[s. 6]oli minua hoitanut, melkein joka ilta puhunut mulle haltioista ja möröistä, ja niitä minä kovasti pelkäsin. Kai sinullekin, pieni lukijani, semmoisia on kerrottu joskus? Mutta usko pois, möröjä ei ole olemassakaan, ja haltiat eivät tee mitään pahaa, sillä he ovat melkein kaikki hyviä, kuten nyt sain tietää ja kokea.
Juostessani tuossa nyt Tellervoa pakoon, kuulin, näet, yht’äkkia sorapillin soivan.
Ja „Ha! Ha! Ha!” kuulin sitten perästäni naurettavan, ja samassa näkyi koko metsä täyttyvän nuorilla somilla tytöillä, melkein kaikki samankaltaiset kuin Tellervo. Siniset hameet heillä kaikilla oli. „Ha! Ha! Ha!” nauroivat he yhteen suuhun, hyppäsivät edessäni, takanani ja molemmin puolin minua ja löivät kämmeniänsä yhteen. Siinä taas edessäni seisoi Tellervokin, mutta hän tarttui minua lempiästi käteen ja lausui hymyillen:
„No, no, älä suutu, Tutto poika, eläkä pelkää. En minä mikään haltia, en ainakaan mikään paha haltia ole. Olen puoleksi ihminen, puoleksi enkeli.” Ja nyt suuteli minua Tellervo, ja hänen muiskunsa oli niin makea, niin makea, ett’ei voi saarnassa sanoa. Se oli mitä makeinta mettä, se oli sulaa simaa. Ja samassa katosi nyt pelkoni tykkänään.
„Vai olet sinä hieman enkelikin? No eipä nyt hullumpaa”, lausuin minä, muiskuttaen huuliani makean muiskun perästä.
„Niin, eli hyvä haltia”, vastasi Tellervo.
„Mutta ketä nuo kaikki tytöt ovat, jotka niin yht’äkkiä tähän ilmestyivät?” kysyin uteliaasti,
„Tuttoseni, ne ovat kaikki Tapion tyttäriä ja metsän emännän piikoja, sisariani siis jn apulaisiani kaikki”, sanoi toimissaan Tellervo. „Tuossa ou Etelätär, tuossa Suvetar, tuossa Katajatar”, osoitti hän heitä minulle sormellaan.
