Miten runoja sepitetään/I. Mikä on runomitta?

Miten runoja sepitetään I. Mikä on runomitta? Kirjoittanut Osku Velho

II. Rytmin ihmeellinen suhde sisältöön

[1: s. 182]

I. Mikä on runomitta?

Kun luemme ääneen seuraavat säkeet:

Tullut oli koolle kansa, tuomaan touko-uhrejaan
vetten, vaarain partahilta yli suuren Suomenmaan.

niin vinokirjaimilla merkityt tavut äännetään selvästi voimakkaammin kuin muut. Niitä sanotaan runokorollisiksi eli nousutavuiksi, koska äänenpaino niissä nousee, muut ovat runokorottomia eli laskutavuja. Nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys on runomitta.

Vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten runomitta ei perustunut tavujen korollisuuteen, vaan niiden laajuuteen, siihen ominaisuuteen, että toisia tavuja äännettäessä kului enemmän aikaa kuin toisia (vrt. esim. ensimmäistä tavua suomen sanoissa tuli ja tuuli). Heiltä peräisin on tapa osottaa nousutavua pituuden merkillä eli suoralla (—), laskutavua lyhyyttä merkitsevällä kaariviivalla (⏑).

Suomen kielessäkään ei tavujen laajuutta saa kokonaan jättää huomioon ottamatta, mutta pääasiassa meidän runomittamme nyt kumminkin perustuu korolle, kuten esim. ruotsin ja saksan kielissä. Korollisia ovat kielessämme sanan ensimmäinen tavu, jolla sanotaan olevan pääkorko (merkki ´), ja kolmas, viides j. n. e., joskus neljäs, kuudes j. n. e., joilla on sivukorko (merkki `). Esimm.: úlapàlta, tóttelemàtta. Runossa esiintyy vastoin yleistä kielenkäyttöä myöskin monitavuisen sanan pariton lopputavu usein korollisena (vrt. ed. säkeissä sanaa uhrejaan). Yksitavuiset sanat ovat useimmiten korottomia.

Edellä esitetyssä säeparissa on joka toinen tavu nousussa, joka toinen laskussa (kaava: —⏑—⏑—⏑—⏑—⏑—⏑—⏑—). Niin ei suinkaan aina ole laita. Esim. säkeissä

Syksy on | tullut ja | syysviljat | huojuu,
raskaina | rypäleistä | puunoksat | nuojuu,

[1: s. 183]seuraa nousua aina kaksi (kerran kolme) laskussa olevaa tavua. Tämän poljennon eli rytmin erilaisuuden sanomme perustuvan erilaisiin runojalkoihin.

Runojalka on runon pienin rytmillinen kokonaisuus. Klassillisten kielien runousopit erottivat niitä hyvin monta, mutta suomessa tulevat kysymykseen varsinaisesti vain seuraavat neljä:

• 1) trokee l. pitkälyhyt, —⏑: tullut, kansa;
• 2) jambi l. lyhytpitkä, ⏑—: jos voit, se tee;
• 3) daktyli l. alkupitkä, —⏑⏑: laulava, raskaina;
• 4) anapesti l. loppupitkä, ⏑⏑—: ota pois, älä vie.

Näistä kaksi edellistä ovat alenevia runojalkoja, ne kun alkavat noususta ja päättyvät laskuun, kaksi jälkimmäistä taas ovat yleneviä. Samoin sanotaan trokeihin ja daktyleihin perustuvia runomittoja aleneviksi, jambi- ja anapestimittoja yleneviksi.

Suomen kieleen luontuu trokeinen runomitta parhaimmin — sitä on kirjotuksen alussa mainittu säepari; toinen esimerkki on daktylimittaa — mutta yhä yleisemmäksi on suomalaisessakin runoudessa tullut nykyiskielissä enimmin viljelty jambinen runomitta. Sitä ovat esim. seuraavat säkeet:

Käy kut|su päi|vän kor|kean:
kukois|ta, nou|se nuor|ru, maa!
Ja kum|mut puh|kee kuk|kahan
päin päi|väa kiu|rut kim|poaa.

Koska jambi alkaa laskutavulla, olisi säkeen alkuun aina saatava yksitavuinen sana. Mutta kun niitä suomen kielessä on suhteellisesti vähän, käytetään toisinaan — ks. näytteen toista säettä: kŭkōīs|ta ... — alussa sellaista kolmitavuistakin sanaa, jonka keskitavu on pitkä (sisältää pitkän vokaalin, diftongin tai päättyy konsonanttiin) tai kaikki tavut lyhyet. Kaikki runoilijat eivät kuitenkaan tässäkään tapauksessa salli koron vaatimusten syrjäyttämistä: jos tarkastamme V. A. Koskenniemen runoja, niin huomaamme, että hänen jambisäkeensä aina alkavat korottomalla sanalla.

Puhdasta anapestimittaa on vihdoin seuraava säkeistö:

Siell’ on kau|an jo kuk|kineet o|menapuut,
siell’ on siin|tävät sel|jät ja sal|mien suut.
siell’ on vih|reät met|sät ja mä|et,
siell’ on vil|posat il|lat ja var|jokas koi,
siell’ on lin|tujen lau|lu, mi leh|dossa soi,
siell’ on kai|hoja kuk|kuvat kä|et.

Mutta jos luemme edelleen samaa runoa, näemme, että siinä toisinaan on käytetty jambisiakin runojalkoja:

Mun on mie|leni nään|tyä i|k͝äv͞ään,
k͝un t͞ie|dän, kun tie|dän ma kai|k͝en t͞ään —

Tämä runo johtaa meidät yksinkertaisista runomitoista sekamittoihin, joissa esiintyy rinnan jambeja ja anapesteja tai trokeita ja daktyleja. Koska runojalat tässä runossa vaihtelevat ilman säännöllistä järjestystä, sanomme sen olevan vapaata sekamittaa. Sellainen runo taas, jossa erilaiset runojalat esiintyvät aivan [1: s.184]säännöllisesti, on sidottua sekamittaa. Siitä on hyvä esimerkki A. Oksasen ballaadi »Koskenlaskijan morsiamet», jonka kaikkien säkeistöjen runomitankaava on seuraava:

⏑ ⏤ | ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́
⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤ | ⏑
⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́
⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́ | ⏑
⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́
⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́

Runon ensimmäinen ja kolmas säe sisältävät siis neljä runojalkaa, joista kolmas on anapesti. Toinen ja neljäs säe ovat kolmijalkaisia (runojalat luetaan aina nousujen mukaan, säkeen loppuun jäävä ylimääräinen laskutavu tai viimeisen runojalan laskuosan puuttuminen eivät vaikuta asiaan), ja toinen jalka on anapesti. Loppusäkeissä vihdoin anapestinen aines on aivan etualalla, kun nelijalkaisten säkeiden molemmat keskimmäiset jalat ovat anapesteja.

Toisinaan käytetään — vars. daktylimitoissa — säännönmukaisten runojalkojen asemesta n. s. sijaisjalkoja. Daktyli tällöin korvataan sellaisella trokeella jonka molemmat tavut ovat pitkät (n. s. kaksipitkä l. spondee) tai kepeällä nelitavuisella runojalalla (n. s. peonilla). Kumpaakin tapaa on käytetty seuraavassa säeparissa:

Maantien | viereen me | yhdyimme | yössä.
Siellä oli | toiset jo | tulenteon | työssä.

Kaikesta edelläolevasta poikkeaa n. s. Kalevalan mitta, jota noudattaa koko vanha kansanrunoutemme. Sen rytmikaava on oikeastaan nelipolvisen trokeesäkeen, mutta nousut ja laskut valitaan aivan toisin kuin uudenaikaisissa runomitoissa. Siinä on pidettävä silmällä, että pitkä korollinen tavu — pitkäksi luettuna myöskin lyhytvokaalinen suljettu tavu — on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa, muut voivat olla missä asemassa tahansa. Säkeen ensimmäisessä jalassa sopii käyttää kaikenlaisia tavuja, ja niitä voi olla joskus useampiakin kuin kaksi. Lopuksi on muistettava, että säettä ei saa päättää yksitavuiseen sanaan.

Jos näiden sääntöjen valossa tarkastamme Kalevalan säkeitä, huomaamme, että esim. säe:

n͞en͝äs|s͞ä ŭ|t͞uis͝en | n͞iem͝en

ei voisi olla:

n͞iem͝en | ūt͝ui|s͞en n͝e|n͞äss͝ä,

eikä:

ūt͝ui|s͞en n͝ie|m͞en n͝e|n͞äss͝ä,

koska edellisessä tapauksessa utuisen-sanan alkutavu (= lyhyt pääkorollinen) tulisi nousuun, jälkimmäisessä tapauksessa niemen-sanan ensimmäinen tavu (= pitkä korollinen) laskuun.

Eräitä alkukäsitteitä rytmin alalta on näin tullut mainituksi, mutta vielä ei ole puhuttu mitään poljennon suhteesta sisältöön, joka on sangen huomioon otettava, vaikka toisinaan huomiotta jäänyt seikka, jopa niin, että etevä suomalainen runoilija kerran erehtyi kirjottamaan isänmaallisen runon — polkan tahtiin. Sitä seikkaa, samoin kuin sointua ja tärkeimpiä säkeistö- ja runomuotoja, on tarkotus käsitellä seuraavilla kerroilla.

Lähde: [1] O. Velho: Miten runoja sepitetään. Nuori Voima, 1917, nro 6–7, s. 182–184. Kansalliskirjasto.