Sisaren sukkelus/Kolmaskolmatta Kohtaus
Kahdeskolmatta Kohtaus | Sisaren sukkelus Kolmaskolmatta Kohtaus Kirjoittanut J. F. Granlund |
Kolmaskolmatta Kohtaus.
Edelliset. Loviisa. Luutnantti.
Loviisa. (taluttaen Luutnanttia kädestä). Tule, tule Panellus!
Karoliina. Noh, tuossa tuo kaksi-niminen nyt tulee: joko Kalle taikka Loviisa. ... Mutta sanos nyt kumpika olet?
Loviisa. Minä olen Loviisa, rakas Tätini, Teiltä pyydän tuhannesti anteeksi tästä leikistäni! ... Minun on jo monta aikaa tehnyt mieleni tulla Turkua ja Ruis-saloa kattomaan -- niinkun Teitäkin, rakas Tätini -- vaikka ei niistä hankkeistani ole ennen tullut valmista. Mutta nyt kuin Isäni pani omalla hevosella veljeeni noutaan Akademista, antoi hän minullenkin luvan samalla tulla Turkuun. ... Nyt on -- niinkun itte tiedätte -- koko kaupunki lähtenyt täksi juhlaa maallen; minun teki myös mieleni Ruissaloa kattomaan ja Teitäkin, Hyvä Täti -- vaikka sen tiesin, ett’ette minun olisi suonut tänne tulevan, sentähden en arvannukkan omissa vaatteissani ja omalla nimelläni tulla. Veljeni antoi minullen vaatteensa ja sanoi: Niissä ei Täti tunne sinua minusta; sillä ei hän ole meitä kumpaakan nähnyt. Hän sanoi myös: tänä juhlana ovat kaikellaiset leikit ja huvitukse ylinnä, näillä paikoilla, jonka tähden et sinäkän ole nuhdeltava, jos maalla seuraat maan tapaa: ja jos Täti sinua naiseksi tunnustelisikin, niin ei hän siitä sullen suuresti suutuisi, kuin hän saa tietä syyn tähän lapselliseen leikkiis.
Karoliina. (vähän äkeissänsä). Eikös Kalle tänne tulekkan?
Loviisa. Ei tällä erällä.
Luutnantti. (Karoliinallen). Tämän on Loviisa jo kaikki tyynik minullenkin ilmoittanut. ... Niin hauskassa leikissä en vielä eläisäni ole ollut. ... Minä olen ollut onnellinen pilkka. ... Nyt lähden Loviisan kanssa Kaupunkiin ja sieltä yhdessä, veljensä kanssa, kotionssa. Sielläkös minullen taas hauskat päivät tulevat.
Karoliina, (koittaa kätkeä mielipahaansa). Olkoon onneksi!
Luutnantti. (Karoliinallen). Mutta rohkenenko toivoa Teiltä hyvää sanaa puolestamme Loviisan vanhemmmillen?
Karoliina. (leppyneenä). Kyllä!
Loviisa. (ilosena Karoliinan kaulaan). Täti kultani! Antakaa anteeksi! anteeksi!
Karoliina. Annan, annan! hyvä Loviisa.
Loviisa. (Karoliinallen eriäin hänestä). Nyt uskotte siis minun Sisarenne tyttäreksi, Loviisa Maleeniksi? ... (kääntää ittensä Luutnanttia päin). Ja sinä, Antoni, näytät myös epäilemätä pitävän minua hänenä? ... Mutta olisko tämmönen leikin- ja pilkan-teko oudoissa sovelias yhdelläkän sivistyneeltä ja siivolta nais-ihmiseltä missään maassa, sitä vähemmin Suomessa, Suomen nuorelta ja vakaalta Neittyeltä, Loviisa Maleenilta? ... Kuinka julkeisin hänenä tämmösestä rikoksesta Teiltä anteeksikan pyytää? ... Ei Loviisa Maleeni Tätiänsä -- enempää kuin muitakan -- näin petä, eikä tämmöstä tekoa tee, ittellensä ja koto suvullensa häpiäksi. ... Minä en siis ole Loviisa Maleeni.
Karoliina. (hämmästyksissä). Noh, Jumala siunatkoon! kuka sina sitten viimmenkän olet?
Luutnantti. (tyhmistyksissänsä). Sano nyt sitten kerrankin todesta -- sinä muista erinomasin ihminen -- kuka ja mistäs olet? ... (sivullapäin itteksensä). Voi minua onnetonta, että tuon liekiön pariin osasin ollenkan, ijäiseksi häpiäkseni joutuakkin! ... Nyt olen taas petettyt; ... Jos vielä kerran tästä leikistä kunnialla selkiäisin, niin en enää sillossa pitkänä ikänä Naisten pariin itteeni antaisi. ... (Loviisalle). Noh, mitäs hankit, etkös jo sano?
Loviisa. (Karoliinallen). Minä olen Loviisa Panellus, tämän Luutnantin sisar. ... En ollut -- vielä kuudenkan vanha, kuin lapsiton Setäni -- varakas Kauppa-mies Geflessä -- otti minun, täällä käydessänsä, vanhempieni suostumuksella, sinne kasvattaaksensa -- niinkuin sinäkin (juoksee Luutnantin kaulaan), rakas veljeni, sen tiedät.
Luutnantti. (tyhmistyksissä ihmetellen). Sinä! -muista erinomaisin ihminen, muuttuisikkos vielä sisareksenikin? ... (sysää pois kaulaansa). Älä koitakkan; et sinä sentään sisareni ole.
Karoliina. Voi minun päiviäni! Tässä tulen jo varsin pyörä-päällen. Miksikä tuo elävä vielä muuttunekkan!?
Loviisa. En minä enää ittestäni miksikän muutu. Minä olen sisares (juoksee taas Luutnantin kaulaan), ja sinä olet rakas veljeni! (sieppaa kaulaltansa kulta käädyt, jonka lukussa äilensä nimi on piirustettu. Käädyissä roikkuu Isänsä kuva). Kattos, tunnekkos noita, äiteni antamia
kotoa lähteissäni? ... Vieläkös epäilet?
Luutnantti. (kattelee Isänsä kuvaa ja lukee äitensä nimen. Tyhmistyy hetkeksi). Noh, mitä nyt pitää sanomani! Puhe on jo minulta lopunut. ... Sinä olet sisareni! (halaa häntä). Rakas sisareni! ... Tällä hetkellä on sydämmeni ilosta ja ihmeestä niin täynnä[,] ett’en tiedä enkä osaa mitään puhua.
Loviisa. (halaa). Veljeni! ... Rakas Veljeni!
Luutnantti. Mutta mistä ja mitä vasten tällä lailla tänne tulit?
Loviisa. Geflestä tulin, Setäni kanssa, Poriin, Porin laivalla; sieltä kotio -- jossa sain kuulla sinun täällä olevan. -- Kirkkoherra Maleenilla olimme kaksi päivää -sieltä saan myös Teille terveisiä sanoa (kumartaa Karoliinaa ja Luutnanttia). Teidän keskenäisen olon kuulin siellä, jonka tähden päätin sydämmestäni koittaa Teitä sovittaa keskenänne, niinkuin myöskin lopettaa Karoliina Mamsellin vihan Loviisaan; mutta muulla lailla en tietänyt sitä saavani toimeen, kuin sillä lailla, kuin nyt olette kahden puolen nähneet. ... Eläkäät siis yhdessä onnellisina! ... Ilman sitä on myös Maleenin Apulainen kihlannut Maleenin Loviisan.
Karoliina. (rientää ihastuksissa Loviisan kaulaan), Jumala sinua siunakkoon, sinä taivaan enkeli!
Luutnantti. (Loviisallen). Sinä, rakas sisareni, olet jo niin kylläännyttänyt minun naisväkeen, ett’ en enää sillossa pitkänä ikänä arvaa heidän pariinsa itteeni antaa, enkä heillen sydäntäni ilmoittaa.
Loviisa. Hyvä! ... Ehkä jonkuun sydän on jo sinullen ilme?
Karoliina. (Loviisallen). On jo aika päiviä ollut.
Luutnantti[.] (itteksensä sivullapäin) Mitä nyt pitää tekemäni? ... Sen olen jo lujasti ittelläni päättänyt, ett’en yhdenkän nais-ihmlsen pariin itteeni anna -- noita nuoria liehakoita en voi silmissäni kärsiäkkän. ... Mutta Karoliina on tasaantunut järkevä ihminen, ja rakas luonnostansa -- joka kaikista paras onkin -- hän on rakastanut minua sydämmestänsä, ja ehkä vieläkin rakastaa. ... Mitä minä siitä huolin, vaikka hän on toista kymmentä vuotta minua vanhempi; ei rakkaus klasisilmillä kattele, eikä myös niin pientä eroa näe eikä huomakkan. ... Hänellen lähden nyt puhumaan asiani (lähenee Karoliinaa): Tämän päiväsistä tapauksista, hyvä Mamselli, on sydämmeni varsin pakahtumaisillansa ja ajatukseni niin sekasin, ett’ en puhettani teillen niin luonnistumaan kuin asian arvo vaatisi ja itte sydämmestäni soisin; antakaa siis tämä sekasäyräsyys sanoissani anteeksi, ja arvakkaa tarkoitukseni puolista sanoista. ... Te, hyvä Mamselli, olette sydämmeni täyttänyt, Teitä en unohda eläissäni, Te pysytte aina sydämmessäni, ilman Teitä en ole onnellinen enkä voi ollenkan elääkkän.
Karoliina. Rakas Luutnantti! Teitin ymmärrän hyvin. ... Sitä olen jo aikaa Teiltä odottanut; luottakaa siis lupaukseeni? minä rakastan sydämmestäni Teitä ja olen omanne elämässä ja kuolemassa!
Luutnantti. (iloisesti). Hyvä! Nyt pitää yhdistyksemme käymän päinsä sitä pikemmin kuin paremmin, ja vielä sisareni täällä ollessa (laskee yhden kätensä sisarensa kaulallen ja toisen [K]aroliinan). Sinä, sisar kultani, jäät setäni kanssa Ruissaloon häihimme!
Ruotinkielisen johdosta.
G -- a -- d.
(Turusta).