Merimies G. Lundströmin muistelmia/9

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 8 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 10
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 27.3.1875, nro 13, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


”Missä vaatteet ovat?” huusin vaimol­leni vihan vimmassa.

Hän ei vastannut mitään.

”Etkö kuule, — missä ovat vaatteet?”

— Ei mitään mustausta. — Nyt otin (häpeä kyllä) nuoran pään ja löin häntä, mutta vaikka olisin kuinka lyönyt, en sitte­kään vastausta saanut. Vihdoin panin hä­net nurkkaan seisomaan ja läksin työhön. Mutta mieleni oli yhä synkeä, — lepoa en tahtonut löytää. Olin niin lävitse suutuk­sissani; suutuksissa vaimooni, sillä hän oli murtanut kaikki toiveeni onnellisesta, koti­maani tapaisesta perhe-elämästä; hän oli huo­limattomuudella tuhlannut minulta työllä ja säästäväisyydellä kootut tavarat; hän oli vihdoin ijekkäisellä äänettömyydellään kiih­dyttänyt vihani rajatointa yltymistä. Enin lieneen kuitenkin ollut suuttunut omaan it­seeni, kun vihan vallassa olin mennyt lyö­mään vaimoani. Ei tahtonut lohduttaa se­kään, että tänlainen menettelö oli maassa varsin tavallista.

Kun iltasella palasin työstä, seisoi vaimoni aina vaan nurkassa, samalla tapaa kuin päi­vällä olin hänet siihen jättänyt. Lieneeköhän koko ajalla tohtinut siitä liikahtaa. Tästä lähtien en enään antanut kotona leipoa, enkä ostanut suurempia vaate- eli ruoka-varoja. Joka aamu ostettiin nyt, niinkuin muillakin oli täällä tapana tehdä, päivän varat lei­pää ja muuta ruokaa, paitsi pyhäpäivän tarpeet, jotka ostettiin lauantaina.

Lukea ja kirjottaa osasi vaimoni hyvin, mutta rahaa ei hän tuntenut lainkaan. Oliko sitte ihme, ettei hän sille arvoakaan antanut. Vaikein pula minulla olikin opettaessani häntä rahaa tuntemaan, sillä se ei millään tahtonut, mennä hänen päähänsä. Mutta kun hän vihdoinkin sen perille pääsi, eipä enään tarvinnut peljätä, että hän sitä uu­delleen unhottaisi.

Niinkuin jo mainitsin, oli vaimoni kol­messa kuukaudessa tuhlannut kolmensadan ruplan vaatteet. Näillä olisi suomalainen vaimo tullut toimeen vähintäkin kolme vuotta. Osan näistä vaatteista oli hän mädän­nyttänyt, osan taaskin anneskellut muille vaimoille, jonka vasta tulin huomaamaan, kun yhden ja toisen juoru-akan päällä niitä näin. Vahingosta viisaaksi tullaan. Nyt ostin, niinkuin muutkin aviomiehet, ainoas­taan yhden vaate kerran erältään vaimolleni, ja aina silloin vasta uuden, kun entinen jo oli varsin kelvottomaksi hajonnut.



Viides Luku.

Tähän saakka olivat kaikki miehet tänne tuodut maata myöten Siperian kautta; mutta nyt tuli ensimäinen laiva Europasta, vie­läpä lisäksi Suomesta, tuoden Turusta mie­hiä koko joukon mukanansa. Nämät näytti­vät kaikki olevan erinomaisen vahvoja ja rotevia miehiä, juuri senlaisia, lun heidän tuli ollakin, ke[s]tääkseen tämän maan rasitta­vaa ilman-alaa. Alinomaiset sateet tekivät usein miehet laiskuudesta kipeiksi, jonka tähden päälliköt olivat käyneet epäuskoisiksi tä­män suhteen. Kun joku itsensä ilmoitti sai­raaksi, täytyi hänen heti mennä lääkärin tut­kittavaksi, ja ell’ei lääkäri hänessä silloin huomannut tautia, ajettiin hän kahta ko­vempaan työhön. Näin sattui kerran surku­teltava asia.

Eräs suomalainen mies, joka usein oli saatu kiini tänlaisesta petoksesta, valitti it­seänsä taaskin kerran kipeäksi. Työ-vouti, myöskin suomalainen, sanoi:

”Kun et jaksa työssä olla, saat mennä yöksi vahtimaan Kolossien rajalle ja ellet sitä te’e, pääset huomen aamuna keppimarkkinoille.”

Kun ilta tuli, otti mies pyssyn olalleen ja läksi rajalle. Oli talvinen aika ja kova pakkanen. Seuraavana aamuna, kun soitet­tiin työhön, sanoi eräs kuluneen yön vah­deista työ-voudille:

”Varmaankin kolmannen putkan vahtimies on nukkunut, sillä puoli-yöstä lähtien ei ole kertaakaan kuulunut sieltä kellon soittoa.”

”Kyllä minä sen lurjuksen herätän,” sanoi työ-vouti vihoissaan ja läksi astumaan.

Käytyään vähän matkaa, näki hän suoraa tietä myöden, vahdin olevan kontullaan put­kan ovella pitäen pyssyä ojennettuna häneen päin. Työ-vouti peljästyi ja huusi toista miestä luokseen.

”Katso, tuo heittiö aikoo ammuta”, puhui hän tälle, ”mutta kyllä minä hänet opetan. Tanssi sinä tässä, ettei hän voi sinua am­muta, niin menen minä toista tietä, pääsen huomaamatta taaksensa ja tartun niskaan kiinni.”

Mies teki työtä käskettyä, tanssipa oikeen miehen tavalla ja vouti katosi. Hetken ku­luttua, hiipii vouti vahdin takaa esille ja kaappasee tämän niskaan kiinni. Mutta mies olikin hervoton käsissään, — henki oli jo pois. Aina hurjemmin tanssii mies tuolla tiellä, mutta kammoksuen antoi vouti ruu­miin pudota käsistään.

”Elä enään tanssi,” huusi hän miehelle, [”]hän on kuollut.”

Mies raukka oli toden perään ollut kipeä, ja luultavasti tuskissaan aikonut lauasta pyssynsä saadakseen apua, jolla hetkellä kuo­lema lienee hänet kohdannut.


(Jatk.)