[s. 11]olimmekin ajaneet poikki suon. Ja yht’äkkiä seisahtui koko susilauma.
„Tuolta näkyy jo Tapiola”, sanoi Tellervo, „ja arvaappas nyt, Tutto, kuinka pitkän matkan olemme kulkeneet!”
Hengästyneenä kun olin vielä kovin, en saanut sanaakaan sanoneeksi.
„Olemme kulkeneet muutamassa hetkessä niin pitkän matkan ilmoitti Tellervo, että jos moisen taipaleen hevosella ajaisi täyttä laukkaa pitkin maantietä, niin menisi siihen vähintäkin viisi viikkoa.”
„Hoho!” huudahdin viimein minä, „eipä kumma sitten, ett’ei Tapiolassa, minun tietääkseni, ole ketään vielä käynyt,”
„Eivät ne nyt enään näihin aikoihin, ihmisparat, meidän kotiamme käykkään katsomassa, eikä tuon suon poikki olekkaan helppo päästä, mutta kyllä ennen muinoin Lemminkäinen, Ilmarinen, ja ukko Väinämöinen usein meillä kälvi.”
„Vai niin, vai kävivät he?” sanoin minä, „Tunnen heidät nimeltä, ovatko he vielä elossa?”
Tellervo naurahti vähän uteliaisuuttani, mutt’ei vastannut mitään.
Tämän puheen kestäessä olimme jo astuneet alas suden selästä, ja kaikki metsän immet olivat tehneet samoin. Simapillin kerran soitua olivat susihukat sitten pötkineet pois, minne lienevät pyörähtäneetkin.
„No! missä se Tapiola nyt on?” uskalsin minä kysyä.
„Tuolta näkyy, tuolta näkyy”, sanoi Tellervo, osoittaen sormellaan tiheään varvikkoon pitkän niityn takana. Ja varvikon keskeltä näkyi nousevan joteskin korkea vuori.
„Tuo vuoriko se on tuolla varvikon keskellä?” kysyin mä.
„Se on Tuomivaara”, vastasi Tellervo, „mutta sen etelärinteellä ovat Tapiolan linnarakennukset. Lähdetään nyt sinne?”
