Merimies G. Lundströmin muistelmia/21

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 20 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 22
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 31.7.1875, nro 31, s. 3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundstörmin muistelmia
(Jatkoa 30 numeroon.)


Vanhin poikani oli jo koulu-ijässä, jonka tähden toimitin hänet kaupungin kouluun. Koulun käymisensä nousi tosin kalliiksi, kun eivät ottaneet häntä vapaa-oppilaaksi, mutta poialla oli sekä halua että kykyä oppimaan — siis en varojani surkeillut.

Laivan rakennus-työ edistyi tällä välin erinomaisesti, sillä niinkuin jo edellä mai­nitsin, oli mestarimme taitava työnteettäjä ja työmiehet sitä paitsi olivat oivallisia kir­vesmiehiä — aivan kuin Suomen pohjolai­set. Palkka-edut olivat hyvät. — Jos joku yhtiön työssä menetti henkensä, maksettiin hänen jälkeen jääneelle perheelleen vuotuinen elake-raha; samoin sille, joka tapaturmasta loukkaantui ja tuli vialliseksi.

Talven aikaan vallitsi täällä ankara pak­kainen, etenki, jos tuuli oli etelästä, pohja­tuuli ei niin tuima ollut. Kesän aikana taas oli päinvastoin, silloin pohjatuuli oli kyl­mempi, etelätuuli taas lämpöisempi.

Kevään tullen saimme kaksi laivaa val­miiksi, jotka yhtä-aikaa, rinnakkain laskettiin veteen. Tämä tilaisuus tavallisesti on lai­van tekijöille ja päälliköille ilon ja riemun hetki, minulle oli se surun ja onnettomuuden. Väestön hurratessa laivat komeasti luisti­vat veteen, liput nostettiin ja tuhatkertaiset ilohuudot kaikuivat. Samalla näen kauhis­tuksella vanhemman poikani putoavan alas korkealta telineeltä, johon hän oli kiivennyt katselemaan laivain lykkäämistä. Kiiruusti riensin hänen luokseen. Siinä makasi pieni poikani vähissä hengin, pahasti loukkaantu­neena. Varovasti kannoin hänet kotia ja laskin vuoteelle. Kaikki huoleni, kaikki va­rovaisuuteni jolla olin lastani hoitanut, — mitä olivat ne auttaneet? Vahingon ve­räjälle ei kukaan pääse. Vuoteen ääressä istuin, kunnes sammuva henki oli ruumiin jättänyt. Murheesta käännyin sairaaksi ja olin muutaman päivän vuoteen omana.

Mutta aika ja työ parantavat kipeimmät kin haavat. Nyt oli meillä taas kolme lai­vaa tekeillä. Minulle sillä tavoin lisättiin työtä, mutta palkkaa oli myöskin lisätty sa­dalla ruplalla. Tämä palkan lisäys oli ikään kun voidetta voimilleni. Vaikka armotto­masti oli työtä, ei se lainkaan rasittavalta tuntunut. Työväen kanssa olin myös suu­resti tyytyväinen; he olivat ahkeroita ja taitavia, eivätkä koskaan uppiniskaisuudella pahoittaneet mieltäni.

Nuorempi ja tästä pitäen ainoa poikani oli nyt tullut koulu-ikään. Vein hänet taas edellisiä jälkiä kaupunkiin. Tämä poikani kuitenki oli aivan toista luontoa veljestään, — irstas ja taipuvainen kaikkeen pahaan, sekä halutoin järjelliseen työhön. Pahat juo­nensa usein toivat mieleeni hänen todellisen syntyperänsä ja ajattelin silloin aina: ”raukka sinä olet perinyt krivallin luonnon!” Vuo­ben koulussa oltuaan, ei hän ollut mitään oppinut. Tulipa toinen vuosi, niin laitoin hänet uudelleen kouluun. Mutta viikon muu­taman kuluttua laitettiin hän sieltä tykkenään pois. Kun läksin kuulemaan syytä, vastat­tiin: ”se on niin pahajuoninen, ettei sitä voi täällä pitää”. Panin hänet nyt käsityöläis­oppiin, mutta ei häntä kukaan tahtonut kauan pitää. ”Mitä sinusta raukka tulee?” kysyin häneltä huolellisna. Mutta siihen ei hän koskaan mitään vastannut.


(Jatket.)