Merimies G. Lundströmin muistelmia/19

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 18 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 20
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 26.6.1875, nro 26, s. 3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa 23 numeroon.)


Kahdestoista Luku.

Nyt varustettiin laivaa Europaasen vie­mään ulospalvelleita, joiden aika sodan täh­den oli paljon ylikin mennyt. Näiden se­assa olin minäkin. Neljätoista vuotta oli jo kulunut siitä ajasta, kun Europan jätin ja läksin tuntemattomia teitä polkemaan. Ny­kyisin oloihini olin jo tosin tottunut, mutta kalliissa muistossa makasi kuitenki sydämeni pohjalla vanha, sivistynyt maailma ja vas­tustamatoin oli haluni palata sinne jälleen. Sitä paitse oli vielä mielessäni kuinka hy­vät palkat laivojen rakentajilla oli ennen Räävelissä ja nyt kun tässä työssä olin har­jaantunut toivoin siellä saavani mainiot tu­lot. Päätin siis lähteä matkalle perheeni kanssa.

Laivan päälliköksi tuli katteini Juselius, jonka kanssa juuri olin tullut Asiasta, ja olikin hän taitava laivan johtaja. Ensin poikkesimme Honaluluun Sandvikin saarilla, jossa oleskeltuamme kaksi viikkoa, aioimme lähteä Brasiliaan. Cap Hornin kohdalla kuitenki tapasi meidät kova myrsky, joka oli vähällä särkeä tykkenään koko laivamme. Peräsimeen jo tuli niin suuri vika että täy­tyi poiketa Montevideon kaupunkiin sitä kor­jaamaan. Täällä viivyttyämme taaski pari viikkoa lähdettiin ja tultiin yhtä mittaa Hampuriin, johon suurin osa lastia jätettiin, Sieltä tulimme Kronstadtiin. Täällä kuu­lustelin nyt Räävelin oloja ja sain tietää että olinki toiveissani pettynyt, sillä Rää­veli oli sodan jälkeen tykkenään muuttunut. Menimme nyt Pietariin lopullisen tilin te­koon, jossa minun osakseni tuli noin sadan ruplan paikoille. Rahat saatuani läksin et­simään lankoani, joka jo ennen minua oli tänne saapunut ja oli eräässä tehtaassa sep­pänä. Hän oli parast’aikaa tehtaalla, vaan kun hänen kotiintulo-aikansa joutui, menin vaimoni ja kahden poikani keralla häntä vastaan. Hän ei mitään tietänyt tulos­tamme, ei myöskään tuntenut poikiani. Yh­dessä läksimme nyt kaikin hänen asunnolleen. Mutta hyvä sopumme ei kauvan kestänyt. Lankoni tuli siihen väärään luuloon, että minä muka olisin suuri pohatta ja säilyttäi­sin tuhansia, jonka tähden hän erkani työ­paikastaan ja aikoi ruveta minun tuhansil­lani viettämään hauskaa elämätä. Kun nämä toiveet tyhjään raukesivat, suuttui hän ja käski minua muuttamaan luotaan pois. Sen teinkin ja tulin niin erään vanhan me­rikatteinin tykö asumaan. Täällä pari päi­vää oltuani luki katteini venäläisistä sano­malehdistä ilmoituksen hyvästä työpaikasta Arkankelissa laivan rakennukseen tottuneelle miehelle, joka tunsi venäjän ja ruosin kielet. Heti läksin kuulustelemaan asiata ilmoituk­sessa määrättyyn paikkaan. Täällä vaadit­tiin todistuksiani, joiden esitettyäni kauvan keskustelivat saksan kielellä erään pitkän, kol­kon näköisen ja mustaverisen miehen kanssa. Sen jälkeen astui tuo pitkä mies eteeni ja puhutteli minua ruotsin kielellä, mutta nii[n] kovalla tanskalaisella murteella, etten häntä ensimmältä tahtonut ymmärtääkään. Hänen kanssaan hetken puheltuamme, alkoi eräs toi­nen puhuttaa minua venäjäksi. Kun näin olivat kieli-taitoni perille pääsneet, sanoi viimeksi mainittu:

”Tahdotteko tulla pallvelukseemme ja tyy­dyttelö, jos aluksi saatte 500 ruplaa palkkaa vvuoteessa ynnä vapaan asunnon ja valon?”

”Siihen tyydyn.”

”Tämä herra Borsdoff (hän osoitti edellä mainittua pitkää, mustaa miestä) tulee ole­maan laivan rakennusten ylimestarina ja te hänen apulaisenansa. Kuinka pian voitte matkalle lähteä?”

”Neljän päivän kuluttua.”

Tähän keskustelumme loppui, ja minä läk­sin perheelleni ilmoittamaan, että heistä piak­koin oli eroamiseni vastaiseksi. Vaimoni näytti tähän olevan hyvinkin tyytyväinen, mutta pienet poikani puhkesimat itkuun. Mi­nunki mieleni tuli raskaaksi, ehkä lapsilleni koin näyttäytyä levolliselta ja lohdutella heitä leikkikalusilla ja makeilla. Viimein he rau­hoittuivatkin ja toivoivat vaan talven pian tulevan, jolloin pääsisivät luokseni Arkanke­liin. Ensimäinen tehtäväni oli nyt hankkia perheelleni mukava asunto ja parahimman jälkeen asettaa heidän toimeentulonsa ja ta­loutensa täksi aiaksi. Tämän tehtyä olin valmis matkalle.

Yhtiö Bialaimoore, jonka palvelukseen nyt olin tullut, oli nykyjään perustettu, ja aikoi ensi aluksi Arkankelissa rakennuttaa 15 suurta purjelaivaa. Tätä varten olivat he palkin­neet Tanskasta taitavan mestarin, joka juuri oli mainittu Borsdoff.

Nyt menimme päämieheni kerallä ostamaan vankkurit, joihin laitoimme kuomin päälle ja saimmekin ne erinomaisen hyvät. Seuraa­vana aamuna oli lähteminen. Aamu tuli. Hevoset seisoivat valjaissa, päämiehen kaksi kirstua sekä minun isonlainen kirstuni oli­vat jo saaneet paikkansa vaunuissa ja minä seisoin siinä, odotellen päämiestäni. Silloin vielä huudettiin sisälle. Tällä ripustettiin kaulaani mahtava rintalaukku, joka sisälsi matkarahamme kaksi sataa ruplaa. Vielä kerran hyvästi jätettyämme, istuimme vii­meinki vaunuihin, kyytimies sivalsi piiskal­laan helvosia — ja matka oli alkanut. Sa­massa silmänräpäyksessä vieri koko mennyt elämäni silmäini ohi. Kun ajatukseni vii­mein olivat joutuneet nykyiseen asemaani, päätin olevani kunniani kukkulalla, ja samoin luulen myös lukianikin, joka kirjavan elä­mani vaiheita tähän saakka on seurannut, arvelevan. Sillä monissa vaiheissa tosin olin ollut, mutta en koskaan vielä istunut näin komeasti vaunuissa, komea, kahdella sa­dalla ruplalla varustettu laukku kaulassa, kolme hevoista edessä ja lisäksi vielä mah­tavan ulkomaalaisen rinnalla. Tämä asemani näytti ennustavan hyvää tulevaisuudelle. Alku on kaunis, mutta mikä loppu lienee?

Pietarista lähtiessä oli meillä oivalliset hevoset ja erinomaisen mahtava kyytimies, jolla oli höyheniä hatussa. Häntä ei aja­misesta tarvinnut muistuttaa sillä alituisesti hän vaan heilutteli piiskaansa ja vihelteli. Tamäkös tuntui hauskalta! Kestikievariin tultuamme maksoin kyytirahan ja vieläpä, päämieheni muistutuksesta, kelpo juomarahat­kin. Täällä huomasin minua pidettävän to­veriani arvokkaampana — ja milt’en jo itse liene ollut samasta mielestä. Taskukirjaani merkitsin nyt jok’ainoan kopekan, kuin annoin ja matkaamme jatkoimme onnellisesti.

Kun eräänä aamuna läksimme yöpaikas­tamme ja olimme jo muutamia virstoja kulkeneet, huomasin kauhukseni unhottaneeni mahtavan laukkuni yöpaikkaan. Tästäkös silmäni pyöreäksi kävivät ja hetkisen aikaan pysähtyivät ajatukseni tykkenään. Päämie­hen kanssa asiasta tuumailtua, päätin ottaa kolmesta hevoisestamme parahimman ja läh­teä takasin. Hevosen selässä ajaa kampitin nyt täyttä vauhtia ja perille jouduttuani sainkin ilokseni laukun jälleen samassa ti­lassa, kuin sen olin jättänytkin. Kun hevo­seni jo oli vähin uupunut, päätin vaihettaa sitä toiseen, jota kuitenkin täytyi odotella, kun ei ollut saapuvilla. Mutta hevosen saatuani läksin taaskin aika kapatusta mene­mään. Noin virstan verran päästyäni kes­tikievarista tuli suuri mies vastaani. Hän tavoitteli pidättämään hevoistani ja huoma­sin hänellä olevan pahat aikomukset. Mi­nulla ei ollut asetta mukanani, — mitä siis oli tekemiseni? Löin hevoista ja koetin ajaa hänen päällensä, mutta hän väistyi ja si­valsi samassa suurella puukolla pitkän haa­van hevosen kylkeen ja nuttuni liepeen halki. Tässä panin nyt viimeisetkin voimani liik­keelle. Löin piiskallani vuoron hevoista, vuoron miestä ja pääsinkin hänestä viimein irti ja hetkisen kuluttua olin onnellisesti to­verini luona. Usein olin elämässäni jo kat­sellut kuolemata silmästä silmään, mutta tällä kertaa oli se kaikkian kammoittavin, ja ruu­miini värisi koko päivän vielä jälkeenkin päin. ”Olisithan voinut rahallakin hänestä helpommin päästä” tuumi toverini, mutta huomasin hänen kuitenkin tämän jälkeen enen­netyllä luottamuksella kohtelevan minua.


(Jatk.)