[s. 5]vin kummastutti. „Mistä tiedätte, korkeasukuinen prinssessa, nimeni?” kysyin minä, tehden sittenkin uutta kunnioitusta.
„Älä huoli sanoa minua prinsessaksi; ne ovat outoja nimiä täällä metsässä, sano Tellervoksi vain ja pidä lakki päässäsi, Tutto poika.”
„No, mistä Tellervo tuntee Tuton nimen?” kysyin taas uteliaana.
„Tunnenhan minä, tunnen äitisikin, ja hänkin tuntee minun nimeni, vaikk’ei koskaan ole minua nähnyt. Tunnenpa vielä äitisi lehmätkin, tunnen Mustikin, Mansikin, Juotikin, Syötikin, Tuonikin, Kellolehmän ja muut.”
„Kas peijakasta!” ajattelin minä.
„Ja usein olen minä heitä täällä metsässä hoidellut, sillä äitini niin käskee, usein olen muiden Tapiolan tyttärien ja metsän piikojen kanssa heitä laitumella omasta metsän-karjastamme varjellut, olen heitä heiluvista helteistä vetänyt, olen heitä illalla kauniinkarvaiseksi harjalla sukenut ja saattanut kotiin, maitolampi lautasilla.”
Yhä enemmän hämmästyin minä, mutta ei peljännyt Tutto poika. Päinvastoin päätin tästälähin, kuten ennenkin, sinutella Tellervoa, ja kysyin nyt:
„Kuules, hyvä Tellervo, en pääse oikein sen asian perille, kuta sinä oikeastaan olet. Äsken sanoit olevasi kuninkaan tytär ja nyt sanot paimentavasi äitisi lehmiä. Kyllä olet todellakin kummallinen ihminen, vai lienetkö ihminen ensinkään?”
Tellervo katsoi minuun hyvin veitikkamaisesti, teki taas lystillisen hypyn ja vastasi, lyöden kämmenensä yhteen:
„Minä olen haltia!”
„Haltia!” huusin minä, ja Tutto rupesi juoksemaan, minkä jalat kannattivat, pitkin metsän polkua Tellervosta poispäin. Oli, näet, Kaisa mummo, joka piennä paitaressuna
