[s. 104]kaupunkia tuskin enää näkyykään, vähän osapuita vain. Hiih, kuinka sitä mennään! Siinä istuvat pojat jäisessä pallossa ja katselevat ympärilleen ja ylöspäin ja alaspäin. Ja niin mukava on pallosta katsoa, kun kaikkialle näkee ilman estettä. Tuntuu pojille melkein siltä kuin ihan vapaassa ilmassa liitelisivät vain, itse pallo kun, näet, pelkkää läpinäkyvää ja siis melkein näkymätöntä jäätä on. Ja varmaan pojat maasta-katsojallekin näkyvät ihan vapaina ilmassa ylöspäin kulkevan, kun itse palloa ei voi eroittaakaan.
— Kyllä tämä on hyvin tavatonta matkustamista, oikein minua kamoittaa, — sanoi hetken perästä Cibus.
— Ja vieläkin enemmän tulee sinua kamoittamaan, — vastasi Jooseppi — äläppäs hätäile noin.
Mutta yht’äkkiä nousevat pojat kaikki seisomaan. Hyvin korkealla kun näet oltiin jo, ja kaupungista kun enää näkyi ainoastaan vähän huoneiden kattoja ja takantorvia ja kirkontornia haamoittavan, silloin ilmestyi keskelle ilmakehää hyvin merkillinen otus. Ja sitä nyt pojat katselemaan nousevat. Huuh! Tuossa tulee se suhisten ja vinkuen kuin tuuli. Ihan tulipunainen on se ja säkeniä siitä lähtee, niin että silmät häikäistä on. Muodoltaan on se melkein kuin kylpyvasta tai luuta; pitkä hajanainen tulipyrstö, jonka nuppuna loistava tähti on.
— Se on pyrstötähti — selittää Jooseppi — ja erään semmoisen olette ennenkin nähneet, kolme vuotta takaperin jo.
Niin olikin asian laita. Kaikki kolme muistivat varsin hyvin sitä suurta kaunista pyrstötähteä, joka oli näkyvissä vuonna 1859. Olikohan tämä nyt, joka poikien ilmapalloa läheni, sama tähti? Sitä ei voinut Jooseppi selittää enkä minäkään sitä tiedä. — Mutta nyt tulee säkenöitsevä taivaankappale yhä lähemmäs. Ja suurenemistaan se suurenee ja yhä kirkkaampana loistaa. Suhina, joka sen kovasta vauh-
