Merimies G. Lundströmin muistelmia/4. luku
| Kolmas luku | Merimies G. Lundströmin muistelmia Neljäs luku Kirjoittanut T. A. |
Viides luku |
Nyt kun olin päässyt toivojeni perille, rupesin toistenkin elämätä katsastamaan. Näistä tahdon lukiani luvalla kertoa erään sukkelan naimis-kaupan, joka tapahtui samaan aikaan. Eräs mies, Englannista kotoperää, aikoi mennä naimiseen vanhanpuoleisen lesken kanssa. He olivat jo täydelleen kuulutetut ja vihkimäpäiväkin oli määrätty. Vihkiminen oli tapahtuva vissillä tunnilla eräänä sunnuntaina, jolloin morsiusparin piti tapaaman toinen toisensa kirkon porstuassa. Mies astui, näet, kolonian toisessa päässä, vaimo toisessa ja kirkko oli juuri keskellä. Eihän tämmöinen asia maksanut vaivaa, että toinen meni toista ottamaan; päätettiin siis yhtyä kirkon porstuassa. Mies saapuikin säntilleen määrätyllä tunnilla paikalle, mutta vaimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Eräs nuori, miehelle tuntematon tyttö seisoo ainoastaan porstuassa. Mies odottelee hetken aikaa, vaan vaimoa ei sittekään kuulunut. Vihdoin sanoo tyttö:
”Mitä odotat, eikö jo lähdetä sisälle?”
”Sinäkö vihille lähdetkin?” kysyi mies.
”Ka minä,” vastasi tyttö.
”No — sama se minulle on,” sanoi mies ja nyt astuivat he rinnakkain papin eteen.
Kun vihkiminen oli tapahtunut, meni morsius-pari kaikessa ystävyydessä morsiamen kotiin.
”Kuinka sinä tuntemattoman kanssa vihille tulit?” kysyi nyt mies morsiameltaan.
”Minä tunsin sinut,” vastasi morsian, ”mutta kuinka sinä rohkenit tulla minun kanssani, kun et tuntenut minua?”
Tähän mies ei ennättänyt vastata, ennenkuin ovi aukeni ja miehen kuulutettu morsian astui sisään, toivottaen onnea nuorelle pariskunnalle.
”Kaduitko kauppaasi,” kysyi mies, ”koska et tullutkaan vihille?”
”Kaduinpa kyllä,” vastasi waimo. ”Pari tuntia ennen vihkimis-aikaa aloin muistella, miten usein miesvainajani piti minulle keppimarkkinoita, ja pelkäsin näiden käyvän vanhalle ruumiilleni kovin vaikeiksi, jos niitä vieläkin täytyisi kärsiä. Sentähden pyysin tätä nuorta lähtemään edestäni ja tämä olikin siihen kohta myöntyväinen.”
Tästä tuli tavallaan onnellinen pariskunta. Mies, näet, antoi vaimonsa palvelukseen päämiehen kirjurille, joka oli nuori mies, ja oli varsin tyytyväinen, kun sai hänestä joka päivä ryyppy-rahan ynnä kolmekymmentä ruplaa rahaa kuukaudelta. Nämä asiat kuuluvat hirmuilta suomalaisten korviin, mutta Amerikassa niitä ei minään pidetä.
Monta päivää en naimisessa ollut, ennenkuin jo huomasin katteini Bartram’in sanat toteuntuvan. Täällä oli tapana ostaa kaikkea ruoka-tavaraa vaan vähin määrin, aina sen mukaan, kun niitä kerrallaan tarvittiin. Yksin leipäkin ostettiin valmiina, sillä vaimot eivät osanneet leipoa. Vaan minä en aikonutkaan noudattaa maan tapoja. Pitihän, näet, kasvattaman vaimoni Suomen vaimojen kaltaiseksi, sen vuoksi oli elämämmekin asetettava Suomen tavan mukaan. Kuinka vähän tässä onnistuin, on lukiani kohta huomaava.
Olin ostanut leiviskän sokeria ja useampia nauloja teetä. Kolmantena päivänä vihkimisen jälkeen satuin edellä puolenpäivää sivumennen poikkeamaan kodissani ja näin silloin ihmeekseni Varvaran, ynnä viisi muuta vaimoa, istuvan keskellä lattiata, teekyökki keskellä ja suuri sokerikasa vieressä. Tarjosivat he minullekin teetä, vaan eipä ollut aikaa ruveta heidän kanssaan seurustelemaan, kiirehdin vaan pois jälleen. Kun tulin kotia puolipäivälliselle, sanoin hänelle ystävällisesti:
”Elä paheksu Varvara, mutta meidän varamme eivät todellakaan riitä tänlaisia pitoja pitämään.[”]
”Onhan meillä sokeria ja teetä julman paljon,”, vastasi hän.
”On kyllä” sanoin taas, ”mutta ne varat ovat myös aiotut kestämään pitkäksi aikaa.”
Olimme viikon olleet naimisessa, kun eräänä iltana palajan työstäni kotia ja vaimoni tavan mukaan tarjoo minulle teetä; mutta tällä kertaa puuttuikin sokeri. Luulin hänen sen unhottaneen, jonka vuoksi kysyin leikilläni.
”Eikö sokeria enään annetakaan teen kanssa?”
”Ei ole,” vastasi hän.
”Mihinkä se sitte on joutunut?”
—Ei mitään vastausta.
”Vastaa Varvara! joko nyt on syöty leiviskä sokeria?”
— Ei sittekään vastausta. Tähän sain tyytyä tällä kertaa. Luultavasti oli hän anneskellut suurimman osan muille vaimoille.
Opetin häntä keittämään ruokaa sekä leipomaan. Hän olikin erittäin näppärä oppimaan joka lajia, mutta kun silmäni vältti, teki hän kaikki huolimattomasti. Olimme olleet noin kuukauden naimisessa, kun kerran taas tulin sattumalta kotona käymään, juuri kun vaimoni piti ruveta leipiä paistamaan. Tullessani ovesta näin, kuinka hän otti esiliinan vyöltään, sitoi sen luudan asemesta kepin päähän ja alkoi täten puhdistaa uunia. Aikani ei myöntänyt ruveta hanen kanssaan tästä nyt keskustelemaan; jätin hänen siis uuniansa luutimaan ja läksin pois. Mutta kun jälleen tulin puolipäivälliselle, eipä ruoka miestä maittanutkaan, — katselin vaan ympärilleni, mihin esiliina oli joutunut. Vaan sitä ei näkynyt, ei kuulunut. Nurkassa oli eräs kirstu, jossa pidimme ruoka-tavaroita. Sen taakse pistin käteni ja löysin, en ainoastaan mainitun esiliinan, vaan myös paljon muitakin vaatteita, suurimmaksi osaksi kaikki mädänneitä. Heti menin katsomaan vaatekirstuun ja suureksi hämmästyksekseni näin sen olevan jo melkeen tyhjän.
”Missä vaatteet ovat?” huusin vaimolleni vihan vimmassa.
Hän ei vastannut mitään.
”Etkö kuule, — missä ovat vaatteet?”
— Ei mitään vastausta. — Nyt otin (häpeä kyllä) nuoran pään ja löin häntä, mutta vaikka olisin kuinka lyönyt, en sittekään vastausta saanut. Vihdoin panin hänet nurkkaan seisomaan ja läksin työhön. Mutta mieleni oli yhä synkeä, — lepoa en tahtonut löytää. Olin niin lävitse suutuksissani; suutuksissa vaimooni, sillä hän oli murtanut kaikki toiveeni onnellisesta, kotimaani tapaisesta perhe-elämästä; hän oli huolimattomuudella tuhlannut minulta työllä ja säästäväisyydellä kootut tavarat; hän oli vihdoin ijekkäisellä äänettömyydellään kiihdyttänyt vihani rajatointa yltymistä. Enin lieneen kuitenkin ollut suuttunut omaan itseeni, kun vihan vallassa olin mennyt lyömään vaimoani. Ei tahtonut lohduttaa sekään, että tänlainen menettelö oli maassa varsin tavallista.
Kun iltasella palasin työstä, seisoi vaimoni aina vaan nurkassa, samalla tapaa kuin päivällä olin hänet siihen jättänyt. Lieneeköhän koko ajalla tohtinut siitä liikahtaa. Tästä lähtien en enään antanut kotona leipoa, enkä ostanut suurempia vaate- eli ruoka-varoja. Joka aamu ostettiin nyt, niinkuin muillakin oli täällä tapana tehdä, päivän varat leipää ja muuta ruokaa, paitsi pyhäpäivän tarpeet, jotka ostettiin lauantaina.
Lukea ja kirjottaa osasi vaimoni hyvin, mutta rahaa ei hän tuntenut lainkaan. Oliko sitte ihme, ettei hän sille arvoakaan antanut. Vaikein pula minulla olikin opettaessani häntä rahaa tuntemaan, sillä se ei millään tahtonut, mennä hänen päähänsä. Mutta kun hän vihdoinkin sen perille pääsi, eipä enään tarvinnut peljätä, että hän sitä uudelleen unhottaisi.
Niinkuin jo mainitsin, oli vaimoni kolmessa kuukaudessa tuhlannut kolmensadan ruplan vaatteet. Näillä olisi suomalainen vaimo tullut toimeen vähintäkin kolme vuotta. Osan näistä vaatteista oli hän mädännyttänyt, osan taaskin anneskellut muille vaimoille, jonka vasta tulin huomaamaan, kun yhden ja toisen juoru-akan päällä niitä näin. Vahingosta viisaaksi tullaan. Nyt ostin, niinkuin muutkin aviomiehet, ainoastaan yhden vaate kerran erältään vaimolleni, ja aina silloin vasta uuden, kun entinen jo oli varsin kelvottomaksi hajonnut.