Siirry sisältöön

Merimies G. Lundströmin muistelmia/18

Wikiaineistosta
Osa 17 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 19
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 29.5.1875, nro 22, s. 3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Ihmeekseni ja ilokseni näin perheenikin saapuneen tänne jo minua ennen. Tunnin kuluttua sen jälkeen kun heistä erkanin met­sässä, oli höyrylaivasaapunut kylvynrantaan, tuoden sairaille ruokatavaraa. Sen ilmaan­tuminen ajoi kaikki Kolossit käpälä-mäkeen. Laivan väestö etsi lähitienoilta sairaat pako­matkoiltaan ja löysitvätkin kaikki paitsi minut ja erään kirjurin 16 vuotiaan pojan, jonka Kolossit, ensin pahoin rääkättyään, olivat raksineet mukaansa. Ampuminen, jonka hor­roksissa maatessani olin kuullut, tuli lai­vasta, sillä he olivat lauaisneet tykin saa­dakseen paremmin kaikille tulonsa ilmi. Lai­vassa olivat sitte tuoneet kaikki sairaat tänne sahalle ja minunki perheeni oli täällä niin muodoin jo raittiina ja tervennä minua vas­tassa. Parin päivän kuluttua saattoi sama laiva meidät kaikki kotia. Tänne tultuamme kohtasi meitä Kolossien puolelta kauhea näky. Kylään oli nimittäin pystytetty pitkä tanko, jonka nenään oli hiuksista ripustettu ihmisen pää. Kun tätä kiikarilla tarkastimme, tun­simme sen olelvan edellä mainitun kirjurin pojan pään, jonka julmat Kolossit olivat. riemuten menestyneestä retkestaän, asettaneet siihen voittonsa merkiksi. Pojan isä ynnä muut herrat menivät päämiehelle ilmoitta­maan Kolossien väärästä käytöksestä, sekä vaatimat näille siitä sopivaa rangaistusta, — mutta päämies ei ottanut korviinsakaan heidän puhettansa. Päinvastoin hän vaan puolusti Kolossia, syytäen kaiken syyn toisen saaren asukkaiden niskoille ja väittäen tuon tangossa riippuvan pään olevan ainoastaan jonkun oman kansalaisensa, jonka he syystä tahi toisesta, olivat murhanneet. Koko ri­koksesta ei siis mitään peräänkysymystä nos­tettu.



Kymmenes Luku.

Kohtaloni oli nyt kova sillä jalkani oli sangen kipeä ja kaikki vähät säästöni olivat joutuneet Kolossien käsiin. Kuitenki lohdutti minua lääkäri ja vakuutti jalkani piakkoin paranevan nautitun kylvyn voimasta. Pa­ranemisen ainoana ehtona oli levollinen olo ja välttäminen kipeän jalan vaivaamista. Viikkokauden kuluttua toteuntuiki tämä en­nustus, ja ennen pitkää oli jalkani aivan terve. Ellen omin silmin olisi nähnyt, en olisi voinut uskoa niin voimallista luonnon laittamaa lääkettä löytyvän, kun mainittu lähdevesi oli.

Taaskin tuli päämiehen muutos. Suoma­lainen meni pois ja venäläinen tuli sijaan. Kolossit tapansa mukaan nytkin alkoivat niskotella saadakseen itselleen jälleen huopia, mutta vastatullut päämies ei ollutkaan juuri mikään variksen poika, vaan uhkasi heti am­pua heidät kuoliaaksi, elleivät heittäisi tyhjiä kujeitaan. Kolossit vaikenivat ja olivat kuin kiltit lapset.

Päivät päättyivät, viikot vierivät, ajat kuluivat ilman erinomaisempata tapahtu­mata. Uusia siirtolaisia oli taaskin tuotu Turusta, — vanhoja, ulospalvelleita viety pois. Saimmepa niin kerran kuulla sodan syttyneen Venäjän ja Turkin välillä ja en­nen pitkää näimme jo kaksi Englantilaista sota­laivaa purjehtelevan satamamme edustalla. Erästä yhtiön höyrylailvaa olivat ne ahdis­taneetkin, vaan eivät kuitenkaan kerenneet kiinni saamaan ennenkuin tämä jo pääsi sa­taman turviin ja sai olla rauhassa. Mutta vuonna 1855 oli tärkeissä asioissa laiva lähetettävä Aasian puolelle Ajaanin kolo­niaan. Tämän laivan päälliköksi pantiin eräs suomalainen katteini, Juselius nimeltä, joka hiljakkoin oli tullut tänne Turusta. Kun hän ei vielä tuntenut Venäjän kieltä, annettiin hänelle suomalaiset merimiehet, paitse perämiestä, joka oli venäläinen, nimeltä Jer­koloff. Tämä matka oli meille sangen vai­valoinen ja hankala, sillä alituiset vasta­tuulet vainosivat meitä koko välin. Olimme kuitenki saapuneet niin pitkälle, että maa jo pilvenä hohti edessämme. Silloin eräänä aamuna, päivän valetessa, huomasimme kaksi englantilaista sotalaivaa purjehtivan meitä jo sangen lähellä. Katteini tarkasteli hetken heidän liikuntojaan, ja huomasi niiden pur­jehtivan meitä kohden. Nyt komennettiin miehet laskemaan venheet alas veteen, jonka tehtyä viipymättä varustettiin niihin ruoka­ja juomatavaraa niin paljon kuin mahdol­lista oli. Sen jälkeen pantiin katteinin joh­dannon alla valkea ruuti-kirstuun, jossa sailytettin noin tynnyrin verran ruutia. Valkea asetettiin sillä tavoin, että vasta englantilaisten laivaan jouduttua ennättäisi ruutiin. ”Vaikka näkevätkin meidän veneillä rientävän pois,” sanoi katteini, ”eivät he kui­tenkaan heti lähde meidän jälessämme, vaan ottavat ensin laivan huostaansa.” — Nyt näimme kaksi suurta venettä lähtevän vihol­listen laivoista. Emme mekään viivytelleet laivaltamme lähtemistä. Katteini ynnä neljä soutu-miestä sekä perämies läksivät pienem­pään veneesen. Näiden joukossa sain minäki kunnian voimiani koetella. Muut läksivät suurempaan venheesen, ja niin lähdettiin yh­dessä soutamaan maata kohden.

Soutaessamme sopi meidän oivallisesti katsella vihollisten vehkeitä, kun kasvomme olivat käännetyt kohden hyljättyä laivaa. Kun he olivat hetken olleet laivalla, kuului ankara räjähdys ja samassa silmänräpäyksessä näimme laivamme kappaleet sinkoavan lin­tuina ilmassa. Erittäin somalta näytti suuri masto, noustessaan suorana ylös, aivan sem­moisena kuin se oli, ainoastaan raa’at me­nivät kiivaasta noususta poikki. Muuta­man silmänräpäyksen kuluttua oli laivamme tyyten, jälkeä jättämättä, kadonnut meren pinnalta, — mutta samalla myöskin huoma­simme kaksi venhettä taaskin lähtevän vi­hollisten laivoilta ja täyttä vauhtia souta­van meitä kohden. Nyt syntyi kilvan-soutu, jommoista en ikänäni ole toista nähnyt en­nen enkä jälkeen.

”Vetäkää miehet!” huusi katteini meille aina vähän päästä ja, mi lienee voimaa jän­tereissä ollut, niin totta liikkeelle pantiin.

Maa teki nyt pitkiä soukkia niemekkeitä, jotka suuremmalle venheelle olivat paljon haitaksi mutta meille vaan onneksi, kun oli pieni venhe; sillä heidän täytyi kiertää sillä välin kuin me vedettiin venheemme maata myöden suoraa päätä niemen poikki. Aina lähemmäksi ja lähemmäksi joutui vihollinen. Me soudimme henkemme edestä, — mutta vainoojamme eivät olleet meitä huonommat. Nyt saavuttivat he jo suuremman venheen, joka oli hiukan jäänyt meistä jälkeen. Jopa pääsivät niinkin lähelle, että pyssyjensä kuu­lat meitäkin hätyyttivät. Kuulat surisivat mennessänsä veneen sivuitse ja sattuipa yksi riipasemaan mennessään perämies Jerkoloffin käsivarresta palasen pois. Pääsimmepä vih­doin kuitenkin rantaan ja nolona täytyi vi­hollistemme kääntyä pois. Pahaksi onnek­semme olimme kuitenkin sattuneet tulemaan asumattomalle paikalle, jotta »viikkokauden saimme kuljeskella milt’ei aivan syömättä, en­nenkuin saavuimme Ajaaniin. Täällä saimme nyt oleskella vuosikauden aikaa, ennenkuin eräässä valaskala-laivassa onnistuimme Päästä Sitkaan jälleen. Tällä aikaa oli taaskin rauha tullut.


(Jatk.)