidän elämäänsä, käytöstä ja ikää vertaillaan sitten absolutisesti raittiiden kaninien, kissojen ja simpanssien elämään. Ja kun ne kuolevat, saadaan niistä oivallisia opetusvälineitä raittiuskursseille. Ennen käytettiin yksistään kuvatauluja osoittamaan olutsydäntä ja muita alkoholin turmelemia sisäelimiä. Mutta nyt saadaan näistä laboratorisen käsittelyn alaisina olleista, alkoholiin kuolleista eläimistä luonnollisia sydämiä ja vatsalaukkuja, joiden vaikutus käy sitäkin tehoisammaksi, kun niitä liotetaan vielä lisäksi muutamia viikkoja väkiviinassa. Tämä, että voidaan kuvien sijasta käyttäää luonollisia viinan turmelemia elimiä, on tuntuva askel raittiusliikkeen historiassa. Ja eiköpä liekin sen ansioksi luettava raittiusjärjestöjen vähittäinen, mutta varma kasvaminen. Niinpä nykyään jo melkein poikkeuksetta kaikki naiskoulujen oppilaat ovat jäseninä raittiusjärjestöissä. Tosin kyllä heidän keskuudessaan on tehty työtä jo raittiusliikkeen alkuajoilta, aina sieltä yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolelta saakka, mutta sittenkin . . .
Hän vaikeni kesken lauseen ja katsoi kelloaan.
— Ahaa, meillä onkin jo aika lähteä päivälliselle, — sanoi hän seisomaan nousten.
Kun tohtori oli vaihtanut takkia, lähdimme me kolmisin Kaivohuoneelle.