Sisaren sukkelus/Yhdeskolmatta Kohtaus
| Kahdeskymmenes Kohtaus | Sisaren sukkelus Yhdeskolmatta Kohtaus Kirjoittanut J. F. Granlund |
Kahdeskolmatta Kohtaus |
Yhdeskolmatta Kohtaus.
Karoliina. (yksin).
Jumalan kiitos, että siitä tuskasta pääsin! En Loviisan henkeä enää pelkää. Hän on kaiketikkin vaate-kamarissani lymmyssä, vaikka hän oli niin reipas mies olevanansa. ... (menee akkunaan kattomaan). Mutta tuollapa Kalle seisoo samoissa vaatteissansa, kuin hän tännekkin tuli. ... Hän on yhtähyvää Kalle, eikä Loviisa. ... Se paha poika sanoi kaiketinkin Ullallen olevansa naisen, saadaksensa häntä paremmin suudella. ... Mutta minä koitan itte välittää heitä, ja estää tappelusta ja murhasta. ... (juoksee ovellen, mutta se on lukittu.) Ai! Luutnantti on vissiin teljennyt oven. Hän on peläännyt minun menevän heitä välittämään. (juoksee akkunaan). Voi minun päiviäni! ... Tuolla mittaileevat nyt askeleita välillänsä. ... Jo on pistoolit kummankin kädessä. Voi minua! voi! (juoksee toiseen oveen) Voi, auttakaa minua! auttakaa! (koittaa akkunaa auki saaha, siinä samassa kuuluu kaksi pistoolia laukeevan). Ai! Nyt on jo myöhänen auttaa. Voi minua onnetonta lasta! Se murha on ijankaikkisesti oleva tunnollani. ... Missä myrkyn kädessä se Ullakin lienee. (huutaa). Ulla! Ulla! (nauru kuuluu oven takaa). Mikä se on? -- Onko se Ulla? Avaa ovi, että pääsen ulos!