Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983/4

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983/3 Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983

Kirjoittanut Evald Ferdinand Jahnsson
Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983/5
Lähde: Aura, 25.1.1883, nro 10, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio.


Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983.
(Jatkoa viime n:roon).


”Jotakin rahan edestä sopii uhrata täällä mailmassa!” — Tultuamme sitte Käkisalmeen, otti joku meistä muistuttaaksensa ett’ei tämä kaupunki viime vuosisadan kuluessa ollut edistynyt samaan määrään kuin useimmat muut Suomen kaupungit. Saima dosentti arveli syyksi siihen täällä vallassa olevaa epäkansallista ylimysvaltaa, joka sitkeydellä vielä omaa omakseen enemmän kuin sata vuotta sitte muualla lahonneita mielipiteitä. Kurkijoelle kuin saavuimme, huomasimme sitä vastaan että siellä syntynyt nuori kaupunki on suurin määrin kasvanut ja edistynyt, jotta sitä ei ensinkään enään voi kutsua Bethlehemiksi muiden Suomen kaupunkien joukossa. Kotvasen aikaa kun oli kulunut siitä kuin läksimme Kurkijoelta, saavuimme jo Itä-Karjalan pulskaan pääkaupunkiin Sortavalaan, jonka komeat palatsit (useat niistä ovat marmorikivestä tehdyt) ylpeästi kohosivat taivasta kohden. Komein näistä on Laatokka nimisen lehden yhtiön omistama palatsi, jossa sijaitsee tämän mailman mainion lehden toimitus ja kirjapaino Mainittua lehteä painetaan nykyjään joka päivä lähes kaksisataatuhatta kappaletta. Suomessa ilmestyvistä sanomalehdeistä ei ole muilla suurempaa lukiamäärää kuin noilla suuren suurilla lehdeillä Suomettarella ja Auralla, ja joista edellisellä on kolmesaataaviisikymmentä tuhatta tilaajaa, jälkimäisellä vähän päälle kahdensadanviidenkymmenen tuhannen. Minulle kerrottiin että Laatokka lehden toimitukseen ottaa osaa kaksi Sortavalan seminarin miespuolisista opettajista; mutta hoettiin samassa, että kyllä kai he jo pian saavat ”apskietin” ja heidän sijaansa hankitaan terävempiä kykyjä Kuopion Yliopistosta, jotta siis naiset kohdakkoin kokonansa ottavat mainitun lehden haltuunsa. Tämän ilahuttavan muutoksen olen kiiruhtanut julkaisemaan ennenkuin lehti itse, syystä, että se on tärkeä todistus siitä, ett’ei sivistyksen kallis asia Itä-Karjalan pääkaupungissa ole jäävä takapajulle. — Aikomukseni oli jäädä Sortavalaan, mutta kun olin jättää jäähyvästi Saima dosentilta, niin rupesi hän vaatimaan minua seuraamaan häntä hänen kotiinsa Ruskealan pappilaan. Kun Saiman sisarkin, tuo nuori lumoavan kaunis ylioppilas, joka tähän asti ääneti ollessansa oli kuluttanut aikansa sikareita polttamalla, yhtyi tähän pyyntöön, niin en enää voinutkaan kieltäytyä, vaan seurasin mukana. Iltahämärässä saavuimme Ruskealan pysäkille, jossa kaksi pappilan hevosta oli meitä vastassa. Saatuamme Teemu kauppiaan hereille istuimme rekihin ja saavuimme ennen pitkää pappilaan. Suuri oli vanhan provastin ja pruustinnan ilo tervehtiessänsä tyttäriänsä tervetulleiksi. Kolmas ja vanhin sisar oli aamujunalla saapunut Kuopiosta. Hän oli laihakasvoinen noin kolmenkymmenen vuoden vanha nainen, jonka vilkkaat terävät silmät lasisilmien kautta oikein tuikkaamalla tuikkailivat tulta. Ammatiltaan hän oli rehtori ja filosofian professori Kuopion Yliopistossa; äskettäin oli hän myös valittu tämän Yliopiston edustajaksi pian kokoontuville valtiopäimille: siis kaikin puolin mainehikas ja kunnioitusta ansaitseva henkilö. — ”Me odotimme teitä kotiin jo jouluillaksi. Tuntui niin haikealta kun ei kukaan teistä tullut!” — sanoi pruustinna kyynelsilmin. Saima dosentti kohotti ylpeästi olkapäitään vastaten: ”Kukapa, äiti kulta, Helsingissä ehtisi ajattelemaan jouluiltaa! Eihän kukaan viisas ihminen sitä pidä muita iltoja merkillisempänä!” — ”Mutta onhan sillä kuitenkin kristikunnassa suuri merkitys” — säisti vanha provasti. Saima dosentti purskahti nauruun. — ”Älkää toki, hyvä isä, puhuko tuosta kristikunnasta! Säästäkää tuollainen puhe tyhmille torppareille ja talonpoikain rengeille! Ha! ha! ha! Oivallinen oppi tuo vanhanaikainen kristin oppi, joka kieltää naisia puhumasta seurakunnassa ja sulkee heiltä pääsyn papillisiin virkoihin! Eipä ollut sen uskonnon perustajalla aavistustakaan meidän aikamme oppilaitoksista ja henkisistä vaatimuksista!” — Ukko provasti huokasi hiljaan, mutta ei väittänyt sen enempää oppinutta tytärtänsä vastaan. — ”Missä ovat veljet? Tekisipä jo mieleni heitä tervehtiä!” — lausui ylioppilas. Pruustinna kiiruhti vastaamaan hänelle: ”Vilho on kaiken päivän puuhannut maitokamarissa; nyt hän par’aikaa pukeutuu juhlavaatteisiinsa. Heikki toimii kahvia teille, kyllä kai hän jo kohta tuopi tarjottimen sisään. Kumpikin heistä kovin ujostelee kuin saapui vieraitakin tänne. Poika parat ovat kasvaneet sellaisiksi kotikissoiksi!” — Pian aukenikin salin ovi ja eräs 18 vuotias nuorukainen kantoi kahvin sisään. — ”Kas Heikkiä vaan kuinka hän on terveen näköinen! Tuollaisen karvan kasvoille sunnyttää tämä elämä maallaa! huudahti Saima dosentti, lisäten: ”Laske tarjotin pöydälle vaan; kyllä siitä tulemme kukin kuppiamme noutamaan. Kas niin! Tule nyt ujostelematta tervehtimään sisariasi ja näitä ystäviämme!” Heikki niiasi punastunein kasvoin kaikille tahoille, rohkenematta kohottaa silmiänsä lattiasta. Pruustinna astui nyt hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja talutti hänen Teemu kauppiaan ja minun luokseni. ”Sano nyt vieraille hyvää iltaa ja toivota heitä tervetulleiksi!” — kehoitti pruustinna. Heikki jupisi muutamia epäselviä sanoja, joita en ymmärtänyt ja niiasi taas syvään. Saima dosentti otti sitte Heikin syliinsä ja sanoi taputellen häntä kädellänsä kiireelle: ”Sinä olet kai ollut hyvin kiltti ja äidille kuuliainen?” — ”Olenpa koittanut olla arvoisa sisar. Ruuan laittamisen toimi on yksionmaisesti ollut minun huolenani, niin ett’ei äidin paljon ollenkaan ole tarvinnut oleskella keittiössä” — vastasi Heikki häveliäästi. — ”Sitäpä arvelin. Kyllä äidin kelpaa elää ja olla kun hänellä täällä kotona on näin kiltti poika apunansa sisäaskareisa!” — väitti Saima dosentti yhä hyväillen veljeänsä. Samassa astui Heikin nuorempi veli saliin. — kaunis, punaposkinen poika hänkin.


(Jatk.)