Merimies G. Lundströmin muistelmia/16

Wikiaineistosta
Osa 15 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 17
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 15.5.1875, nro 20, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Samana päivänä palkattiin Bostoniin me­nevään suureen kauppalaivaan merimiehiä. Ehkä miehiä oli joutilaina kuin kirjavia kis­soja, eivät he kuitenkaan saaneet täyttä mää­räänsä, sillä laivan komento oli mitä huo­nointa ja kelvotointa olla taitaa. Karkurit­kin tulivat varoitetuksi siihen menemästä. ”Ei siihen laivaan mene muut kuin isänsä tappajat,” kuulivat he jokaisen huulilta. Il­lalla, kun entinen palvelia meni asuntoonsa, näki hän siellä joukon miehiä väkevien naut­timisessa. Häntäkin vaadittiin osaa otta­maan. Kun siinä hetken olivat ryyppineet, joutui isäntäkin samaan liittoon ja tarjosi erinomaisella kohteliaisuudella miehille viinaa, ryyppy ryypyn jälkeen. Sen ohessa puhui hänkin tuosta mainitusta laivasta, sanoen sen olevan henkensä kaupoilla, joka siihen palkkautuu. Viimein ahtoi jo palvelia mennä levolle, mutta sitä ennen pakoitti isäntänsä hänet vieläkin ottamaan viinaa, jonka vai­kutuisesta hän nukkui mitä sikeimpään uneen.

Kun hän hiljankin heräsi toisena päivänä, tuntui hänestä niinkuin olisi hän ollut kul­kevassa laivassa. Pilkkosen pimeä kun oli, ei hän voinut lainkaan eteensä nähdä, mutta haamutessaan käsillään ympärilleen, tunsi hän seiliä olevan allansa.Kohmelon sekaiset aja­tuksensa lensivät sinne tänne, eivätkä tahto­neet sittekään selvitä. Viimein komperoi hän ylös. koperoi ympärilleen ja löysikin oven. Mutta tämä oli teljetty ja kolkuttaa ei hän rohjennut. Istui hän siis maahan jälleen odottamaan, mitä tuleman piti. Vihdoin au­keni ovi ja hirvittävän suuri, musta mies seisoi edessään, huutaen: ”kamaan!” Tätä ei arrestantti oikeen ymmärtänyt, mutta läksi arviolta kuitenkin astumaan miehen jälessä. Tultuaan kannelle, havaitsi hän olevansa suuressa kauppalaivassa, jossa oli rautaiset mastot ja raa’at. Katseli ympärilleen, — ei maata näkynyt missään. Kyseli hän nyt pa­rilta mieheltä tämän laivan menopaikkaa, mutta nämä vaan pudistelivat päätään, ei­vätkä mitään vastanneet. Kun hän tässä vielä seisoi ällistyksissään, eikä heti osannut ryhtyä mihinkään työhön, lyödä pamautti edellä mainittu suuri mies nuoralla häntä selkään hirmuisen kovasti, ja viittasi mene­mään erääsen työ-toimeen. Tämä, joka oli perämies, oli aina nuora kädessä, jolla hän heti sivalsi, sanaakan sanomatta, kun joku vähänkin oli joutilaana. Kun seiliä käsket­tiin panemaan kiini, lyötiin aina sitä, joka viimeteksi ylös ennätti, ja joka taas viimesenä alas tuli, sille tehtiin samoin.

Palvelia ymmärsi nyt isäntänsä myöneen hänet siihen laivaan, johon ei rehellisellä ta­valla miehiä saatu.

Siinä vahdissa, johon karkurimme kuului, ei kukaan osannut sanaakan suomea, venättä eli ruotsia. Ei hän voinut siis kenenkään kanssa puhetta vaihtaa, mutta eipä puhuneet muutkaan keskenänsä. Kerran tuli eräs nee­keri ja riisti oivan nutun hänen päältään. Kun hän tätä vastusti, tulivat toiset neeke­rin avuksi ja niin täytyi hänen hammasta purren luopua hyvästä nutustaan. Tämä oli nyt vuoronperään aina vaan sen käytet­tävänä, joka perää piti.

Surkeata ja vaivaloista oli elämä. Tie­tääkseen vähänkin aian kulusta oli palvelia laittanut itselleen oman almanakkansa. Se oli pitkä lastu, johon aina leikkasi loven, kun oli päivän päähän päässyt, ja jota säilytti vuo­teensa pohjalla. Näin oli lastussa jo kolme neljättä kymmentä lovea, kun kurssi muutet­tiin pohjaiseksi. Tästä huomasi hän oltavan Cap Hornin kohdalla ja niinmuodoin matkan puolivälissä, jonka tähden leikkasi almanak­kaansa ristin merkiksi.

Nyt kun matka alkoi kulua loppupuoleen, alkoivat päälliköt luultavasti sääliä raho­jaan, joita miesten palkoiksi menisi. Tästä päästäkseen keksivät hirveän keinon. Palkkasi­vat muutamia miehiä, jotka aina ylimpiä seiliä kiini pannessa potkasivat maahan toisia. Siitä vahdista, jossa palvelia oli, tuli yksi mies tällä tavoin alas laivan kannelle tietysti ai­van murskana. Asiata ei näön vuoksikaan sen enempää tutkittu, viskattiin ruumis vaan mereen. Palveliata koetettiin myöskin saada samalla tapaa kerran hengiltä pois. Jalkansa jo potkasivat pois köydeltä, mutta hän kun oli varovainen ja piti käsillään köydestä tarkkaan kiinni, eivät häntä saaneetkaan pu­dotetuksi. Toisesta vahdista oli myöskin ka­donnut kaksi miestä, luultavasti samoilla keinoilla.

Eräänä päivänä, kun jo oli kolmekymmentä lovea ristin toisellakin puolella, alkoi maa pilven muotoisena haamoittaa edestäpäin, ja illan hämärässä olivat jo Bostonin sata­massa. Nyt annettiin palvelioille paperin palanen sekä 4 dollarsia rahaa. Paperissa oli rätinkinsä. Hänelle oli kuulta ollut 30 dollarsia. Matkalla olivat he viipyneet 64 päivää, mutta kun hän korttierin isännälleen oli jäänyt velkaa 60 dollarsia, jotka tälle olivat edeltäkäsin maksetut, ei hänellä siis ollut kun 4 dollarsia jälellä. ”Olihan tuo vähän kallis kortteeri” sanoi palvelia ”kun kun puolelta vuorokaudelta vei melkoisen sum­man; mutta kiitin onneani, että olin hengissä päässyt siitä leikistä. Senjälkeen palkkaan­nuin erääsen valaskalan pyynti-laivaan,jossa vieläkin olen.”

Kun nyt erosimme toisistamme, läksin os­telemaan kaikenmoisia pieniä ostoksia. Näin kävellessäni tuli vieläkin eräs vanha tut­tava vastaani, nimittäin se katteini, jonka kanssa olin Riigasta tehnyt Englannin mat­kan. Hän alkoi minua houkutella laivaansa, luvaten erittäin hyvän palkan. Olisinpa nyt ollut tilaisuudessa palautua taaskin omille seuduille Europaan ja lisäksi tämän vanhan tuttavan katteinin kanssa, joka tuntui aivan kun sukulaiseltani. Toisella puolen sivisty­nyt maailma ja vanhat rakkaat olot ja toi­sella puolella uskoton vaimo ja moninaiset hankaluudet, mutta — rakastetut lapseni. — Aja­tukseni pyörivät hetken sinne ja tänne, mutta lapset kuitenkin aina juohtuivat mieleeni, enkä voinut heitä hylätä, vaan läksin takasin omaan laivaani. Seuraavana päivänä nos­tettiin ankkuri ja onnellisen matkan jälkeen saavuimme jälleen Sitkaan.

toiseen päähän oli laitettu suuria sammioita, joihin ränniä myöten johdatettiin kuuma vesi. Kun se tässä tarpeeksi asti jäähtyi, mentiin sammioihin joissa, kaulaa myöden vedessä, istuttiin määrätty aika.


Yhdeksäs Luku.

Nyt sain taaskin laivan korjuu-työtä. Tässä työssä loukkaantui jalkani. Tuosta en ensinnä ollut millänikään, mutta se ärtyi ärtymistään ja viimein en enään voinut sillä astuakaan. Olin viikkokauden lasaree­tissakin, mutta ei tuntunut se sielläkään pa­ranevan.

”Sinun täytyy mennä lämpöiselle lähteelle, kyllä se siellä paranee,” sanoi tohtori.

Tämä lämpöinen lähde oli meren lahden toisella puolen, noin 25 virstan matkan päässä. Lasareetissa oli eräs mies, joka sai­rasti jäsen-tautia ja oli myöskin sinne vie­tävä. Otin vaimoni ja lapset mukaani, sekä ruoka-aineita ja makuu-vaatteet, mitä oli. Jalkani oli niin kipeä, että ainoastaan hil­jaa kepin kanssa voin liikkua. Kaksi miestä, jotka tunsivat tien, pantiin meitä soutamaan. Perille päästyä haalusin heti, vaikka kulkuni tosin huonokin oli, katsomaan tuota mainiota lähdettä. Sinne ei varsin pitkältä rannasta ollutkaan. Korkean mäen rinteessä oli iso kivi-kolu, josta kolmesta eri paikasta juoksi erilaista vettä. Tämä vesi oli öljynmoista, haisevaa ja pahanmakuista sekä niin kuu­maa, että kuin kaloja pantiin koppaan ja pidettiin siinä juuri kun se maasta tuli, niin kalat vähän ajan sisään kypsyivät.

Sairaita oli täällä tätä nykyä noin kol­meenkymmeneen henkeen, joiden joukossa oli eräs toisen luokan katteini ja muuan ameri­kalainen kauppias. Parannus-laitosta varten oli tehty kaksi asuin-rakennusta joista toinen oli jotenki suuri. Ulkohuoneita myöskin oli tarpeen mukaan. Suuremman asuunon


(Jatk.)