Merimies G. Lundströmin muistelmia/17

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 16 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 18
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 22.5.1875, nro 21, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Sairaita hoiti täällä eräs haava-lääkäri. Joka aamu täytyi juoda suuri lasillinen tätä vettä, joka oli hirmuisen pahan makuista, ja kolmasti päivässä täytyi istua vesi-am­meessa. Kun olin kolmena päivänä tällä tavoin kylpenyt, kävin niin heikoksi, etten enään voinut lainkaan liikkua, vaan olin kannettava vesi-ammvesenkin, ja säärestäni meni kaikki nahka pois. Tämä oli merkil­listä vettä. Olipa ruumiissa mikä tauti tahaansa, niin siinä parani, paitsi keuhko- ja sydäntautiset, jotka se heti tappoi. Tuliki­veä sisälsi se niin paljon, että paikka siitä oli aivan harmaana. Oltuani viikkokauden siellä, jopa aloinki vähän voimistua, että omin voimin pääsin liikkumaan, mutta sää­reni oli aina vaan yhtä hirveän näköinen.

Kuluipa niin toinenki viikko loppupuoleen. Silloin eräänä päivänä kuului äkkiä ran­nasta hirmuinen huuto ja rähinä. Samassa näimme joukon Kolossia punaisine paitoneen, maalatuilla kasvoilla ja tervatuilla hiuksilla ryntäävän esiin. Kaikilla oli aseet, millä kir­ves, millä pyssy ja millä taas suuri puukko. Olennoistaan heti huomasimme heidän tule­van pahassa aikomuksessa. Kylvyssä oleva toisen luokan katteini meni heitä vastaan ja kysyi mitä he tahtosivat. Kova sota-huuto jok’ainoan suusta ali ainoa vastaus. Sa­malla aikoivat karata kiini katteiniin, mutta hän pakeni ja koki porstuan kautta päästä huoneesen. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä porstua oli jo täynnä Kolosseja. Nyt tuli hän akkunan kohdalle, ja ehkä samalla Kolossit olivat hänessä käsin, onnistuimme kuitenkin vetää hänet akkunasta sisään. Ai­noastaan nuttu jäi katteinin päältä heidän saaliiksensa, ja suurilla puukoillaan onnistui­vat myöskin vetää housunsa lahkeen ja saap­paansa varren halki, mutta sääreen ei vikaa tullut.

Tällä aikaa oli toinen joukko mennyt toi­sen huoneen kimppuun. Sisällä olijat on­nistuivat tosin saada ovet kiinni, mutta vil­lit ampuivat akkunoista sisään, minkä ennät­tivät ja ryntäsivät viimein suurten puitten kanssa ovea vastaan ja löivät sen rikki. Sisällä olijat puolustivat itseänsä sen kun voivat; mutta kun he kaikki olivat enemmän eli vähemmän sairaita, ei voimansa tietysti pitkälle riittänyt. Kun Kolossit ryntäsivät ovesta sisään, kokivat he akkunoista paeta ulos. Eräs mies oli niin huonona kipeenä, ettei voinut raahata itseänsä pakoon. Eivät villit häntä kuitenkaan tappaneet, vaan vis­kasivat akkunasta hänet toisten jälkeen, ja nelin ryömin koki tuo kurja päästä hirmu­paikalta pakoon. Vähän aian päästä seisoi rakennus ilmi tulessa. Ei ollut meidänkään kohtalomme tällä vä­lin kadehdittava. Varsinkin oli minun lai­tani surkea, kun itse olin varsin huono mies ja lisäksi vaimoni ja kaksi pientä lastani suojel­tavana. Olimme kaikin erinäisessä huonees­samme ja odotimme mitä tuleman piti. Ei kau­an tarvinnut ollakaan epätiedossa, sillä äkkiä törmäsi kolme Kolossia huoneesemme. Kas­vonsa olivat julmiksi maalatut, hiuksensa ter­vassa ja höyheniä päässä. Yhtäkaikki tunsin minä heidät, sillä olin usein ollut heidän kans­työtoimissa. Nimitin heitä nimelleen ja rukoilin säästämään vaimoani ja lapsiani. He supisivat hiljaa vähän keskenänsä ja käs­kivät meitä sitte menemään akkunasta ulos. Tähän emme toista käskyä odottaneet. Ke­räsimme mennessämme vähän vaatteita, joita aioimme viedä mukanamme, mutta nämä riistivät villit käsistämme, veivätpä vielä nuttunikin päältäni. Vaimoni meni ensin alas, otti vastaan lapset ja viimein läksin minä. Akkunassa mennessäni ottivat villit vielä sappaanki jalastani. Näin olimme lä­hes alastomina pääsneet Kolossien käsistä. Kun saavuimme metsän rinteesen, pysäh­dyimme ja katselimme hiukan ympärillemme. Samaa huone-rakennusta, josta juuri olimme lähteneet, sytytettiin jo parastaikaa palamaan ja koko seutu näytti vilisevän Kolosseja. Kumppaliamme emme nähneet missään. O­lommv oli surkea. Yö alkoi pakata päälle, eikä ollut toivomistakaan saada mistäkään huoneen suojaa lapsille. Peninkulman päässä tosin oli veden voimalla käypä saha. jossa työskenteli noin neljäänkymmeneen mieheen, mutta — kuinka voisimme sinne päästä? Vä­lillä oli korkea vuori ylimentävänä, lapset pienet ja kannettavat, — yö pimeä ja itse olin niin huono, että tuskin omaa ruumis­tani voin raahata eteenpäin. Ei ollut siis ajattelemistakaan, että omin voimin sinne pääsisimme. Keräsin sentähden kuivia sam­malia suuren puun alle ja asetin perheeni siihen makaamaan, mutta itse koin pyrkiä eteenpäin sahaa kohden. Toivoin yön seu­tuna kuitenkin pääseväni perille ja sieltä oli­sin sitte lähettänyi miehiä noutamaan jälelle jääneitä. En pitkälle pääsnyt ennenkuin rankka vesi sade kohtasi minut ja kun vaat­teista ei paljo tietoa ollut, kastuin kohta läpi­märäksi. Voimani heikontuivat heikoutu­mistaan, ruumiini värisi ja jalkani horjui­vat. Olin kuitenkin jo noussut noin puoli­väliin tuota mahdottoman korkeata vuorta, kun pyörtyneenä putosin maahan, enkä enään voinut nousta. Raahasin itsiäni kuitenkin vielä hiukan syrjään, jotta tulin kahden puun suo­jaan, ja hyyristyin kokoon, saadakseni hiu­kanki lämmintä. Luulin nyt kuulevani pys­syn laukaukset, mutta yön pimeydessä en mi­tään nähnyt, en myöskään voinut tietää, miltä haaralta ne kuuluivat. Horroksissa kun makasin, näin hourauksissani suuren jou­kon Kolossia ryntäävän metsästä luokseni. Ne karkasivat päälleni ja hirttivät minut. Tuossa nyt riipuin enkä hänestä ollut mil­länikään. Olin vaan mielissäni, kun olivat käyttäneet hamppu- eikä niini-köyttä. Aamun tullessa aloin taaskin selvitä horroksistani. Päivä oli jo valjennut ja voimani tuntui­vat myöskin vähän virkeämmiltä. Ajatuk­seni olivat vaan kahtaanne päin. Mieleni teki palata takasin katsomaan vaimoani ja lapsia, jotka illalla olivat jääneet puun alle. Mutta kun en kuitenkaan olisi voinut heitä auttaa eteenpäin, näin tarpeelliseksi kokea rientää vaan sahalle päin parahimman jäl­keen. Kun nyt todenperään rupesin astumaan, niin huomasinkin jo, ett’eivät voimani olleetkaan niin kehuttavat, kuin ensin luulin. Varsinkin oli jalkani niin pahana, että jok’­ainoassa askeleessa jäi veri jälkeen. Ka­pusin nyt yli vuorten ja louhikkojen ja pää­sin viimein eräälle kukkulalle, josta voin nähdä alas sahalle. Voi kauhistusta! Kartanolla liehui miehiä punaisilla pai­doilla ja Kolossien ääni kaikui taaskin kor­vissani. Voimatonna, toivotonna raukesin maahan ja odotin kuolemata. Mutta kuo­lema ei tullut, vaan päinvastoin aloin het­ken kuluttua taaskin hiukan tointua tainnok­sistani. Olivatko todellakin Kolossit ryntäneet tännekin, oliko heidän onnistunut valloittaa saha neljältäkymmeneltä tukevalta ja terveeltä mieheltä? Puiden suojassa ryömin eteenpäin, kunnes tulin aivan sahan läheisyyteen. Syk­kivällä sydämellä kyyristyin pensaiden taakse tarkastamaan ja kuuntelemaan, mitä miehiä sahalla liikkui. Kuinka suuri eikö ollut iloni, kun tutun äänen kuulin puhuvan seuraavaa:

”Miehet, mennäänpäs nyt hakemaan Lund­strömia, se on illalla perheeneen lähtenyt as­tumaan tänne päin ja on varmaanki uupu­nut tielle koska ei vielä kuulu, vaikka päivä on puolitiessä.” Ilossani en muistanutkaan huonouttani, vaan läksin eteenpäin semmoista vauhtia, että pahasti loukkasin jalkani. Sa­han kartanolle pääsin kumminkin, mutta sitten en enään voinut liikkua askelettakaan. Ko­lossia täällä ei niin muodoin ollutkaan, vaan useammat työmiehet olivat hiljakkoin osta­neet itselleen punaiset paidat, jotka saattoivat minua väärään luulooni.


(Jatk.)