98
[s. 98] kohdalla ja hangata selkäänsä niihin. Lopulta ne tulivat niin hulluiksi, että menivät järveen pakoon. Eiväthän kirput sinne tulleet, vaan hyppäsivät vähää ennen maihin. Mutta kun ei järvessäkään aina voi olla, niin täytyi kaikkien tulla viimein sieltä ylös, mutta silloin olivat kirput rannalla vahdissa ja hyökkäsivät taas heihin kiinni. Ja taas alkoi uusi hätäjuoksu. Kaikki alkoivat ravata talon ympäri Ja kun he sen olivat muutamaan kertaan tehneet, niin kiipesivät ne oman rakennuksensa katolle, nuorimmat ensin ja senaattori viimeiseksi. Mutta eiväthän kirput sielläkään antaneet heille rauhaa.
— Mikä teitä vaivaa? kysyi isä Kiljunen.
— Meitä syödään! huusivat kaikki.
— Kuka syö?
— Kirput.
— Minä tiedän keinon siihen, sanoi isä. — Savu ajaa ne pois.
Ja kaikki ilahtuivat kovasti. Pihalle laadittiin kiireimmän kautta suuri kehä heinistä ja oljista, ja kaikki alamaiset saivat mennä sen sisään. Ja sitten sytytettiin oljet ja heinät tuleen. Nousi aivan musta sauhu. Kyllähän kirput menivät pois, mutta kaikki alamaiset olivat tukehtua savuun. Kun he sieltä tulivat pois, olivat he kirpuista vapaita, mutta hyvin mustia. Isä Kiljunen luuli heidän nyt menevän pois, mutta siinä hän erehtyi. He jäivät kaikki.
Silloin isä Kiljunen keksi uuden keinon. Hän palkkasi kyläläiset, jotka heille olivat uskolliset, hankkimaan
