Merimies G. Lundströmin muistelmia/10

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 9 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 11
Alun perin julkaistu: Keski-Suomi, 27.3.1875, nro 13, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Tähän aikaan oli noin neljäänkymmeneen mieheen metsässä hirren hakkuussa. Näitä hirsiä hakattiin sekä sahatukiksi että poltto­puiksi. Koloniassa oli kolme sahaa, joista kaksi kävi veden- ja kolmas höyryn voimalla. Tämä viimeksi mainittu oli kaksi raaminen ja rakennettu laivan kannelle, jota kuljetettiin pitkin rantoja niihin paikkoihin, mihin hirret olivat lasketut. Täällä kun ylipäätään oli korkeat vuorimaat, tapahtui laskeminen siten, että puu ensinnäkin koetettiin kaataa latvoi­neen alas mereen päin, jonka jälkeen se kar­sittiin ja kuorittiin aina karvannaiseen saakka ja annettiin sitte luistaa merta kohden. Me­rellä taas oli veneillä miehiä, jotka kokoili­vat tukit lautoiksi. Kun nyt puu kovalla vauhdilla tuli alas mereen, meni se ensin pohjaan ja nousi sieltä jälleen ylös. Sat­tuipa näin usein nousemaan juuri veneen kohtalta, jolloin se vei meneen rikki ja miehet mereen. Välistä kyllä tuli apua ja miehet pelastettiin, mutta usein saivat he jäädä sinne sen pitkän tien.

Metsä-miehillä oli silloin päällikkönä Fredriksson niminen mies, kotoisin Suo­mesta, Viitasaaren pitäjästä. Tämä oli yk­sin neumoin jauhomakasinin päällikön kanssa rakennuttanut salakeittiön metsään, jossa on­nistuivat kauan aikaa polttaa suuret määrät viinaa. Mutta viimein tuli asia kumminkin ilmi. Fredriksson tuotiin kotia ja annettiin heti toisena päivänä viisisataa keppiä sel­kään, jonka jälkeen päällikkö tavallisuuden mukaan, käski viemään hänet putkaan. Mutta Fredriksson heittäysi kuolleeksi.

”Hän on kuollut!” huusivat miehet.

”Kun hän on kuollut, niin kannettakoon hän kasarmiin!” käski päällikkö.

Tuskinpa Fredriksson tämän kuuli, ennen­kun otti jalat allensa ja läksi itse luikertamaan kasarmiin. Päällikkö naurahti ja antoi hänen mennä.

Yhtiöllä oli näihin aikoihin noin parikym­mentä laivaa, jotka kulkivat kaikkialla, yli­päätään ei kuitenkaan aivan kaukana. Kun nyt niinmuodoin tarvittiin mvrimiehiäkin, laitet­tiin Fredriksson merille, sillä ei häntä enään tohdittu metsään laskea. Mutta kun Fred­iksson raukka kerran oli saatu vääryydestä kiinni, ei häntä enään tahdottu uskoa enem­män merellä kun maallakaan.

Laivansa seisoi kerran ankkurissa Kamtschat­kan rannalla ja katteini oli mennnyt maalle. Silloin lienee joku laivaan jääneistä mie­histä leikillään puhunut:

”Mitä jos nyt lähdettäisi karkuun laivan kanssa.”

Tämän kuuli joku imartelia, kieli sen kat­teinille, ja uskotteli sitä paitse miesten toden perään aikoneen lähteä karkuun.

Katteinilla oli oiva mielenkuvitus. Kotia tultuansa teki hän asiasta kanteen sekä lisäsi vielä, että hän kuuli, miten ankkuria nostettiin ja riensi hätään. Miehet eivät kuitenkaan mitään tunnustaneet, ketä siis tuli syyttää?

”Fredriksson on ennenkin rangaistu, eikö vaan hän lienee nytkin syypää,” sanottiin.

Arveltu ja päätetty! Asiata ei sen enempää kannattanut tutkia, vaan annettiin Fred­riksson’ille, joka kuitenkin tästä oli aivan tietymätöin, taaskin viisisataa keppiä.

Joku aika tämän jälkeen karkasi toden pe­rään kaksi miestä. Nämä olivat päämiehen palvelia, joka oli suomalainen ja perämiehen tutkinnon suorittanut, sekä päämiehen kokki, venäläinen.

Eräänä aamuna odotteli päämies kahvet­tansa, jota ei hiljankaan kuulunut. Hän soitti soittamistansa kelloa, mutta miehet oli­vat varmaankin tulleet kuuroiksi, kun eivät sittenkään tulleet näkyviin.

Täytyipä päämiehen viimein nousta kat­somaan, mikä miehiä vaivasi. Hän kulkee läpi huoneet — kaikki on hiljaista; hän tu­lee kyökkiin — täällä on yhtä autiota. Pää­mies katsoo ikkunasta alas rantaan, — jopa huomaa hyvin varustetun jahtiveneensä ole­van pois. Tarkemmin paikkoja katseltuansa kaipaa hän myöskin suurta kiikaria, krono­meeteriä, kelloa ja sekstanttia. Viimein älysi hän paperipalaisen johon oli kirjoitettu:

”Minä Adam Aulén olen tänä päimänä vielä palveliana Venäläis-Amerikan siirto­maitten kuvernörillä, mutta huomena olen katteinina ”Rohkia” nimisessä laivassa, joka seilaa San Franciscoa kohden toivottavasti hyvällä menestyksellä.”

Tässä siis oli asialle selitys. Heitä ei enään käynyt takaa ajaminen, sillä heillä oli koko yön ollut oiva myötä-tuuli ja veneessä oli hyvät purjeet. Mennyt kuin mennyt! ei auttanut muu, kun asettaa toiset miehet en­tisten sijaan, saadakseen aamukahveensa, joka jo oli hiukan myöhästynyt.


(Jatk.)