Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 28. Rovastin rouvan pula

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
27. Kenraali Carpelan ja Oulun koulu-nuoriso 28. Rovastin rouvan pula.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
29. Pidot kuninkaan kunniaksi


Rovasti Idmannin rouva seisoi Iin pitäjän pappilan isoilla rapuilla. Hän piti toista kättänsä silmiensä edessä auringon varjona, toisessa oli vesipullo. Hän tarvitsi apua, mutta oli pulassa. Miehensä ja apulainen olivat menneet lähimäiseen kestikievariin kuningas Adolf Fredrikkiä vastaan, joka v. 1752 matkusti Pohjanmaan lävitse. Kaikki väki oli myöskin sinne juossut, niin että hän oli yksinään kotona vaatetettuna parhaimmassa juhla-puvussaan.

Yht’äkkiä naurahti eukko mielihyvissään, kuin näki muhkean ratsastajan täyttä laukkaa tulevan pihalle. Hän tervehti ystävällisesti eukkoa, joka kävi vierasta vastaan kumartaen joka askel. Hypättyänsä hevosen seljästä ja tervehdittyään, käski rouva hänen olla tervetullut ja kysäsi, joko kuningas pian tulisi.

Sievästi vastasi tuntematon, että Hänen Majesteettinsä arvattavasti tunnin kuluttua olisi täällä.

Rouva vaalistui ja sanoi vapisten ei suinkaan pelkäävänsä rakastettua armollista kuningasta, mutta kuitenkin sanoi nyt olevansa sekä ujon että epätietoisen, mitenkä oikein vastaanottaisi herran voidellun. ”Teille, joka olette niin hyvän näköinen, soisin saavani ilmoittaa huoleni. Minä en tiedä, mitä kuningas hyveksii, en tunne hovitapoja enkä paljoa muuta, jota vaaditaan emännältä, joka kuningasta odottaa vieraaksi. Kyllä minä olen siivonnut, leiponut ja paistanut parhaan voimani mukaan ja isä sekä maisteri kiittävät olutta ja tyttäreni Briita-Liisa paistia, mutta mitä tietävät he enemmän kuin minäkään. Enkö saisi vaivata teitä antamaan minulle neuvoja sekä katsomaan, onko kaikki niinkuin olla pitää kuninkaan mielen mukaan, jonka te kaiketikin hyvin tunnette, kumminkin paremmin kuin kukaan meistä.”

”Aivan mieluisasti”, vastasi vieras; ”ja mikä kuninkaalle kelpaa, sen tiedän yhtä hyvin kuin omankin suuni vaatimukset.”

Käsi kädessä käytiin sitten ensin ruokasaliin katsomaan, oliko pöytä asetettu miten piti. Sitten kyökkiin maistamaan soppaa ja tupaan katsomaan paistia ja muita.

Vieras oli vakuuttanut, että kuningas tulisi tyytymään kaikkiin laitoksiin, josta rouva oli ilomielinen. Mutta vielä pyysi hän rukoillen seuraajaansa tulemaan kellariin koettelemaan, mitä olutta vielä otettaisiin kuninkaan pöytään, sillä hän oli tehnyt usiampaa lajia. Tähänkin suostui vieras naurahtaen.

Täältä tultua kiitti ja kumarsi rouva seuraajaansa, mutta samassa näkyi pöly maantieltä. Nytpä rouva taas vaalistui ja ajatellessaan tyhjää vesilasia lausui: ”ei pisaraakaan raikasta vettä eikä ketään, jota auttaisi sitä minun ottamaan!” Tämän sanottua kiiruhti kaivolle, jonne vieras seurasi häntä ja yhdistetyin voimin koetettiin saada vettä ylös, mutta sill’aikaa ajoi kuninkaan seura vaunuinensa pihalle. Herra siunatkoon, huusi rouva pelästyksissään, päästäen vesiastian kaivoon.

Seuraajansa meni nyt tulijain joukkoon, jättäen rouvan, joka pistäysi kyökkiin, jossa piiat ja tyttärensä jo olivat täydessä ruuanlaitos-toimissa.

Kuin ruuat olivat sisäänkannetut ja herrat koossa, tuli vieras kyökkiin, sanoen rouvalle, että Hänen Majesteettinsa tahtoi häntä pöytään.

Eukko kyllä esteli, mutta vieras sanoi hänen ei mitenkä voivan kieltää vastaanottamasta sellaista kuninkaallista armoa.

Itkusilmin sanoi hän siihen: ”olkoon sitte Jumalan nimessä menneeksi, jos vaan saan istua teidän rinnalla pöydässä. Sitte koetan olla rohkea.”

Ystävällisesti suostuttiin tähän pyyntöön ja sykkivin sydämin sekä epävakaisilla askeleilla astui nyt rouva saliin, jossa kuningas oli, ihan kuin peljäten lattian vaipuvan. Häntä lohdutti se seikka, että sai vasemmalle puolellensa oman ukkonsa, joka koko päivän oli poissa ollut ja se, että häntä paljon ei oltu huomavinakaan.

Vähittäin tuli hän rohkeammaksi ja kysäsi vihdoin mieheltänsä, kuka näistä herroista olisi kuningas.

Mutta sitä ei tietänyt rovasti itsekään, vaikka oli kuninkaalle pitänyt sekä latinan- että ruotsin-kielisen puheen.

Saman kysymyksen teki hän oikianpuoliselle naapurillensakin. Tämä sanoi naurahtaen, että kuningas pitäisi ulko-näyltänsä olla kaikkein helposti tunnettava.

”Sitäpä en, peijakas vie, voikaan sanoa; minun silmissä ovat kaikki nämät herrat kuningasten näkösiä.”

Niin otti naapuri taskustansa kalliilla kivillä koristetun kulta-toosan, jonka kannella oli kuva, lausuen: ”katsokaa tarkasti, kenenkä muotoinen tämä on, se on kuningas.”

Kauan katseli rouva vuorottain ensin omaa miestänsä ja kuvaa sitten kaikkia pöydässä istuvia herroja ja vihdoin toosan antajaa. Kuin nyt selvästi tunsi sen, joka häntä oli seurannut neuvonantajana kyökissä, kellarissa ja aitassa, niin pari minuuttia katsoa töllistäen häntä, huudahti: ”kuningas!” ja oli hämmästyksestä lähes pyörtyä. Mutta pian tointui hän taas ja lankesi samassa kuninkaan jalkain juureen, pyytäen armoa. Kuningas nosti hänet ylös, kiittäen häntä siitä ilosta, jota ruhtinaat harvoin saavat, että tuntemattomana kuulla olevansa alamaisiltansa rakastettu.

Kalliin kulta-toosan kuvinensa lahjotti hän rouvalle muistoksi. Se käy vielä perintönä Idmannin suvussa.