Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 6. Ruotsin sotajoukon jäähyväistanssit

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
5. Reivi L... ja Kivi-Taneli 6. Ruotsin sotajoukon jäähyväistanssit.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
7. Jäähyväiset


Vielä kerran tahtoivat Ruotsin upsierit tanssissa unhottaa murheensa ennenkun korkian käskyn mukaan jättäisivät sen maan, jota olivat puolustaneet ja kaikki ne ihanat Suomen immet, jotka olivat saattaneet sydämiänsä sykkimään.

Miehullisesti kokivat Suomen uroot kätkeä sitä mielen katkeruutta, joka kaiveli sydämiänsä täytyessänsä jättää kotimaansa ja kaikki rakkaansa. Iloisena ulkonäöltä aikoivat rakastetussa kotimaassa vielä kerran viettää nuoruuden iloa.

Lopputanssi olivat toimitettavat Oulussa ja katteini K. lupasi hankkia tanssipaikan. Kaupungin paras sali oli erityisen perhekunnan oma, joka joskus hyvätahtosesti oli antanut sen yhteistä huvia varten, mutta tällä kertaa ei tahtonut eikä voinut sitä antaa.

Itsepintanen katteini arveli vaikka puol’ väkisin saavan luvan, pitäen sulana kunniana että upsereille muka saisivat antaa salinsa.

Mutta sellainen mielipide teki isännän vielä taipumattomammaksi. Siitä syntyi kiivas saneleminen ja vihdoin nyrkki-kahakka. Kiukussa paljasti katteini sapelinsa. Tappelun rymy pääsi rouvan korviin, joka juuri parhaaksi ennätti huoneesen estämään veren vuodatusta.

Riidan seuraus oli se, että sillä erää ei mitään paalia tullut, ja että urhoollisen kapteenin täytyi varemmin kun kumppaninsa ja ilman lopputanssia jättää kotimaansa.

Mutta vähän myöhemmin toimittivat toiset upsierit paalin, jotka nyt hyvällä olivat saaneet riidanalasen salin. Mutta surullinen oli se tanssi vaikka kyllä vilkas. Silloin tanssittiin oikein väkisin mutta monikin teki sitä kyynelsilmin. Nyt luultiin kaiken ilon olevan loppu epätiedosta, olisiko vastedes enää mitään iloa odotettavana. Raskailla sydämillä jättivät Ruotsin upsierit tanssin ja tyttöset uhkaavalle oudolle kohtalolle. Ne aavistivat niin paljon pelättäviä asioita, että Suomalaiset kaunottaret surumielin erisivät puolustajistansa, jotka nyt heittivät Suomen voittavan vihollisen haltuun.

Nuoret rouvaspuolet kun paalista tulivat kotio, huusivat lapsellisesti itkien: milloinkaan ei nyt enään niin lysti tule..?

Niiskuen sanoi toinen: ja minä lupaan juhlallisesti etten milloinkaan enää tanssi. Tämän sanoi äänin itkien.

Vielä kolmas arveli ei menevänsä ulos huoneesta koko venäläisten Oulussa oloaikana.

Ja minä, sanoi edellisen sisar, en enää milloinkaan pidä muuta hametta, kun sitä rumaa karttuunista, jota en voi kärsiä. Sen teen niin kauvan kun ainoakin ryssä on maassa. Kaikki kolme uudistivat lupauksensa, etteivät milloinkaan enää tanssisi.

Nämä poloiset eivät silloin vielä tietäneet että pelkonsa ja lupauksensa eivät enempää kestäisi kun tuskin kuusi viikkoa, sillä tämän ajan kuluttua, joka monesta tuntui ijankaikkisuudelta, nähtiin heidän riemuisesti venäläisten upseerien kanssa kiertävän valssia ja masurkkaa niissä loistavissa paaleissa, joita toimittivat venäläiset sota-päälliköt murehtivan iloksi.