Merimies G. Lundströmin muistelmia/20
| Osa 19 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 21 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 24.7.1875, nro 30, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio. |
Muuta merkillisempätä tapahtumatta tulimme vihdoin onnellisesti Arkankeliin. Työpaikkamme oli muutaman virstan matkaa kaupungista, ja viivyttelemättä riensimme sinne. Ihmeemme ja ilomme oli suuri, kun täällä näimme jo valmiina höyrykoneella käyvän tehtaan rautatöitä varten, yksi raamisella sahalla ja sirkkeliterällä, paljon uusia asunhuoneita ja hirsiä laivain teko tarpeeksi. Näistä asumariveistä otimme nyt asuntomme yhteen, mestari toiseen päähän ja minä toiseen. Täällä ei vielä koskaan oltu laivoja rakennettu, jonka tähden oli aivan juurta jaksain alkaminen. Mestari oli erinomaisen taitava työn teettäjä ja elämä tuntui minusta kaikin puolin erinomaisen mukavalta. Oli loki yksi epäkohta — perheeni oli kaukana täältä. Pienet poikani olivat alinomaa mielessäni. Kohta alussa laitoin heille kirjeen, johon kahden kuukauden kuluttua sain vastauksen. He olivat terveenä mutta ikävöivät isää ja kysyivät milloin he pääsisivät isän luokse. ”Niin pian, kuin rekikeli vaan tulee” laitoin heille vastaukseksi.
Kun joulu oli mennyt ja rekikeli paraillaan, lähetin langolleni sata ruplaa rahaa ja pyysin häntä hankkimaan sopivata kyytimiestä, joka yhtä mittaa toisi perheeni Arkankeliin. Samalla käskin myös vaimoni myymään kailki huonekalut ja muut kapineet, joita ei mukaansa voinut ottaa. Viikkoja kului ja aloinpa jo ilomielin odotella perhettäni. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Siihen sijaan toi minulle posti eräänä päivänä kirjeen mustalla lakalla. Sydämeni säpsähti. ”Tapaturma on kohdannut pieniä poikiani” oli esimmäinen ajatukseni. Repäsin kirjeen auki ja näin, että olikin vaimoni muuttanut manalan majoihin. Tästä huoleni vaan enentyi, sillä kukapa nyt hoitaa pienokaisiani, ajattelin, ja kuka heidät tänne kunnialla saattaa. Kuinka mahtoikaan suru vallata heidän lapselliset mielensä, kuinka turvattomalta tuntuikaan olonsa? — Katseltuani pidemmältä kirjettä, huomasin että vaimoni joku aika takaperin oli muuttanut lankoni asuntoon. Tästä nousi paha aavistus mieleeni tavaraini ja lähettämien rahojeni suhteen. Asiata en kuitenkaan voinut enään auttaa. Heti laitoin langolleni taaskin kirjeen, jossa häntä pyysin mahdollisimman mukaan toimittamaan pojilleni taitava ja kunnollinen kyytimies, joka heitä huolellisesti hoitaisi pitkällä matkalla. Pyysin häntä myöskin toimittamaan heille lämpimiä nahkavaatteita, etteivät paleltuisi.
Hitaasti vierivät päivät nyt eteenpäin, ja elämäni oli mitä tuskallisinta olla taitaa. Hetki hetkeltä loin silmäni jäälle, jota myöten poikiani odotin. Joka kerran, kun siellä ilmaantui musta pilkku, alkoi sydämeni sykkiä toivosta ja silmäni kiintyivät levottomalla odotuksella tuohon lähestyvään esineesen. Monasti olin jo toiveissani pettynyt. Mutta eräänä päivänä olin taaskin kauvan aikaa silmilläni seurannut tuommoista liikkuvata esinettä, joka jo oli niin lähellä, että selvään eroitin hevoisen ja reen, sekä ajomiehen reen nenässä. Kirves oli pudonnut käsistäni ja liikkumatoinna silmiä värähtämättä tuijotin katsella rekeä. Oi sanomaton ilo! jopa eroitin kaksi pientä poikaa reenperässa. Lentämällä juoksin, heitä vastaan ja virtoina valuivat kyyneleet silmistäni, kun hetken kuluttua painoin rakkaita pienokaisiani rintaani vasten. Poiat käsivarsillani astuin nyt asuntooni ja kiitollisuuteni oli kertomatoin nähdessäni heidät siellä terveinä ja iloisina edessäni. Heillä oli ollut oiva kyytimies. Pienen harmin, joka ei kuitenkaan voinut iloani hämmentää, toi minulle lankoni kirje, jonka sain kyytimiehen mukana. Tässä hän minulle selvitti kaikki rahani ja tavarani menneen hautiais-kustannuksiin,jonka tähden ei niistä mitään riittänyt poikain kyytipalkalsi. Minun siis tuli 75 ruplalla palkita kyytimies. Asian kyllä tiesin toisin olleen, mutta siinä ei auttanut muu kuin kärsiminen.
(Jatk.)