[s. 7]„Tuossa Pihlajatar, tuossa Tuometar, Tuulikki, Kuusetar, Koivutar, Pajutar, Lännetär, Kaakkotar ja niin edespäin. Heitä on, näet, kuten jo sanoin, hyvin paljon. — Ja katsos nyt, kun minä puhallan tähän simapilliini”, jatkoi metsän tylleräinen tyttö, vetäen sorapillinsä sinisen hameensa taskusta, „niin tulee niitä sadottain, tuhansittain esille.”
Tellervo puhalsi pilliinsä.
Ja nyt rupesi metsän pikkuroisia piikoja oikein kihisemään puiden välissä. Minne ikinä vain katsoin, näkyi heitä niin kauvas kuin silmä metsässä kannatti. Muutamat nousivat puihinkin, katsoivat siitä ympärillensä, ja heidän siniset hameensa heiluivat ja kullankeltaiset lettinsä liehuivat tuulessa. Oikein ihanaa oli tuota kaikkea katsella. Mutta ihanin mielestäni oli kuitenkin hienohelmainen Tellervo, joka noita kaikkia näkyi ikääskuin hallitsevan ja kurissa pitävän.
„Kyllä tämä on kuin unennäköä”, sanoin Tellervolle; „oikein taivaallisesti kaunista tämä on ja kummaa.”
„Äläppäs huoli, saat nähdä vieläkin kummempia ja kauniimpia”, sanoi Tellervo ja oli toimissaan vain. „Saat sitten nähdä kotikartanoni eli Tapiolan, siis itse metsän kuninkaan hovin ja kaikki mitä siellä on. Mutta nyt pitää minun ensiksi hoitaa paimentointani ja saattaa ihmisten karjat laitumelta kotiin. Katsos nyt miten kuninkaan tytär on paimentyttönä.”
Näin lausui hymyillen Tellervo, tarttui sitten minua käteen ja nousi kanssani yht’äkkiä, en tiedä minkä voiman väellä, korkealle vuorelle. Se kävi niinkuin tuulessa vain. Ja nyt aukesi silmieni eteen avara maailma. Näin ympärilläni äärettömän suuria karjalaitumia, soita, niittyjä, lehtoja ja niin edespäin. Ja lehmiä näkyi kaikkialla laitumella, ja metsän sinisiä piikoja, Tapion tyttäriä, häälyi heidän ympärillään, vitsat kädessä. Etelätär — häntä osoitti mulle joukosta Tellervo — puhalsi tuohiseen torveen, ja pian
