„Kotihinne kourusarvet,
Mai’on antajat majoille;
Koissa on hyvä ollaksenne,
Maa imara maataksenne,
Korpi on kolkko käyäksenne!
Ranta roikutellaksenne,
Kotihinne tullaksenne
Vaimot valkean tekevät
Nurmelle mesinukalle,
Maalle marjanvartiselle.”
Semmoinen oli se kuninkaan tytär, semmoinen se paimentyttö. Mutta kertomukseni hänestä ei ole vielä loppunut. Lisää tulee seuraavissakin luvuissa, vaikka nyt tahdon puhua muistakin näkemistäni metsässä.
Astuimme alas vuorelta nyt, Tellervo ja minä. „Nyt lähdetään kotiani, Tutto poika”, sanoi Tellervo, „saat metsän kuninkaan nähdä siellä ja kuningattaren, saat nähdä Tapiolan mahtavat linnat kaikkine kalleuksineen.”
Puhalsi nyt pari kertaa Tellervo taas sorapilliinsä eli simapilliinsä, kuten hän itse sitä nimitteli, ja lausui ylt’ympärillämme häälyville metsän immeille: „Istumasta, astumasta joka jalka liikkeelle.”
Ja niin lähdettiin nyt matkalle, ja outoa matkustamista se mulle oli.
