Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 7. Jäähyväiset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
6. Ruotsin sotajoukon jäähyväistanssit 7. Jäähyväiset.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
8. Venäjän sotajoukon tulo Ouluun


Ruotsin rykymenteistä oli Savon jääkärien viimeinen, joka rauhan päätettyä poismenomatkallansa marssi kaupungin lävitse.

Kolkko ja liikuttava oli nähdä näitten Suomen urhoollisten poikain viimeistä poismenoa, jotka koko sodan ajan väsymättä olivat kotomaata puolustaneet. Nyt näytti heidän voimat riutuneiksi, käyntinsä murheesta epävakaseksi, miehet itse valjuina ja laihat, melkein entisen olentonsa varjoina rääpäleisissä puvuissa, melkein kengittöminä, kivärit käännettyinä ylös-alasin ja katsantonsa maata kohden – tällaisina marssivat he rummun rämistessä lumi-hyyteessä. Hitaasti ja raskas-mielisesti niinkuin ruumiin saattajat kävivät he Kajaanin tullista hautuumaata kohden.

Tästä murheellisesta näöstä olivat kaupunkilaiset kyyneleistä sulaa ajatellessa tämän olevan jäähyväiset! ja että viimeinen side, joka kuus’sataa vuotta oli kiinittänyt Suomea Ruotsin äidin-sydämeen, nyt oli katkenut.

Kolkkoa äänettömyyttä ei muu keskeyttänyt kun silloin tällöin lausuma valitus, joita päästeli nämät Suomen Spartalaiset surumielisesti lausuessa: hyvästi nyt Suomen niemi; ja niin sanoessa kävi moni haavotettu käsi silmiin.

Moni näistä uroista kävi kovaa palvelusta ja varmaa kuolemaas vastaan, sillä heidän sodan vaivoista riutuneet voimansa eivät saattaneet enempää kestää.

Nämät kotimaan puolustajain kalliit jäännökset lankesivat kärpästen tavalla pakkasen surmaamina talviyössä ja niin pelasti heidät kuolema, vaikka olivat vihollisten kuulat välttäneet.

Niin lepäsivät uroot outoina ja unohdettuina kotimaansa hankien alla siksi että kevät-aurinko ne paljasti ja luut siirrettiin vihittyyn maahan. Kevään kainot kukat yksinään tiesivät ja koristivat sankarin haudan. Mutta muistoansa pyhittää ja siunaa sekä ystävä että vihollinen.