Merimies G. Lundströmin muistelmia/8

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 7 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 9
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 19.3.1875, nro 5, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Neljäs Luku.

Nyt kun olin päässyt toivojeni perille, ru­pesin toistenkin elämätä katsastamaan. Näistä tahdon lukiani luvalla kertoa erään sukkelan naimis-kaupan, joka tapahtui samaan aikaan. Eräs mies, Englannista kotoperää, aikoi mennä naimiseen vanhanpuoleisen lesken kanssa. He olivat jo täydelleen kuulutetut ja vihkimäpäiväkin oli määrätty. Vihkimi­nen oli tapahtuva vissillä tunnilla eräänä sunnuntaina, jolloin morsiusparin piti ta­paaman toinen toisensa kirkon porstuassa. Mies astui, näet, kolonian toisessa päässä, vaimo toisessa ja kirkko oli juuri keskellä. Eihän tämmöinen asia maksanut vaivaa, että toinen meni toista ottamaan; päätettiin siis yhtyä kirkon porstuassa. Mies saapuikin säntilleen määrätyllä tunnilla paikalle, mutta vaimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Eräs nuori, miehelle tuntematon tyttö seisoo ainoastaan porstuassa. Mies odottelee hetken aikaa, vaan vaimoa ei sittekään kuulunut. Vihdoin sa­noo tyttö:

”Mitä odotat, eikö jo lähdetä sisälle?”

”Sinäkö vihille lähdetkin?” kysyi mies.

”Ka minä,” vastasi tyttö.

”No — sama se minulle on,” sanoi mies ja nyt astuivat he rinnakkain papin eteen.

Kun vihkiminen oli tapahtunut, meni mor­sius-pari kaikessa ystävyydessä morsiamen kotiin.

”Kuinka sinä tuntemattoman kanssa vi­hille tulit?” kysyi nyt mies morsiameltaan.

”Minä tunsin sinut,” vastasi morsian, ”mutta kuinka sinä rohkenit tulla minun kanssani, kun et tuntenut minua?”

Tähän mies ei ennättänyt vastata, ennen­kuin ovi aukeni ja miehen kuulutettu mor­sian astui sisään, toivottaen onnea nuorelle pariskunnalle.

”Kaduitko kauppaasi,” kysyi mies, ”koska et tullutkaan vihille?”

”Kaduinpa kyllä,” vastasi waimo. ”Pari tuntia ennen vihkimis-aikaa aloin muistella, miten usein miesvainajani piti minulle keppi­markkinoita, ja pelkäsin näiden käyvän van­halle ruumiilleni kovin vaikeiksi, jos niitä vieläkin täytyisi kärsiä. Sentähden pyysin tätä nuorta lähtemään edestäni ja tämä oli­kin siihen kohta myöntyväinen.”

Tästä tuli tavallaan onnellinen pariskunta. Mies, näet, antoi vaimonsa palvelukseen päämiehen kirjurille, joka oli nuori mies, ja oli varsin tyytyväinen, kun sai hänestä joka päivä ryyppy-rahan ynnä kolmekymmentä ruplaa rahaa kuukaudelta. Nämä asiat kuu­luvat hirmuilta suomalaisten korviin, mutta Amerikassa niitä ei minään pidetä.

Monta päivää en naimisessa ollut, ennen­kuin jo huomasin katteini Bartram’in sanat toteuntuvan. Täällä oli tapana ostaa kaikkea ruoka-tavaraa vaan vähin määrin, aina sen mukaan, kun niitä kerrallaan tarvittiin. Yk­sin leipäkin ostettiin valmiina, sillä vaimot eivät osanneet leipoa. Vaan minä en ai­konutkaan noudattaa maan tapoja. Pitihän, näet, kasvattaman vaimoni Suomen vai­mojen kaltaiseksi, sen vuoksi oli elämämmekin asetettava Suomen tavan mukaan. Kuinka vähän tässä onnistuin, on lukiani kohta huo­maava.

Olin ostanut leiviskän sokeria ja useam­pia nauloja teetä. Kolmantena päivänä vih­kimisen jälkeen satuin edellä puolenpäivää si­vumennen poikkeamaan kodissani ja näin silloin ihmeekseni Varvaran, ynnä viisi muuta vaimoa, istuvan keskellä lattiata, teekyökki keskellä ja suuri sokerikasa vieressä. Tar­josivat he minullekin teetä, vaan eipä ollut aikaa ruveta heidän kanssaan seurustelemaan, kiirehdin vaan pois jälleen. Kun tulin ko­tia puolipäivälliselle, sanoin hänelle ystäväl­lisesti:

”Elä paheksu Varvara, mutta meidän varamme eivät todellakaan riitä tänlaisia pitoja pitämään.[”]

”Onhan meillä sokeria ja teetä julman paljon,”, vastasi hän.

”On kyllä” sanoin taas, ”mutta ne varat ovat myös aiotut kestämään pitkäksi aikaa.”

Olimme viikon olleet naimisessa, kun eräänä iltana palajan työstäni kotia ja vai­moni tavan mukaan tarjoo minulle teetä; mutta tällä kertaa puuttuikin sokeri. Luulin hänen sen unhottaneen, jonka vuoksi kysyin leikilläni.

”Eikö sokeria enään annetakaan teen kans­sa?”

”Ei ole,” vastasi hän.

”Mihinkä se sitte on joutunut?”

—Ei mitään vastausta.

”Vastaa Varvara! joko nyt on syöty leiviskä sokeria?”

— Ei sittekään vastausta. Tähän sain tyytyä tällä kertaa. Luultavasti oli hän anneskellut suurimman osan muille vaimoille.

Opetin häntä keittämään ruokaa sekä lei­pomaan. Hän olikin erittäin näppärä oppi­maan joka lajia, mutta kun silmäni vältti, teki hän kaikki huolimattomasti. Olimme olleet noin kuukauden naimisessa, kun kerran taas tulin sattumalta kotona käymään, juuri kun vaimoni piti ruveta leipiä paistamaan. Tullessani ovesta näin, kuinka hän otti esi­liinan vyöltään, sitoi sen luudan asemesta kepin päähän ja alkoi täten puhdistaa uunia. Aikani ei myöntänyt ruveta hanen kanssaan tästä nyt keskustelemaan; jätin hänen siis uuniansa luutimaan ja läksin pois. Mutta kun jälleen tulin puolipäivälliselle, eipä ruoka miestä maittanutkaan, — katselin vaan ym­pärilleni, mihin esiliina oli joutunut. Vaan sitä ei näkynyt, ei kuulunut. Nurkassa oli eräs kirstu, jossa pidimme ruoka-tavaroita. Sen taakse pistin käteni ja löysin, en aino­astaan mainitun esiliinan, vaan myös paljon muitakin vaatteita, suurimmaksi osaksi kaikki mädänneitä. Heti menin katsomaan vaate­kirstuun ja suureksi hämmästyksekseni näin sen olevan jo melkeen tyhjän.


(Jatk.)